Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia

Entelodontteihin kuulunut Archaeotherium oli epäilemättä vaikuttava eläin.

Vuosituhannen taitteessa uudet fossiililöydöt ja dna-sukupuut paljastivat nisäkkäiden sukupuusta yllätyksen. Valaat eivät olekaan etäisiä serkkuja kaikille muille nisäkkäille, vaan vain yksi oksa sorkkaeläinten laajassa suvussa – vaikka sorkat puuttuvatkin. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat kaikista maailman eläimistä virtahevot.

Uudemmissa sukupuissa valaiden ja virtahepojen ryhmä (jonka nimi on muuten Whippomorpha) on päässyt viehättävään seuraan. Niiden muinaisia sukulaisia näyttävät olleen terminaattorisioiksikin nimitetyt entelodontit ja mahtava Andrewsarchus, jota kerran pidettiin kaikkien aikojen suurimpana kuivan maan nisäkäspetona.

Yksinkertaistettu hypoteesi sorkkaeläinten sukupuusta. Entelodontit ja Andrewsarchus asettuvat samaan sukupuun haaraan virtahepojen ja valaiden kanssa.

Entelodontit on tunnettu 1800-luvulta saakka, ja ne ovat ehtineet saada melkoisen määrän vaikuttavia lisänimiä. Englanniksi niihin voidaan viitata vaikkapa fraasilla ”terminator pig” tai ”giant killer pig from Hell”, sillä pitkään niiden arveltiin olevan sikojen sukulaisia. Ne elivät eoseeni-, oligoseeni- ja mioseenikausilla, noin 37-16 miljoonaa vuotta sitten, ja ehtivät levitä Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan ja Aasiaan.

Ja kyllähän ne näyttivät nimensä mukaiselta. Ne olivat kuin pitkäjalkaisia, etupainoisia, petomaisia pahkasikoja, mutta paljon suurempia. Massiivisin oli Daeodon shoshonensis, joka kasvoi säkäkorkeudeltaan 180-senttiseksi. Se on samoissa lukemissa maailman suurimman hevosrodun, shirenhevosen, kanssa. Eläimen kallokin oli 90-senttinen! Sillä voisi ratsastaa, jos uskaltaisi.

Pitkässä kuonossa oli melkoinen arsenaali hampaita. Hampaiden yksityiskohdat paljastavat, että entelodontit olivat kaikkiruokaisia, mutta kallellaan lihansyöntiin päin. Niillä oli massiiviset leukalihakset, ja hampaissaan samanlainen siksakkuvioinen rakenne kuin hyeenoilla (viralliselta nimeltään Hunter-Schreger Bands eli HSB). Sen avulla hampaat kestivät kovien ruoka-aineiden murskaamisen, ja sitä entelodontit tosiaan tekivät: fossiilisten kallojen hampaat ovat usein pahasti kuluneet. Ilmeisesti ne murskasivat etupäässä luita, mutta ehkä myös pähkinöitä tai muita kasvikunnan tuotteita.

Lihansyöjän vaikutelmaa korostivat vielä silmät, jotka olivat suuntautuneet eteenpäin tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin kissapedon kuin nykyään elävät sorkkaeläimet. Kasvinsyöjien silmät ovat korkealla pään sivuilla, jotta ne voivat tarkkailla ympäristöään mahdollisimman laajalti, mutta petoeläimille on eduksi eteenpäin osoittavien silmien antama parempi kolmiulotteinen hahmotuskyky. Koska selkärankaisilla valitettavasti on vain kaksi silmää, niiden on valittava jompi kumpi.

Entelodonttien fossiilisia hampaanjälkiä löytyy samaan aikaan eläneiden nisäkkäiden luista – ja myös lajitovereista. Erään Archaeotherium-kallon otsassa ja kitalaessa on syvät hampaanjäljet, jotka kertovat toisen samanlaisen eläimen haukanneen kitaansa sen koko naaman. Melko karmaiseva on myös oligoseenikautinen löytöpaikka, jossa on pino puolikkaiksi purtuja pieniä kamelieläimiä: jonkun ruokavarasto vuosimiljoonien takaa. Tästä löydöstä ei ole vielä julkaistu yksityiskohtaista analyysia, mutta hampaanjälkien perusteella epäilty on jälleen Archaeotherium.

