Dinosaurusjoulu, osa 4: siivekkäät serkut

Tupandactylus on hyvä esimerkki siipisaurusten älyttömistä mittasuhteista ja hurjista pääkoristeista.

Kun puhutaan dinosauruksista, mainitaan yleensä ainakin yksi niiden aikalaisryhmä: siipisaurukset, joita monesti suomeksi nimitetään lentoliskoiksi tai pterosaureiksi. Nämä eläimet muistuttivat liskoa vielä vähemmän kuin dinosaurukset (ja se on jo jotain se!). Pterosaurus-nimeä puolestaan on jokseenkin mahdotonta lausua, joten suosin itse siipisaurusta.

Näille kiehtoville otuksille on varattu tilaa niin kirjassani kuin uudessa Ylen Dinocastissakin, joten ne varmasti ansaitsevat myös oman blogiartikkelin.

Viikon tiedeuutinen: napaseudun dinosaurusten höyheniä

115 miljoonaa vuotta vanhoja höyheniä: yläoikealla oleva höyhen lienee petodinosauruksen, muut lintujen. Kuva: Kundrát ym. 2020 / Gondwana Research.

Höyhenekkäät dinosaurusfossiilit ovat monille tuttuja, mutta vähemmän tunnettuja ovat tapaukset, joissa höyhenet säilyvät ilman dinosauruksia. Tänä vuonna huikeita höyhenlöytöjä raportoitiin Australiasta seudulta, joka dinosaurusten aikaan oli eteläisellä napaseudulla.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Eläinten värit, osa 4: kosmeettisia parannuksia

Partakorppikotka ei ole oikeasti punaruskea. Se vain huijaa. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista.  Juttusarjan edellisessä osassa selvisi, mistä papukaijat ja turakot saavat kirkkaat värinsä, ja miten on mahdollista, että trappien untuvat vaihtavat väriään minuuteissa. Sarja ei olisi täydellinen ilman mainintaa linnuista, jotka värjäävät omaa höyhenpukuaan kosmeettisesti. Joo, oikeasti.

Eläinten värit, osa 3: kuparilinnut ja muita kummajaisia

Punaniskaturako (Tauraco erythrolophus) saa värinsä kuparioksidista.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja strutseja? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Edellisessä osassa kävimme läpi lintujen yleisimmät värit – mustat ja ruskeat melaniinit, punakeltaiset karotenoidit ja rakenteellisten värien tuottamat siniset, violetit ja metallinhohteet. Muutamilla linturyhmillä esiintyy näiden lisäksi hämmentäviä erikoisuuksia. Turakot saavat sävynsä kuparista, trappien höyhenpuku vaihtaa väriä minuuteissa ja papukaijat ovat kehittäneet aivan omat väripigmenttinsä.

Eläinten värit, osa 2: höyhenten lumoissa

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo paljon kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja strutseja? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Edellisessä osassa tutustuimme hiirenharmaisiin nisäkkäisiin ja niiden joukossa harvinaisiin värikkäämpiin poikkeuksiin. Nyt vuorossa ovat ne eläimet, joiden värejä ihmiset ehkä kaikkein eniten ihailevat, siis linnut.

Värejä miljoonien vuosien takaa

Microraptor aidoissa väreissään. Kuva: Ville Sinkkonen.

Dinosaurusten värien piti olla mysteeri, jota tiede ei koskaan ratkaise. Tai niin sanoivat lapsuuteni dinosauruskirjat.

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Dinosaurusvärien tieteenala on täyttänyt seitsemän vuotta. Mesotsooinen maailmankausi hahmottuu, jos nyt ei kaikissa sateenkaaren väreissä, niin ainakin paljon entistä kirkkaampana. On mustavalkoisia siipiä, raidallisia häntiä ja metallinhohtoa. Mutta kuinka ihmeessä se voidaan tietää?

Tämän artikkelin on kuvittanut puolisoni Ville Sinkkonen, joka on äskettäin loikannut vapaaksi kuvittajaksi. Tämä on ensimmäinen yhteistyöprojektimme. Klikkauksen takana siis lisää näitä hienoja maalauksia!

Hiottuja dinosauruksia

Sapeornis, Jeholornis, Microraptor ja Anchiornis. Yksikään ei oikeastaan ole lintu.

