Nyt olen vihdoin nähnyt Jurassic Worldin, ja voin jatkaa tätä sarjaa uudistuneella innolla. Sanottakoon elokuvasta toistaiseksi vain sen verran, että yllätyin positiivisesti. Odotuksetkaan eivät toki järin korkealla olleet, mutta oli se jotain. Siitä aiheesta lisää tuonnempana. Nyt on siipisaurien aika.
Ensimmäisessä Jurassic Park -elokuvassa Pteranodonit esiintyvät lähinnä lentelevänä rekvisiittana, mutta myöhemmissä sarjan osissa, Jurassic World mukaan lukien, ne ansiokkaasti hyökkäilevät ihmisten kimppuun. Ihmisiä syövät siipisaurit eivät sinänsä ole edes epäuskottavia. Harmi kyllä ne esitetään nahkapeitteisinä hirviölepakoina, juuri sellaisina kuin B-luokan hirviöelokuvissa yleensä.
Siipisaureista on viime vuosikymmeninä opittu huikean paljon. Ne olivat kiehtovia, monimuotoisia ja todennäköisesti huiman kauniita eläimiä – ja ehkäpä paremmin taivaiden valtiaiksi sopivia kuin linnut.
Mainittakoon ensiksi, että Pteranodon ja muut siipisaurit eivät olleet dinosauruksia, vaan aivan oma sukupuun haaransa – tosin varsin läheisiä dinosaurusten serkkuja. Itse kutsun näitä eläimiä mieluummin siipisaureiksi kuin lentoliskoiksi, sillä niissä ei ollut kerrassaan mitään liskomaista.
Pteranodoneja tunnetaan fossiileina huikeat 1100 yksilöä. Niitä on niin paljon, että sukupuolten väliset erot on mahdollista erottaa. Joukossa on pienempiä eläimiä, joilla on kallossaan pieni luuharja, ja jotka on tulkittu naaraiksi. Koiraat ovat suurempia, ja niiden luuharja on näyttävämpi: P. longiceps -lajilla (kuvassa) pitkä ja kapea, P. sternbergillä puolestaan litteä ja leveä.
Elokuvissa Pteranodon-siipisaurit ovat niin suuria, että ne pystyvät nostamaan ihmisen mukaansa. Eläinten kokoluokka on kyllä aivan oikea, vaikka sitä onkin vaikea uskoa. Siipisaurit kasvoivat paljon lintuja suuremmiksi, eikä niillä näköjään silti ollut minkäänlaisia vaikeuksia lentää. Niin vahvoja ne tuskin kuitenkaan olivat, että olisivat pystyneet nappaamaan mukaansa monta kertaa itseään painavamman ihmisen.
Naaraiksi tulkittujen yksilöiden siipien kärkiväli oli keskimäärin vajaat neljä metriä, koiraiden peräti 5,6 metriä. Yli seitsemään metriin venyviä siipivälejä tunnetaan suurimmilta yksilöiltä. Vertailun vuoksi suurin nykylintujen siipiväli on jättiläisalbatrossilla, jonka voimassa oleva ennätys on 3,7 metriä. Eikä Pteranodon suinkaan ollut suurin koskaan elänyt siipisauri. Ei lähellekään.
Kuten pitkäsiipisestä ja kevytrakenteisesta ulkomuodosta voi päätellä, Pteranodon lensi merilintujen tapaan valtamerten yllä. Sen fossiileja löydetään paikoista, jotka olivat liitukaudella avomerta satojen kilometrien päässä mantereesta ulapalla, joka tuolloin halkaisi Pohjois-Amerikan.
Maalla siipisaurit liikkuivat neljällä raajalla, kuten säilyneet jalanjäljet selvästi osoittavat. Osa siipisaureista asteli sujuvasti ja juoksikin, mutta Pteranodon oli nykyisten albatrossien tapaan niin pitkälle erikoistunut, että se oli maan pinnalla hyvällä tahdollakin kömpelö ylipitkine siipineen. Kenties se albatrossien tapaan pesikin turvallisilla pikku saarilla ja jyrkillä kallioilla, missä ei ollut maapetoja häiriköimässä.
