Viikon luontoääni: mestarimatkija Australiasta

Lintujen laulu on yksi lukuisista eläinkunnassa kehittyneistä tavoista mitellä voimia ja taitoja ilman verenvuodatusta. Koiraslinnut laulavat pesimäaikaan kuuluttaakseen oman reviirinsä sijaintia naapurustolle ja tehdäkseen vaikutuksen sekä puolisoihinsa että lähistön muihin koiraisiin. Monilla lajeilla myös naaraat laulavat, mutta outoa kyllä, sitä ei ole juuri tutkittu.

Lintujen jokavuotisissa laulukilpailuissa painaa sekä kestävyys, äänenvoimakkuus että taito. Näihin aikoihin Suomessa voi kuulla, kuinka talitiaiskoiraat kilpailevat, kenellä on laajin repertuaari. Ti-ti-tyyn lisäksi tinteiltä kuuleekin nyt toinen toistaan mielikuvituksellisempia ääniä.

Se on pientä verrattuna Australian mestarimatkijaan, lyyrypyrstöön (Menura novaehollandiae). Lyyrypyrstö on varpuslintu, mutta muistuttaa siinä määrin kanalintua, että se aluksi luokiteltiin niiden joukkoon. Sen kurkusta kuitenkin löytyy äänielin eli syrinx, joka on jopa laulavien varpuslintujen joukossa erityisen monimutkainen.

Eläinten värit, osa 4: kosmeettisia parannuksia

Partakorppikotka ei ole oikeasti punaruskea. Se vain huijaa. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista.  Juttusarjan edellisessä osassa selvisi, mistä papukaijat ja turakot saavat kirkkaat värinsä, ja miten on mahdollista, että trappien untuvat vaihtavat väriään minuuteissa. Sarja ei olisi täydellinen ilman mainintaa linnuista, jotka värjäävät omaa höyhenpukuaan kosmeettisesti. Joo, oikeasti.

Viikon pieni ihme: spermaa juovat kalat

Ne vain näyttävät viatonta naamaa.

Tutuimmatkin eläimet voivat tehdä todella kummallisia asioita aivan ihmisten nenän alla. Paljon jää huomaamatta, jos se tapahtuu tarpeeksi nopeasti ja eleettömästi. Ehkä yksi erikoisimmista ovat akvaariokaloina suosittujen monnisten lisääntymistavat.

Monnisilla hedelmöitys ei tapahdu kalojen perinteiseen tapaan ulkoisesti, muttei oikein sisäisestikään, ainakaan niin kuin se yleensä ymmärretään. Sen sijaan naaras juo sperman suoraan koiraan sukuaukosta. Miksi ja miten ihmeessä?

Viikon pieni ihme: lutikoiden väkivaltainen perhe-elämä

Keskenkasvuinen lutikka. Kuva: Piotr Naskrecki/Wikipedia.

Lutikat eli seinäluteet (Cimex lectularius) ovat harvan lempieläimiä. Öisin sänkyihin hiippailevat verenimijät ovat viime vuosina yleistyneet Suomessakin. Niistä kärsivät niin kerrostalot kuin sairaalatkin, eikä myrkyille vastustuskykyisiksi kehittyneiden ötököiden hävitys ole ollenkaan helppoa.

Yleensä vihatun eläimen elämään perehtyminen vähentää vastenmielisyyttä, mutta ei lutikan tapauksessa. Sen lisääntymistapa on nimittäin karmea jopa hyönteisten mittapuulla. Lutikoiden parittelusta käytetään englanniksi termiä traumatic insemination – traumaattinen hedelmöitys.

Miksi mustarastasta laulattaa?

Tässä blogini sisällöksi epätavallisen esseemäisessä artikkelissa pohdin eläinten inhimillistämisen ja epäinhimillistämisen ongelmia. Kumpi mahtaa mennä pahemmin metsään? Laskevatko eläimet oikeasti geeniensä menestystä tulevissa sukupolvissa, kun tekevät päätöksiä, ovatko ne mekaanisia vaistoautomaatteja, vai mitähän niiden mielessä oikein liikkuu? Ja ennen kaikkea, mikä mustarastasta laulattaa?

