Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia

Entelodontteihin kuulunut Archaeotherium oli epäilemättä vaikuttava eläin.

Vuosituhannen taitteessa uudet fossiililöydöt ja dna-sukupuut paljastivat nisäkkäiden sukupuusta yllätyksen. Valaat eivät olekaan etäisiä serkkuja kaikille muille nisäkkäille, vaan vain yksi oksa sorkkaeläinten laajassa suvussa – vaikka sorkat puuttuvatkin. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat kaikista maailman eläimistä virtahevot.

Uudemmissa sukupuissa valaiden ja virtahepojen ryhmä (jonka nimi on muuten Whippomorpha) on päässyt viehättävään seuraan. Niiden muinaisia sukulaisia näyttävät olleen terminaattorisioiksikin nimitetyt entelodontit ja mahtava Andrewsarchus, jota kerran pidettiin kaikkien aikojen suurimpana kuivan maan nisäkäspetona.

Mallorcan vaihtolämpöiset lampaat

Saarilla evoluutio ryhtyy tekemään tavallistakin kummallisempia temppuja. Pienistä eläimistä kasvaa jättiläisiä ja suuret kutistuvat kääpiöiksi, pienet kukat venähtävät puiksi ja matelijat vievät tilaa tasalämpöisiltä eläimiltä.

Aivan erityinen tapaus oli Mallorcalla ja Minorcalla vuosimiljoonia elänyt saarilammas Myotragus. Se oli pieni, hidasliikkeinen, apinankasvoinen, jyrsijänhampainen lammas, joka harrasti kannibalismia. Jos ei vielä kuulostanut tarpeeksi oudolta, niin oli se myös vaihtolämpöinen.

Viikon aikamatka: Amerikan epäantiloopit

Pohjoisamerikkalaisessa hanka-antiloopissa (Antilocapra americana) on monenlaista outoa. Näyttää siltä kuin toimikunta olisi koonnut sen antiloopin, vuohen ja kauriin osista. Se on uskomattoman nopea juoksija. Huippunopeudessa se häviää hieman gepardille, mutta on eläinkunnan ehdottomasti paras kestävyysjuoksija: sen on mitattu juosseen 11 kilometriä kymmenessä minuutissa! Teepä itse perässä.

Hanka-antiloopilla on 13 eri askellajia, joista yhdessä se ottaa yli seitsemän metrin askelia (eikä se ole iso eläin: hanka-antilooppi painaa aikuisena suunnilleen saman verran kuin minä). Vaikka seitsemän metrin harppausta on vaikea olla pitämättä hyppäämisenä, hanka-antiloopit ovat kuuluisia haluttomuudestaan hypätä minkäänlaisten esteiden yli. Lammaslaidunten aidatkin ne tapaavat alittaa.

Kaikkein kummallisinta taitaa kuitenkin olla se, ettei hanka-antilooppi suinkaan ole antilooppi*. Ei sinne päinkään. Se on läheisintä sukua kirahville. Se on viimeinen eloonjäänyt vanhasta ja kummallisesta ryhmästä, johon on kuulunut niin suloisia pienoislajeja kuin ällistyttäviä sarvia.

(Aiheesta kiinnostuneille tiedoksi, että palaan tämän artikkelin lopussa taas kerran ihmettelemään nisäkäslajien suomenkielisiä nimiä.)

Viikon outo eläin: sapelihammashirvi

Koska sapelihampaiset miniatyyrisorkkaeläimet kertakaikkiaan ovat liian jännittäviä ohitettavaksi vain yhdellä käsittelyllä. Tämä tässä on myskihirvi (Moschus moschiferus), se sama eläin, josta saadaan parfyymeissä käytettyä myskiä. Urospuolisen myskihirven takamuksissa sijaitsevissa rauhasissa on keskimäärin vajaat kolmekymmentä grammaa tätä miehekkään tuoksuista ainetta, joka myskihirven epäonneksi lienee yksi maailman kalleimmista eläinperäisistä tuotteista. Mustassa pörssissä luonnonmyskistä maksetaan kymmeniä tuhansia dollareita kilolta.

Useimmista miniatyyrisorkkaeläimistä poiketen myskihirvi ei ole tropiikin metsien asukas. Sen voi tavata Siperiasta tai Mongoliasta, missä se syö pääasiassa jäkälää. Kyllä, jäkälää.

Myskihirvi on pääasiassa öisin hiiviskelevä yksineläjä, mutta samassa naapurustossa asuvat yksilöt käyvät ulostamassa yhteisiin kasoihin, joita nuuhkimalla ne pysyvät perillä toistensa edesottamuksista. Myskihirvi kasvaa suunnilleen suomenpystykorvan kokoiseksi, mutta sillä tuntuu olevan paljon suuremman otuksen elämänkierto: naaras saa kerrallaan yhden tai kaksi vasaa kuuden kuukauden raskauden jälkeen, ja ainakin vankeudessa myskihirvi voi elää 20 vuotta.