Kuten linnut, siipisauritkin olivat tasalämpöisiä. Niitä peitti lyhyt turkki, joka varmaankin päälle päin näytti samalta kuin nisäkkään karvat, mutta rakenteensa yksityiskohtien puolesta ”karvat” muistuttivat enemmän höyheniä. Varmuutta ei ole siitä, olivatko ne itse asiassa höyheniä vai eivät, joten niitä kutsutaan englanniksi omalla nimellään pycnofiber. Joka tapauksessa nämä eläimet eivät olleet suomuisia, kurttuisia ja harmaanruskeita kuten leffahirviöt, vaan pehmoisen turkin peittämiä. Ei ole mitään todisteita, että niillä olisi ollut senkään vertaa suomuja kuin linnuilla.
Kevyesti ilmaan
Valtavasta koostaan huolimatta Pteranodon oli kevyt. Sen luut olivat ontot ja ilmapusseja täynnä aina takajalkoja myöten, mikä teki siitä erityisen kevyen jopa siipisauriksi. Lintujen joukossa vastaavia eläviä ilmapalloja ovat esimerkiksi pelikaanit.
Ontoista luista huolimatta Pteranodon-koiraan kokoisella linnulla olisi vakavia vaikeuksia lentämisessä. Ei siksi, etteikö se pysyisi ilmassa kerran sinne päästyään, vaan koska lentoonlähtö alkaa käydä mahdottomaksi. Siipisaureilla oli lentoonlähdön kannalta huomattavasti parempi varustus: koska ne kävelivät neljällä raajalla, ne pystyivät katapulttaamaan itsensä ilmaan valtavan vahvoilla eturaajoillaan, eikä niiden tarvinnut yrittää hypätä lentoon heiveröisten takajalkojen varassa, kuten lintujen (kuva: lentoon katapulttaavan Pteranodonin luuranko, Witton & Habib 2010/PLoS ONE).
Onkin epätodennäköistä, että Pteranodonit olisivat pystyneet nappaamaan takajalkojensa kynsillä kiinni ihmisistä ja nostamaan heitä mukaansa, kuten Jurassic Worldissa tapahtuu. Sopii kysyä sitäkin, miksi ihmeessä ne haluaisivat niin tehdä: Pteranodonilla on kaikki erikoistuneen kalansyöjän ominaisuudet. Ihminen tuskin näyttäisi sen silmissä syötäväksi kelpaavalta, etenkään kun se ei pystyisi nielemään ihmisen kokoista saalista yhtenä palana. Totta puhuen siipisaurikohtaus oli elokuvan älyttömin. Eläimistä oli tehty rujoja hirviöitä, eikä niiden käyttäytymiselle edes yritetty antaa järkevää selitystä.
Dinosauruspuisto-kirjassa Pteranodonit kuvataankin uskottavammin hyvin reviiritietoisina eläiminä, jotka puolustavat pesäpaikkojaan ihmisiltä sen sijaan, että yrittäisivät syödä heitä. Kukaan, joka on joskus saanut niskaansa vihaisen lintuemon, tuskin voi väittää, etteikö samanmoinen viiden tai seitsemän metrin siipivälillä olisi hengenvaarallinen kokemus.
Parempi valinta myöhempien elokuvien ihmissyöjäsiipisaureiksi olisi kuitenkin ollut Quetzalcoatlus tai Hatzegopteryx. Ne ovat paitsi vielä paljon suurempia, myös uskottavia ihmissyöjiä. Ja olisipa ollut elämys nähdä valkokankaalla eloon herännyt Quetzalcoatlus.
—————————————————————————————
Sarjan muut osat:
Dinosauruspuiston todelliset kasvot 1: T. rex
Dinosauruspuiston todelliset kasvot 2: raptorit
Lähteitä ja lisätietoa:
Mark Witton (2013) Pterosaurs. Princeton University Press.
Pterosaur.net – paleontologien ylläpitämä sivusto siipisaureista ja niiden biologiasta.