Luen parhaillaan Jonathan Balcomben kirjaa Eläimellinen nautinto, joten esimerkit ovat eläinten kokeman mielihyvän ja ilon maailmasta.

Viikon aikamatka: huikea siivekäs Kiinasta

Siipisaurien luut olivat melkein pelkkää ilmaa. Kevyet, mutta vahvat luut olivat yksi niistä valttikorteista, joiden avulla siipisaurit hallitsivat taivaita 150 miljoonan vuoden ajan. Huono puoli on, että ne ovat surkeita fossiloitumaan. Täydelliset siipisauriluurangot ovat harvinaisia, useimmat niistä ovat pahoin litistyneitä ja monet lajit tunnetaan yhdestä ainoasta yksilöstä.

Luoteis-Kiinasta löydetystä Hamipterus tianshanensis -siipisaurista tuli kertaheitolla yksi parhaiten tunnetuista ryhmänsä edustajista, kun se julkaistiin viime viikolla. Paleontologit löysivät nimittäin kokonaisen röykkiön kolmiulotteisia, erinomaisen hyvin säilyneitä luita. Kasassa on ainakin 40 yksilöä, kenties rajuilman taivaalta suistamia ja järvenpohjaan huuhtomia. Vielä ällistyttävämpää oli, että luiden joukosta löydettiin viisi hyväkuntoista munaa.

Tällainen määrä materiaalia lupaa antaa paljon uutta tietoa siipisaurien elintavoista, vaikka sitä onkin tutkittu vasta hyvin alustavasti. Eläviin eläimiin vertailemalla esimerkiksi sukupuolten väliset kokoerot tai munien rakenne voivat kertoa yllättävän tarkkoja tarinoita yli sata miljoonaa vuotta sitten kuolleen siivekkään käyttäytymisestä.

Viikon outo eläin: kiitospäivän dinosaurus

Amerikkalaisten juhlapäivien valuminen Atlantin yli meille antaa tekosyitä monenlaiseen huvitteluun. Niinpä kiitospäivän kunniaksi tämän viikon outo eläin on ruokapöydästä tuttu jättiläismäinen kanalintu, kalkkuna (Meleagris gallopavo).

Kanalintujen kukot ovat yleensä kanoja kookkaampia ja somistautuvat mitä omituisimmin heltta- ja sulkakoristein, mutta kalkkuna lyö jutun joka laidalta yli. Kukko on vähintään tuplasti – jopa nelinkertaisesti – kanaa painavampi ja raahaa mukanaan uskomatonta määrää koristeellisia sulkia, jotka levittäytyvät tuuheiksi viuhkoiksi ja välkkyvät metallinhohtoisina. On sula ihme, että lintu pystyy ylipäätään lentämään. Yllä olevassa kuvassa näkyy, kuinka hentoinen lintu kaikkien noiden sulkien alla piileksiikään. No, Amerikassa kai kaikki on suurempaa tai vähintään näyttää siltä, miksipä eivät sitten kanalinnutkin.

Sulkien lisäksi koirailla on kaljun naamansa koristeena heltta, joka valuu nokan päältä alas rintakehälle saakka. Hyökkäävän kalkkunan naamataulu on punainen, innostuneen sininen. Ja kun kukko on todella innoissaan, se muuttuu valkoiseksi. Kaiken kukkuraksi heltta ja siihen liittyvät ihopoimut turpoavat täyttyessään verellä niin, että kalkkunakukko lähestulkoon muuraa omat silmänsä umpeen, luonnollisesti kesken kiivaimman kosiotaistelun.

Koska sulkakoristeissa ja heltoissa ei suinkaan ole vielä tarpeeksi miehisyyttä, kalkkunakukoille kasvaa myös parta. Niiden kaulasta sojottava karhea tupsu on rakenteeltaan niin kummallinen, että on epäselvää, pitäisikö sitä laskea edes höyheniksi.

Viikon outo eläin: yrittääköhän lyyrypyrstö jo vähän liikaa?

