Joskus kasvit kertakaikkiaan ovat niin kiehtovia, että niistä on pakko kertoa eläimiin keskittyvässäkin blogissa. Ja mikäpä muukaan aiheena olisi kuin neidonhiuspuu.
Neidonhiuspuussa (Ginkgo biloba) on ansaittua mystiikkaa. Buddhalaiset munkit ovat kasvattaneet sitä Jangtsen seudulla ainakin parin vuosituhannen ajan, mutta puu on niin pitkäikäinen, että ensimmäisetkään munkkien istuttamat yksilöt ovat tuskin ehtineet vanhuudenheikkouteen saakka. Yksittäisen puunkin pitkä ikä kalpenee, kun sitä verrataan lajin elinkaareen. Sikäli kuin tiedetään, kasvi on pysynyt täysin samanlaisena lähes 70 miljoonaa vuotta.
Vuonna 2003 ryhmä yhdysvaltalaisia paleobotanisteja – muinaisten kasvien tutkijoita – ryhtyi selvittämään, mikä on neidonhiuspuun pitkän iän salaisuus. He tutkivat fossiileja 48 paikasta kahdelta eri mantereelta ja kymmenien miljoonien vuosien ajalta.
Tulosten valossa yllättävintä on se, että neidonhiuspuu ylipäätään on vielä elossa.
Kävi ilmi, että neidonhiuspuu on häirittyjen ympäristöjen pioneerilaji, jota aikoinaan tavattiin lauhkealla vyöhykkeellä kautta maailman. Se on aina kasvanut sellaisilla paikoilla kuin rantapenkereillä, tyhjentyneissä jokiuomissa, romahtaneilla rinteillä maanvyöryjen jälkeen ja kallionhalkeamissa. Erikoisen asianlaidasta tekee se, että nykykasvien mittapuulla neidonhiuspuu on surkean huono pioneeri.
Nykypäivänä häirittyihin ympäristöihin ensimmäisinä puskevat kasvit ovat nopeakasvuisia, runsaasti pieniä siemeniä tuottavia sortteja, jotka pystyvät muutamassa vuodessa valtaamaan uuden alueen, levittämään valtavan määrän siemeniä ympäriinsä ja katoamaan taas uudenlaisen kasvillisuuden alta.
Esimerkiksi suomalaisten metsien sukkessiokehitys on tuttu jo kouluajoilta. Häiriön, kuten metsäpalon jälkeen alueelle ilmaantuvat ensimmäisinä maitohorsman kaltaiset rikkaruohomaiset kasvit, joiden perässä itävät hyvin pian pajut, harmaaleppä ja koivut. Lehtivaltaisen metsän aluskerroksesta alkavat vähitellen puskea esiin kuuset, jotka voimakkaampina kilpailijoina jyräävät lehtipuut vähitellen alleen. Aikaa autiosta aukeasta kliimaksivaiheen kuusimetsään kuluu noin 100-150 vuotta.
Toisin oli neidonhiuspuun kulta-aikaan. Vaikka neidonhiuspuu ja sen pioneeritoverit ottivat kyllä kohtuullisen nopean kasvuspurtin nuorina, niillä kesti vuosikymmeniä alkaa tuottaa siemeniä ja vielä pidempään ehtiä kypsään ikään. Kerran uuden alueen vallattuaan ne eivät lähteneet kulumallakaan. Ne tuottivat siemeniä hyvin kauan (neidonhiuspuu alkaa tuottaa hedelmäsatoa 20-30-vuotiaana ja jatkaa seuraavat tuhat vuotta), mutta siementen määrässä tai niiden leviämisen tehokkuudessa ne eivät vedä vertoja nykypioneereille.
Näissä ympäristöissä sukkessiokehitys kypsäksi metsäksi (joka liitukaudella saattoi tarkoittaa esimerkiksi punapuita ja sypressejä) saattoi hyvinkin kestää vuosituhansia. Minnepä sitä kiire valmiissa maailmassa.
