Kun alkuperäinen Jurassic Park -elokuva ilmestyi vuonna 1993, se näytti suurelle yleisölle aivan uudenlaisen kuvan dinosauruksista. Ne eivät enää olleet hitaita, tyhmiä luonnon epäonnistuneita kokeiluja, vaan kuumaverisiä ja älykkäitä eläimiä, joissa näkyivät uusimmat tieteen oivallukset. Elokuvaa on luonnehdittu rakkauskirjeeksi paleontologialle.
22 vuotta on kulunut ja elokuvat ovat edenneet neljänteen osaansa. Jurassic Worldin ensi-ilta oli eilen. En ole vielä ehtinyt elokuvaa nähdä, mutta olen totta kai silti pätevä kommentoimaan sitä. Sarjan mittaan rakkauskirje on luisunut vääjäämättä kohti b-luokan monsterielokuvien tasoa. Enää paleontologian uudet tuulet eivät elokuvissa näy. Jurassic Worldin eläimet ovat pettymys: ne ovat samoja geneerisiä hirviöitä kuin muussakin kahden viime vuosikymmenen dinosaurusviihteessä.
Elokuvan kunniaksi katsotaan, miltä Dinosauruspuiston tähdet olisivat oikeasti voineet näyttää, 2010-luvun ymmärryksen mukaan. Ja ovatko höyhenekkäät dinosaurukset muka vähemmän pelottavia? Aloitetaan elokuvien itseoikeutetusta tähdestä: saanko esitellä, Tyrannosaurus rex.
13-metriseksi ja kenties kahdeksan tonnin painoiseksi venähtänyt Tyrannosaurus on suuren yleisön silmissä petodinosaurusten kuningas, ja hyvästä syystä. Se on myös dinosauruksista parhaiten tunnettuja. Hyvin säilyneitä yksilöitä on löydetty monta, ja useimmilla on lempinimet: on mahtava Sue, yksityisomistuksessa piileskelevä Samson ja pikkuinen Jane.
Tyrannosaurusta on helppo ajatella eräänlaisena suuren petodinosauruksen arkkityyppinä, onhan se kaikkein tutuin ja tunnetuin. Sen mittasuhteet olivat kuitenkin sangen erikoiset. Tämän pikaisen luonnoksen Suesta piirsin tämän Scott Hartmannin luurankorekonstruktion pohjalta. Puolisoni luonnehtii rexiä ”haiksi balettijaloilla”. Eläimen ruumis oli massiivinen ja jalat siihen nähden sirot. Silmät osoittivat enemmän eteenpäin kuin useimmilla dinosauruksilla.
Kohti vyöryvä rex olisi varmaankin tuonut mieleen aivan liian nopeasti liikkuvan tankin. Jurassic Parkin jeeppikohtauksen nopeuksiin se ei olisi ihan yltänyt, mutta juosten olisi ollut turha yrittää paeta. Paitsi ehkä, jos olet pikajuoksija ja hitaimmat arviot rexin huippunopeudesta pitävät paikkansa.
Tyrannosaurusten elämänkaarestakin tiedetään jonkinlaisia murusia. Tiedetään, että poikaset olivat aluksi sirorakenteisia ja nopeita, mutta muuttuivat iän myötä yhä jykevämmiksi. Ne kasvoivat nopeasti noin 18 vuoden ikään ja viiden tonnin painoon saakka, jolloin kasvu hidastui tuntuvasti. Elämä oli kovaa ja useimmat kuolivat nuorina. Suurin ja vanhin tunnettu yksilö, Sue, kuoli 28-vuotiaana. Monissa fossiileissa näkyy yhä rasitusvammoja ja murtumia, joita ne varmaankin saivat saalistaessaan.
Sekin tiedetään, että Tyrannosaurukset taistelivat keskenään jostain – ehkä puolisoista, reviireistä tai ravinnosta – puremalla toisiaan naamaan. Muun muassa Stan-nimen saaneella yksilöllä on kallossaan ja kaulanikamissaan pahannäköisiä vammoja, joiden aiheuttaja on todennäköisimmin ollut lajitoveri. Lommot ovat kuitenkin parantuneet, eli Stan selvisi ne aiheuttaneesta tappelusta. Aikuisiksi ehtineillä yksilöillä olikin epäilemättä vaikuttava ja yksilöllinen valikoima arpia (kuvassa on Lythronax, viitisentoista miljoonaa vuotta ennen rexiä elänyt sukulainen).
On mahdollista, että rexeillä oli sukupuolten välisiä eroja koossa tai ruumiinrakenteessa, mutta toistaiseksi yksilöitä tunnetaan niin vähän, että eroja voidaan lähinnä arvailla. On esimerkiksi ehdotettu, että jykevärakenteiset Sue ja Bucky olivat naaraita ja sirommat eläimet koiraita. Se voi pitää paikkansa, mutta yhtä hyvin voi olla, että jykevämpiä olivatkin koiraat, tai sitten ruumiinrakenteen vaihtelulla ei ollut mitään yhteyttä sukupuoleen.
Ihon peitteeksi valistuneita arvauksia
Vaikka Tyrannosaurus usein tänäkin päivänä kuvataan suomupeitteiseksi, todistusaineisto itse asiassa tukee paremmin sen kuvaamista vähintään osittain höyhenekkäänä. Koko tyrannosaurien sukuhaarasta tunnetaan vain muutama epämääräinen suomupainauma, ja niistä paras on… jalkapohjasta.
Itse rexiltä ei höyhenjäänteitä tunneta, sillä sen elinpaikoilla muinaisella Laramidian mantereella säilyneet kerrostumat ovat höyhenten säilymiselle vääränlaatuisia. On tehtävä valistuneita arvauksia lähimpien paremmin tunnettujen sukulaisten perusteella.