Witton & Habib 2010: On the Size and Flight Diversity of Giant Pterosaurs, the Use of Birds as Pterosaur Analogues and Comments on Pterosaur Flightlessness. PLoS ONE. (vapaasti luettavissa, hienot kuvat)
Laelaps: Sciencespeak: pycnofiber. Brian Switekin artikkeli siipisaurien turkista.
Mark Witton Blog: Why Dimorphodon macronyx is one of the coolest pterosaurs. Eli miltä Jurassic Worldin toinen siipisaurilaji, se pienempi hampaikas, olisi oikeasti voinut näyttää.
Wikipedia: Pteranodon, Pterosaur.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Mua häiritsi kanssa se siipisauruskohtaus, vaikka muuten tykkäsinkin tosi paljon Jurassic Worldista (ja mulla ei myöskään ollu odotukset mitenkään erityisen korkealla, kun pelkäsin, että kaikki dinot näyttää tietokone-efekteiltä, mutta ne olikin onneksi saatu ihan aidoin näköisiksi). Onithocheirus olisi kiva nähdä jossain leffassa, koska se on mun lempparisiipisaurus. Nyctosaurus ja Pterodaustro olisi kanssa kiva nähdä, kun ne ovat niin erikoisen näköisiä.
Osaatko muuten sanoa mitään Apatosauruksen sierainten sijainnista? Jurassic Worldissahan sieraimet oli aika lähellä kuonon päätä (löysin muuten tämmöisen sivun, missä kerrotaan JW:n Apatosauruksen pään tekemisestä http://www.slashfilm.com/jurassic-world-apatosaurus/), mutta ainakin mun kirjahyllystä löytyvissä kirjoissa Apatosauruksen sieraimet on ylempänä, lähempänä silmiä.
Samoilla linjoilla ollaan sitten. :)
Sitä en saanut enää artikkeliin mahtumaan, mutta periaatteessa olisin ilahtunut Dimorphodonin esiintymisestä Jurassic Worldissa, onhan se erikoinen ja kaunis varhainen siipisauri, mutta siitä oli jollakin kumman konstilla onnistuttu tekemään lähes tunnistamaton hirviö. Sääli.
Apatosauruksen sieraimista keskustelinkin jo leffaseurana olleen paleontologin kanssa. Sierainaukothan ovat eläimen kallossa korkealla (kuten tässä Brantworksin mallissa näkyy hyvin: http://brantworks.com/apatosaurus-skull.php) ja perinteisesti sieraimet on sijoitettu suoraan aukkojen päälle. Tämä sopi hyvin vanhaan ideaan vedessä eläneistä sauropodeista, jotka käyttivät kaulaansa snorkkelina.
Nyt, kun on käynyt ilmi etteivät sauropodit suinkaan olleet vesieläimiä, myös sierainten paikkaa on tarkistettu. Vertailu nykyisiin eläimiin ja kallon yksityiskohtien (kuten verisuonten kulkuväylien) tarkastelu viittaa siihen, että sauropodeilla oli luisten sierainaukkojensa ulkopuolella jonkinlainen rustosta ja pehmeistä kudoksista tehty nenä, jonka ansiosta sieraimet olivat edempänä kuonossa. Tässä Brian Switekin parin vuoden takaisessa uutisessa on kuviakin, tosin esimerkkilajina Diplodocus: http://phenomena.nationalgeographic.com/2013/02/09/pin-the-nose-on-the-dinosaur/
Jurassic Worldin Apatosauruksen sieraimet saattoivat olla jopa vähän liiankin edessä, mutta ainakin niiden sijainti oli lähempänä oikeaa kuin vanhojen dinosauruskirjojen versioissa. Ongelma on lähinnä se, että leffasauruksen kallon päällä on tosiaan vain sieraimet – pehmytkudoksinen nenä puuttuu, ja iho näyttää olevan pingotettu tiukasti luun päälle.
Ilahduin kuitenkin siitä, että Apatosauruksen etujalat oli saatu oikein: jalat ovat pylväsmäiset ja kynnet puuttuvat kaikista muista sormista paitsi peukalosta, jossa onkin sitten iso piikkikynsi.