Se tarkoitti myös sitä, että sitä mukaa kun nopeakasvuiset ja kilpailuhenkiset kukkakasvit kehittyivät, neidonhiupuu kumppaneineen puskettiin yhä ahtaammalle. Neidonhiuspuut jäivät lopullisesti tappiolle jo kymmeniä miljoonia vuosia sitten, mutta kuin ihmeen kaupalla sinnittelivät miten kuten hengissä. Ilmeisesti buddhalaiset munkit ottivat hoiviinsa vihoviimeiseen turvapaikkaansa linnoittautuneet viimeiset puut: näyttää siltä, ettei aidosti villejä neidonhiuspuita ole ollut enää vuosituhansiin.
Tovereinaan häirityissä ympäristöissä neidonhiuspuulla oli setti muita kasvilajeja. Sama viisikko löydetään samoista fossiilikerrostumista vuosimiljoonasta toiseen niin Kanadasta kuin Huippuvuorilta.
Joukkoon kuului neidonhiuspuun lisäksi plataani (Platanus raynoldsii/guillermae), katsurapuu (Cercidiphyllum genetrix), kiinanpunapuu (Metasequoia occidentalis) ja deltasypressi (Glyptostrobus europaeus). Ne kaikki jakavat neidonhiuspuun mieltymyksen häirittyihin ympäristöihin ja pitkän iän. Lisäksi niillä kaikilla (tai ainakin niiden elävillä sukulaisilla) sattuu olemaan upean värinen ruska. Liitukauden lopun jokivarret ja jyrkät rinteet olivat varmaankin syksyisin silmiä särkeviä värien ilotulituksia, kun taas ikivihreiden havupuiden hallitsemat aikuiset metsät pysyivät läpi vuoden tasaisen tummanvihreinä. Dinosaurusten tuhon myötä muuttui myös kasvillisuus, ja lehtensä talviksi karistavat kukkakasvit yleistyivät muuallakin maailman metsissä.
Kaikkien neidonhiuspuun toverien läheisiä sukulaisia (kenties suoria jälkeläisiä) on yhä elossa, mutta aika on työntänyt ne erilleen. Nykypäivänä ne näkee yhdessä korkeintaan kasvitieteellisessä puutarhassa. Katsura (Cercidiphyllum japonicum) kasvaa Japanin metsissä, amerikanplataani (Platanus occidentalis) Yhdysvaltain itäosissa ja idänplataani (P. orientalis) Välimeren alueella. Neidonhiuspuu, kiinanpunapuu (Metasequoia glyptostroboides) ja deltasypressi (Glyptostrobus pensilis) sinnittelevät kukin eri kolkassa Kiinaa.
Kuka lohduttaisi muinaismuistoja?
Niin, vielä artikkelin avaavasta kuvasta:
Kuva sijoittuu liitukauden lopun Kanadaan, jossa syystulvat ovat värjänneet länteen kohti merta laskevan joen veden ruskeaksi. Suunnilleen tuhat vuotta aiemmin tuhoisan tulvan putsaamalla rantapenkereellä kasvavat jo kypsään ikään ehtineet pioneeripuut: etuvasemmalla katsura, etuoikealla neidonhiuspuu, sen takana kiinanpunapuu ja kauempana vedessä deltasypressit.
Kuvasta voi tunnistaa myös ikivihreiden havupuiden taimia, kortteita, leveälehtisen Hausmannia-saniaisen ja Trapago angulata -kelluskasvin, joka saattoi olla (tai olla olematta) sukua nykyiselle vesipähkinälle (Trapa natans). Lintumainen Troodon formosus -dinosaurus katsastaa reviiriään kuolleen puunrungon päältä.
——————————————————————————————————–
Lähteitä ja lisätietoa:
Royer ym. 2003: Ecological conservatism in the “living fossil” Ginkgo. Paleobiology.
Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä: Metsän sukkessio (näppärä kuvasarja suomalaisen metsän sukkessiovaiheista).
Humming Dinosaurs: Flora in the Time of Chasmosaurs. Englanninkielinen blogipostaukseni kasveista myöhäisen liitukauden Kanadassa.
planeetanihmeet.wordpress.com 