Ensimmäisen Jurassic Parkin aikaan todisteita ei ollut suuntaan tai toiseen. Vaikka elokuvantekijät (ja alkuperäisen romaanin kirjoittanut Michael Crichton) muuten ottivat rohkeita uusia näkökulmia dinosauruksiin, ihon peitteen suhteen he olivat konservatiivisia ja pitäytyivät suomuissa.
Mutta jo vuonna 2004 Kiinasta julkaistiin koirankokoinen varhainen Tyrannosauruksen sukulainen nimeltä Dilong, jonka ympärillä oli säilynyt merkkejä yksinkertaisesta karvamaisesta untuvapeitteestä. Dilong on kiistaton todiste, että ainakin Tyrannosauroidea-ryhmässä höyheniä tavataan. Vielä senkin jälkeen monet epäilivät, että suurilla dinosauruksilla höyheniä ei ole ainakaan aikuisina, eiväthän ne kokonsa puolesta varmaankaan tarvitse eristystä. Ehkä ne olivat poikasina untuvikkoja, mutta varistivat höyhenet kasvaessaan.
Muutama vuosi sitten kuvioon tuli Yutyrannus. Sekin on kiinalainen tyrannosauri, mutta yhdeksänmetrinen ja puolentoista tonnin painoinen. Ja sen upeasti säilyneitä fossiileja ympäröi paksu ja pöyheä höyhenkerros. Näköjään höyheniä ei käy enää välttäminen.
Yutyrannus toki eli viileämmässä ilmastossa kuin eteläisempi Tyrannosaurus, joten voi olla, ettei vanhaa kunnon rexiä peittänyt ihan yhtä tuuhea untuvatakki. Kenties sen höyhenpeite oli lyhyempi, kuten lämpimän ilmaston nisäkkäillä, tai sillä oli kaljuja tai suomuisia alueita, kuten monilla linnuilla.
Olen joka tapauksessa aika varma siitä, että kun sinua kohti vyöryy kahdeksan tonnin painoinen eläin, jonka kita on täynnä banaanin kokoisia veitsenteräviä hampaita, et ole järin kiinnostunut tarkistamaan, mahtavatko sen ihoa peittää suomut, sulat vai kenties virkattu villanuttu.
——————————————————————————————————
Lähteitä ja lisätietoa:
Wikipedia: Tyrannosaurus, Specimens of Tyrannosaurus, Dilong, Yutyrannus (Wikipedia on dinosaurusten kohdalla aivan erityisen hyvä lähde).
Sellers & Manning 2007: Estimating dinosaur maximum running speeds using evolutionary robotics. Proceedings of the Royal Society B. (tietokonemalli, joka esittää rexin maksiminopeudeksi noin 29 km/h, vapaasti luettavissa)
Hutchinson & Garcia 2002: Tyrannosaurus was not a fast runner. Nature. Lihasmassan estimointiin perustuva menetelmä arvioi rexin maksiminopeudeksi noin 40 km/h.
Erickson 2004: Gigantism and comparative life-history parameters of tyrannosaurid dinosaurs. Nature.
Peterson ym. 2009: Face Biting On A Juvenile Tyrannosaurid And Behavioral Implications. Palaios.
Nature News: Palaeontology: The truth about T. rex.
DinoGoss: People Think Feathered Dinosaurs Don’t Look Scary. They’re Right.
Archosaur Musings: The giant, feathered tyrannosaur Yutyrannus huali.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Voiko koolla olla merkitystä siihen kuinka kokonais pörröinen eläin on. Tarkoitan sitä että, esim sarvikuonot ja norsut ovat melko paljaita eläimiä ja ne ovat isoja. Sen sijaan pienemmillä on usein karvaa. Voisiko höyhenpeite olla harvetuntunut Tyrannosaurien kehityskulussa isommaksi?
Se on kyllä mahdollista.
Höyhenet ja karvat ovat kuitenkin siinä määrin erilainen peite, että dinosauruksen vertaaminen norsuun voi olla harhaanjohtavaa. Höyhenet ovat monimutkaisemman muotonsa ansiota paremmin säädettävissä, joten ne eivät käy kuumassa ilmastossa yhtä nopeasti taakaksi. Linnut voivat kuumalla säällä tehdä selkäpuolensa höyhenistä litteän kerroksen, joka suojaa ihoa auringolta ja itse asiassa auttaa viilentämään eläintä lämmittämisen sijaan.
Harmi kyllä meillä ei enää ole katseltavaksi tonnien painoisia trooppisia dinosauruksia. Lähin elossa oleva vastine lienee strutsi, joka painaa vain vähän toistasataa kiloa. Se näyttäisi tukevan ajatusta höyhenten roolista aurinkosuojana: strutsin selkäpuoli on täysimittaisen höyhenpeitteen suojaama, mutta auringolta suojassa reidet ja vatsa ovat laajalti kaljut.
Tietenkin Tyrannosaurus rexistä puhuessa kannattaa muistaa sekin, että se ei ollut trooppinen eläin. Lajin levinneisyys ulottui nykyisestä Albertasta nykyiseen New Mexicoon, eli lauhkealta subtrooppiselle vyöhykkeelle. Ilmasto vastasi siis pikemminkin Ranskaa tai Italiaa kuin Keniaa.
Jos sillä on ollut lintumainen höyhenpeite, niin ons se varmaan ollut aika upea ilmestys, kun miettii miten upean näköinen esim arkinen harakkakin on. Soidinmenot varmaan melkoinen spektaakkeli.