Linnut ovat dinosauruksia, siitä ei nykytiedon valossa pääse mihinkään. Eivätkä edes kovin omaperäisiä sellaisia. Höyhenet, ilmapussit ja muut nykypäivänä linnuille ainutlaatuisilta vaikuttavat piirteet ovat peruja niiden kaukaisilta dinoesi-isiltä. Lintujen ja muiden dinosaurusten välisen rajan vetäminen käy sitä vaikeammaksi, mitä enemmän näistä eläimistä opimme.

Tämä artikkeli julkaistiin alun perin Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n Kaijutin-lehdessä vuodenvaihteessa. Tätä versiota olen muokannut hieman vähemmän lemmikkilintuharrastajille suunnatuksi, tehnyt pieniä päivityksiä ja lisännyt lähdeviitteet.

Dinosauruspuiston todelliset kasvot 2: Raptorit

Kaikista Jurassic Park -elokuvien dinosaurustähdistä aivan epäilemättä juuri Velociraptor on kokenut elokuvantekijöiden taholta suurinta vääryyttä. Elokuvien ”raptorit” ovat pari metriä korkeita, suomuisia, nopeita kuin gepardit ja älykkäitä kuin simpanssit.  Se on toki kiehtovaa ja pelottavaa, vaikka onkin niiden anatomian puitteissa mahdotonta.

Surullisempaa on, että ne roikottavat käsiään edessään kuin unissakävelijät (tai zombit, tai puput, mikä mielikuva sattuukaan miellyttämään) ja harmahtavan suomuisen ihonsa vuoksi muistuttavat lähinnä venytettyä komodovaraania. Alkuperäisessä Dinosauruspuisto-kirjassa niillä sentään oli tiikerin raidat.

Aito Velociraptor oli kuitenkin aika toisenlainen eläin.

Dinosauruspuiston todelliset kasvot 1: T. rex

Kun alkuperäinen Jurassic Park -elokuva ilmestyi vuonna 1993, se näytti suurelle yleisölle aivan uudenlaisen kuvan dinosauruksista. Ne eivät enää olleet hitaita, tyhmiä luonnon epäonnistuneita kokeiluja, vaan kuumaverisiä ja älykkäitä eläimiä, joissa näkyivät uusimmat tieteen oivallukset. Elokuvaa on luonnehdittu rakkauskirjeeksi paleontologialle.

22 vuotta on kulunut ja elokuvat ovat edenneet neljänteen osaansa. Jurassic Worldin ensi-ilta oli eilen. En ole vielä ehtinyt elokuvaa nähdä, mutta olen totta kai silti pätevä kommentoimaan sitä. Sarjan mittaan rakkauskirje on luisunut vääjäämättä kohti b-luokan monsterielokuvien tasoa. Enää paleontologian uudet tuulet eivät elokuvissa näy. Jurassic Worldin eläimet ovat pettymys: ne ovat samoja geneerisiä hirviöitä kuin muussakin kahden viime vuosikymmenen dinosaurusviihteessä.

Elokuvan kunniaksi katsotaan, miltä Dinosauruspuiston tähdet olisivat oikeasti voineet näyttää, 2010-luvun ymmärryksen mukaan. Ja ovatko höyhenekkäät dinosaurukset muka vähemmän pelottavia? Aloitetaan elokuvien itseoikeutetusta tähdestä: saanko esitellä, Tyrannosaurus rex.

Viikon aikamatka : krokotiilien kummat serkut

Kaikki elävät krokotiilieläimet ovat keskenään aika samanlaisia – isoja, suomuisia vesieläimiä, joilla on pitkässä kuonossaan vaikuttava hammasrivi. Krokotiilit, alligaattorit, kaimaanit ja gaviaalit ovat kuitenkin vain paljon monimuotoisemman eläinryhmän sukupuun viimeinen haara.

Historiallisen kömmähdyksen vuoksi krokotiilien koko kehityslinja tunnetaan tätä nykyä nimellä Pseudosuchia eli ”valekrokotiilit”. Krokotiilit itsekin ovat siis kirjaimellisesti valekrokotiileja. Hölmöstä nimestä huolimatta pseudosucheilla on takanaan pitkä ja kunniakas historia. Ne saivat alkunsa samoihin aikoihin dinosaurusten ja siipisaurien kanssa, ilmeisesti triaskauden alkupuolella Maapallon historian suurimman massasukupuuton jälkimainingeissa.