Monilla lintukoirailla on jokin erityinen bravuuri, jolla ne yrittävät hurmata naaraan. Pieni, harmaa satakieli laulaa upeasti. Riikinkukko esittelee komeita sulkakoristeitaan, kun taas australialaiset lavastajalinnut raivaavat metsänpohjalle aukion, jonka ne sisustavat aistikkaasti.

Lyyrypyrstö (Menura novaehollandiae) tekee kaikkea yhtä aikaa. Sillä on nimensä mukaisesti koristeelliset lyyramaiset pyrstösulat, joita se keikuttelee metsään varta vasten raivaamallaan tanssilattialla. Mutta todella pahasti se lyö yli laulullaan: lyyrypyrstö lienee lintumaailman lahjakkain matkija. Se matkii kotiseuduillaan Pohjois-Australiassa muita lintuja niin taitavasti, että itse matkinnan kohteetkin erehtyvät lajista. Lisäksi se osaa matkia erilaisten laitteiden ääniä ja musiikkia, ja muistaa kerran oppimansa äänet vuosikymmeniä. Ovatkohan lyyrypyrstönaaraat erityisen nirsoja? Tai ehkä sitä ovat molemmat sukupuolet, sillä myös naaraat laulavat.

Jos et ole vielä nähnyt yllä olevaa David Attenboroughin juontamaa videota laulavasta lyyrypyrstöstä, nyt on oikea aika katsoa se.

Noin kilon painoinen lyyralintu on muuten myös yksi suurimmista varpuslinnuista. Vain korpit kilpailevat koossa sen kanssa. Hämmentävää kyllä, naaras munii kerrallaan vain yhden ainoan munan, ja huolehtii poikasestaan peräti yhdeksän kuukautta.

Youtubesta voi katsoa myös videon Adelainen eläintarhassa rakennustyömaan ääniä matkivasta Chook-lyyrypyrstöstä. Vuonna 2001 Science-lehdessä raportoitiin myös ajan hermolla olevista lyyrypyrstökoiraista, jotka matkivat kännyköiden piipitystä.

Popsi popsi porkkanaa, naamaasi se kaunistaa

Edellisessä artikkelissa kerroin syyskuisen evoluutiopsykologian tapaamisen annista. Jutusta olisi tullut kohtuuttoman pitkä, jos olisin tarinoinut kaiken yhteen putkeen, joten tässä tulee toinen osa (joka on kyllä yksikseenkin kohtuuttoman pitkä, mutta koettakaa kestää). Perjantai-iltapäivän seminaareissa suomalais- ja skotlantilaistutkijat perehtyvät muun muassa moraalisiin jumaliin, suomalaisäitien lisääntymismenestykseen ja siihen, mitä tekemistä porkkanoiden syömisellä on parinvalinnan kanssa. (kuva: Jasper Greek Golangco)

Mistä me tulemme, keitä me olemme? Ja miksi ihmeessä naiset rakastuvat renttuihin?

Ihminen kuuluu selvästikin eläinkuntaan. Tarkemmin sanoen kädellisiin, ja niiden joukossa vähälajiseen, trooppiseen ihmisapinoiden joukkoon. Mutta millainen eläin ihminen oikein on, ja kuinka se eroaa sukulaisistaan? Tällaiset kysymykset ovat evoluutiopsykologian nimellä tunnetun tieteenalan heiniä.

Turun yliopistolla järjestettiin syyskuussa kansainvälinen evoluutiopsykologien tapaaminen, johon alan tutkijat kerääntyivät kertomaan tutkimuksistaan toisilleen ja kaikille kiinnostuneille (ja jossa nähtiin muun muassa kuvan posteri). Kävin paikalla kuuntelemassa koko joukon hienoja seminaareja, mutten ole erinäisten elämän myllerrysten keskellä ehtinyt raportoida kuulemaani ennen kuin nyt.

Tapaamisen tärkein opetus taisi olla, että evoluutiopsykologia on paljon muutakin kuin ihmisen parinvalinnan tutkimusta – vaikka toki sitäkin riittää. Ja, että evoluutiopsykologia on kypsynyt kelpo tieteenalaksi, vaikka onkin saanut osakseen melkoisesti parjausta.

Puhuvista apinoista, Facebook-kavereista ja psykopaateista, niistä on jännät seminaarit tehty. Katsotaanpa.