Viikon tiedeuutinen: napaseudun dinosaurusten höyheniä

115 miljoonaa vuotta vanhoja höyheniä: yläoikealla oleva höyhen lienee petodinosauruksen, muut lintujen. Kuva: Kundrát ym. 2020 / Gondwana Research.

Höyhenekkäät dinosaurusfossiilit ovat monille tuttuja, mutta vähemmän tunnettuja ovat tapaukset, joissa höyhenet säilyvät ilman dinosauruksia. Tänä vuonna huikeita höyhenlöytöjä raportoitiin Australiasta seudulta, joka dinosaurusten aikaan oli eteläisellä napaseudulla.

Tämä artikkelisarja kertoo tiedeuutisia, jotka ovat jääneet muissa medioissa vähälle huomiolle tai kokonaan ilman. Toivottavasti se myös auttaa kertomaan, että tiedettä tehdään paljon enemmän kuin samoja otsikoita toistavista uutisista voisi päätellä, ja sen parissa puurtavat monenlaiset ihmiset.

Viikon luontoääni: mestarimatkija Australiasta

Lintujen laulu on yksi lukuisista eläinkunnassa kehittyneistä tavoista mitellä voimia ja taitoja ilman verenvuodatusta. Koiraslinnut laulavat pesimäaikaan kuuluttaakseen oman reviirinsä sijaintia naapurustolle ja tehdäkseen vaikutuksen sekä puolisoihinsa että lähistön muihin koiraisiin. Monilla lajeilla myös naaraat laulavat, mutta outoa kyllä, sitä ei ole juuri tutkittu.

Lintujen jokavuotisissa laulukilpailuissa painaa sekä kestävyys, äänenvoimakkuus että taito. Näihin aikoihin Suomessa voi kuulla, kuinka talitiaiskoiraat kilpailevat, kenellä on laajin repertuaari. Ti-ti-tyyn lisäksi tinteiltä kuuleekin nyt toinen toistaan mielikuvituksellisempia ääniä.

Se on pientä verrattuna Australian mestarimatkijaan, lyyrypyrstöön (Menura novaehollandiae). Lyyrypyrstö on varpuslintu, mutta muistuttaa siinä määrin kanalintua, että se aluksi luokiteltiin niiden joukkoon. Sen kurkusta kuitenkin löytyy äänielin eli syrinx, joka on jopa laulavien varpuslintujen joukossa erityisen monimutkainen.

Viikon vikatikki: menetetyt sorkat

Pussieläimet saivat pitkään elää Australiassa lähes vapaina meidän istukallisten nisäkkäiden kilpailusta. Ne kehittyivät monenlaisiksi peilikuviksi tutummista eläimistä. Samansuuntainen eli konvergenttinen evoluutio näkyy niiden nimissä: pussihukka, pussiahma, pussikontiainen, pussirotta, pussiliito-orava, pussimuurahaiskarhu.

Yhden nisäkäsryhmän pussilliset vastineet kuitenkin loistavat poissaolollaan. Ei ole olemassa pussigaselleja, pussikameleita, pussihevosia saati pussivuohia. Missä ovat pussieläinten sorkat ja kaviot?

Papukaija rekan nokassa ja muita lasarustarinoita

Marraskuussa ilmestynyt Helsingin Sanomien artikkelini käsitteli lasaruseläimiä – kerran sukupuuttoon kuolleiksi luultuja lajeja, jotka löytyvät uudelleen. Jutun keskipiste oli sympaattinen inkarotta (Cuscomys), jota Machu Picchussa muinoin asuneet inkat pitivät lemmikkinään (tai mahdollisesti ruokalajina, hautalöydöistä on vaikeaa sanoa varmasti). Sen luultiin kadonneen inkavaltion mukana, mutta kävikin ilmi, että se on elossa ja voi hyvin peräti kahden lajin voimin. Lajeista toisen – juuri sen inkahaudoista tutun – löytäjät raportoivat siitä vasta viime lokakuussa.

Hesarin juttuun ei tietenkään mahtunut kuin pari hassua esimerkkiä. Kadonneiden eläinten löytymisen tarinoita on paljon, vaikka tietenkin samaan aikaan surullisen vähän. Kuten Hesarissa kirjoitan, useimmat kuolleet myös pysyvät kuolleina.

Kiehtovia, hämmentäviä ja naurettavan epätodennäköisiä uudelleen löytymisen tarinoita on kuitenkin useita. Scott Weidensaulin klassikoksi noussut kirja The Ghost with Trembling Wings on täynnä niitä. Koska se on lisäksi mukaansatempaavasti kirjoitettu ja vuorottelee tunnetta ja tiedettä, informaatiota ja seikkailua sopivassa suhteessa, ei ole ihme että kirja on myyty loppuun useimpien kauppojen hyllyltä.

Yksi Weidensaulin uskomattomimpia tositarinoita on kertomus yökaijan uudelleen löytymisestä.

Viikon aikamatka: kaamoksen dinosaurukset

Kauas on ehditty niistä ajoista, jolloin dinosaurukset kuvattiin höyryävän kuumassa tropiikissa seikkailevina vaihtolämpöisinä matelijoina. Vaikka ilmasto mesotsooisella maailmankaudella oli nykyistä lämpimämpi, ei se suinkaan tarkoita navalta navalle ulottuvaa tropiikkia. Napapiirien tuntumassa molemmin puolin palloa oli viileää – ja siellä eli dinosauruksia.