Nimestään ja ulkonäöstään huolimatta myskihirvet eivät ole hirvieläimiä tai edes mitään sinne päin, vaan vaikuttaisivat olevan läheisempää sukua nautaeläimille. Ne eivät ole läheistä sukua edellisen artikkelin kääpiökauriille eivätkä samannäköiselle kiinalaiselle vesikauriille (eivätkä nämä keskenään yhtään sen enempää). Dikdikantiloopit, sukeltaja-antiloopit ja pudut ovat vielä aivan omia ryhmiään.  Mukavan yksinkertaista.

Arkivella on myskihirven elintavoista ja suojelusta pitkä ja yksityiskohtainen artikkeli. Ja mainioita valokuvia myös. Lajilla on jopa lyhykäinen suomenkielinen Wikipedia-artikkeli, johon kuuluu ällistyttäviä kuvia kallosta torahampaineen.

Viikon outo eläin: kissankokoinen kauris

 

Eri puolilla maailmaa elää koko joukko pikkuruisia sorkkaeläimiä. Ne ovat salamyhkäisiä öisten metsien asukkaita, joilla on kokoa vain kissan tai pienehkön koiran verran. Ne kuuluvat eri puolille sorkkaeläinten sukupuuta, vaikka muistuttavatkin päällisin puolin toisiaan. Ne poimivat ruoakseen nuoria versoja, hedelmiä ja muita kasvikunnan herkkupaloja, mutta monelle kelpaa myös lihaisampi muona: ravut, etanat, hyönteiset ja jopa sammakot ja pikkunisäkkäät kuuluvat niiden ruokalistalle.

Useimmilla pikkuruisilla sorkkaeläimillä on aseenaan joko sievät pikku sarvet tai, useammin, todella huonosti pieneen pörröiseen eläimeen sopivat sapelihampaat. Koska ne eivät muuten olisi tarpeeksi omituisia, nämä otukset elävät yksin tai pariskunnittain (usein eliniäkseen pariutuneina) ja lukuisat niistä ovat vesieläimiä. Arvellaan, että valaatkin kehittyivät alun perin samantapaisista vettä rakastavista pikku sorkkaeläimistä.

Tämänkertainen outo eläin on kaikista sorkkaeläimistä pienin, Kaakkois-Aasian sademetsissä elävä Tragulus kanchil -kääpiökauris. Aikuisena se painaa säälittävät kaksi kiloa, pienenpuoleisen kotikissan verran.

Oudon ihmismäiset lihansyöjäantiloopit

Onttosarvisten heimoon kuuluu monenkirjava joukko eläimiä gnusta saiga-antilooppeihin ja lumivuohista biisoneihin. Vaikka ne tuntuvat kesyjen edustajiensa – nautojen, lampaiden ja vuohien – ansiosta tutuilta ja tavallisilta, tästä porukasta löytyy melkoisia kummajaisia. Kenties kiehtovimpia ja aliarvostetuimpia niistä ovat ne trooppisen Afrikan pikku sorkkajalat, joita kutsutaan vaihtelevasti sukeltaja-antiloopeiksi, puikkijoiksi tai duikereiksi.

Sukeltaja-antiloopit eivät varsinaisesti osaa sukeltaa, mutta sen sijaan ne ovat yksiavioisia, reviiritietoisia ja taipuvaisia lihansyöntiin. Naamaltaan ne ovat hitusen koiramaisia kosteine kirsuineen. Jos tämä ei vielä riittänyt, ne kuuluvat myös onttosarvisten älylliseen eliittiin, vaikka sorkkaeläinten laajuisessa kilpailussa toki häviävät ainakin valaille.

Miten valaista tuli sorkkaeläimiä?

Nisäkkäiden sukupuu on uudistunut rajusti 2000-luvun aikana, kun molekyyligeneettisiä menetelmiä on alettu käyttää sukulaisuussuhteiden selvittämiseen, morfologiset menetelmät ovat kehittyneet ja uusia fossiileja on löydetty. Vanhasta hyönteissyöjien (Insectivora) ryhmästä on luovuttu kokonaan, ja sinne kuuluneet eläimet on ripoteltu eri puolelle nisäkkäiden sukupuuta. Afrikkalaiset erikoisuudet – tanrekit, tamaanit, elefantit ja maasiat – pääsivät omaan ryhmäänsä nimeltä Afrotheria. Kenties eniten kohahduttanut muutos oli kuitenkin valaiden ja delfiinien uudelleensijoitus sorkkaeläimiksi. Se tuli monille tutkijoillekin täytenä yllätyksenä, kuten Nikaido ym. (1999) artikkelissaan auliisti myöntävät. Kuinka tässä nyt näin kävi?