Australian eteläosat eivät nykypäivänä ole parhaalla tahdollakaan kovin viileitä seutuja, mutta jurakaudelta alkaen Australia teki yhdessä Antarktiksen kanssa lenkin etelänavan kautta. Antarktis jäi sinne, kun taas Australia läksi pohjoiseen kohti uusia seikkailuja. Se puskee edelleen pohjoiseen päin Kaakkois-Aasiaa kolmen sentin vuosivauhdilla.

Vielä 106 miljoonaa vuotta sitten noin kolmannes Australiasta sijaitsi eteläisen napapiirin kylmemmällä puolella. Aivan maan eteläkärjessä sijaitsi matala alankoseutu, mutainen jokien halkoma tulvatasanko, joka kesäisin kylpi keskiyön auringossa ja talvisin kärsi pitkästä kaamoksesta.

Ilmasto tällä seudulla oli varmasti nykyajan lapsen silmissä outo. Vaikka talvet olivat pitkiä ja pimeitä, ne eivät tuoneet mukanaan paukkupakkasia. Kylmä kyllä oli, ja vähintään ajoittain lunta ja pakkasta, mutta ihan Utsjoen, saati Alaskan, lämpötiloista ei sentään voida puhua.

Ja tulvatasangolla eli dinosauruksia, joiden luita säilyi jokien huuhtomassa mudassa. Nykyään paikka tunnetaan nimellä Dinosaur Cove. Sieltä ja parista hieman vanhemmasta fossiilikerrostumasta on löydetty kelpo valikoima arktisia (tai siis antarktisia) dinosauruksia, joista epäilemättä hurmaavin on kuvassa esiintyvä Leaellynasaura amicagraphica.

Leaellynasaura oli pieni ja siro kasvinsyöjädinosaurus, luuharjoin koristautuneiden hadrosaurien varhainen serkku. Sillä oli vikkelät jalat ja epätavallisen suuret silmät, jotka auttoivat näkemään kaamoksen pimeydessä. Se vaikuttaa eräänlaiselta dinosaurusmaailman kauriilta. Leaellynasauran silmiinpistävin piirre taisi kuitenkin olla häntä, joka oli – suoraan sanoen – koominen. Eläimen koko pituudesta kolme neljäsosaa oli pelkkää häntää.

Hännän on ehdotettu olleen eräänlainen kaulahuivi, jonka otus saattoi kietoa ympärilleen kylminä öinä. Lisäksi korkealla huitova häntä on voinut toimia merkkinä lajitovereille. Sovelsin tässä kenties tylsintä ja ilmiselvintä mahdollista tapaa piirtää Leaellynasaura: annoin sille valkoisen talvipuvun kuin riekolla ja hännänpäähän tumman kuvion, joka olisi voinut toimia signaalina lajitovereille ja hämätä pedot haukkaamaan eläimen väärää päätä.

Viikon outo eläin: yrittääköhän lyyrypyrstö jo vähän liikaa?

Monilla lintukoirailla on jokin erityinen bravuuri, jolla ne yrittävät hurmata naaraan. Pieni, harmaa satakieli laulaa upeasti. Riikinkukko esittelee komeita sulkakoristeitaan, kun taas australialaiset lavastajalinnut raivaavat metsänpohjalle aukion, jonka ne sisustavat aistikkaasti.

Lyyrypyrstö (Menura novaehollandiae) tekee kaikkea yhtä aikaa. Sillä on nimensä mukaisesti koristeelliset lyyramaiset pyrstösulat, joita se keikuttelee metsään varta vasten raivaamallaan tanssilattialla. Mutta todella pahasti se lyö yli laulullaan: lyyrypyrstö lienee lintumaailman lahjakkain matkija. Se matkii kotiseuduillaan Pohjois-Australiassa muita lintuja niin taitavasti, että itse matkinnan kohteetkin erehtyvät lajista. Lisäksi se osaa matkia erilaisten laitteiden ääniä ja musiikkia, ja muistaa kerran oppimansa äänet vuosikymmeniä. Ovatkohan lyyrypyrstönaaraat erityisen nirsoja? Tai ehkä sitä ovat molemmat sukupuolet, sillä myös naaraat laulavat.

Jos et ole vielä nähnyt yllä olevaa David Attenboroughin juontamaa videota laulavasta lyyrypyrstöstä, nyt on oikea aika katsoa se.

Noin kilon painoinen lyyralintu on muuten myös yksi suurimmista varpuslinnuista. Vain korpit kilpailevat koossa sen kanssa. Hämmentävää kyllä, naaras munii kerrallaan vain yhden ainoan munan, ja huolehtii poikasestaan peräti yhdeksän kuukautta.

Youtubesta voi katsoa myös videon Adelainen eläintarhassa rakennustyömaan ääniä matkivasta Chook-lyyrypyrstöstä. Vuonna 2001 Science-lehdessä raportoitiin myös ajan hermolla olevista lyyrypyrstökoiraista, jotka matkivat kännyköiden piipitystä.