Entelodonteilla oli päässään luukyhmyjä, jotka muistuttavat kovasti pahkasian pahkoja ja ehkä hoitivat samanlaista tehtävää, eli toimivat suojana tappeluissa. Massiivisen pään takana hartianikamat muodostavat valtavan kyttyrän kuin biisonilla. Niihin kiinnittyivät lihakset ja jänteet, jotka käyttelivät kaulaa.

Työhevosen kokoinen Daeodon shoshonensis tuo mittasuhteiltaan mieleen petomaisen biisonin. Se oli entelodonteista suurin ja viimeinen.

Koska entelodontit eivät suinkaan muuten olleet riittävän pelottavia, ne olivat myös nopeita. Niiden koivet olivat pidemmät kuin sikojen, ja pitkälle erikoistuneet juoksemiseen. Sorkatkin olivat kaksivarpaiset, kuten antilooppien, eivätkä sikojen tapaan nelivarpaiset. Jos vihainen villisika on pahamaineisen ketterä liikkeissään, voi vain kuvitella, millaisella vauhdilla tulistunut entelodontti olisi nelistänyt.

Andrewsarchus, Mongolian mysteeri

Kuuluisa, mutta salaperäinen Andrewsarchus oli mahdollisesti läheistä sukua entelodonteille. Alun perin, kun Roy Chapman Andrewsin johtama tutkimusretkikunta poimi sen kallon Mongolian aavikoilta 1920-luvulla, eläin luokiteltiin kuuluvaksi alkukantaisempaan kaviokyntisten ryhmään nimeltä Mesonychia. Nimensä se sai löytäjänsä ja vaikuttavan olemuksensa mukaan: Andrewsarchus tarkoittaa suunnilleen Andrewsin päällikköä tai komentajaa.

Mesonychia on mielenkiintoinen ryhmä itsessään, mutta Andrewsarchus oli kuitenkin jotain muuta. Uusien sukupuiden mukaan se asettuu aivan entelodonttien lähelle, valaiden ja virtahepojen muinaiseksi serkuksi, mutta viimeistä sanaa asiasta on tuskin vielä sanottu.

Kaksi Andrewsarchus-näkemystä. Ylemmässä turkki ja koiramaiset huulet tekevät siitä sudennäköisen, mutta on myös periaatteessa mahdollista, että se oli nykyisten virtahepojen tapaan enimmäkseen kalju.

Eoseenikauden keskivaiheilla elänyt Andrewsarchus oli vähintäänkin vaikuttava eläin. Hyvin pitkä- ja kapeakuonoinen kallo on 83,4 cm pitkä. Muita luita ei ole kuitenkaan löydetty, joten hirmuisen eläimen mittasuhteita täytyy vain arvailla sen paremmin tunnettujen sukulaisten perusteella. Jos kallo olisi kuulunut tyypillisen muotoiselle Mesonychia-lajille, se olisi ollut kaikkien aikojen suurin kuivan maan nisäkäspeto. Entelodonteilla on kuitenkin suurempi pää suhteessa ruumiinkokoonsa, joten jos Andrewsarchus muistutti mittasuhteiltaan niitä, se oli, no, edelleen ihan tarpeeksi suuri. Daeodon 90-senttisine kalloineen menee kuitenkin täpärästi sen ohi.

Kuten entelodontit, myös Andrewsarchus näyttää hampaidensa perusteella olleen kaikkiruokainen. Sen kallossa on kuitenkin paljon outoa. Kulmahampaat ovat oudon pienet ja kuono kuroutuu kapeammaksi puolivälin kieppeillä leventyäkseen taas kuononpäätä kohden. Kurouma tuo etäisesti mieleen kalansyöjädino Spinosauruksen kuonon. Silmät ovat puolestaan melkein naurettavan pienet. Toistaiseksi on täysi arvoitus, mitä kummaa Andrewsarchus naamataulullaan mahtoi tehdä, mutta ehkä tulevat tarkemmat tutkimukset tuovat siihen lisävaloa.

Entelodonttien ja Andrewsarchusin rekonstruktiot poikkeavat toisistaan villisti sen mukaan, mille kuvittaja on ajatellut näiden eläinten olevan läheistä sukua. Entelodontit kuvattiin aikoinaan tyypillisesti jättiläissioiksi töpselikärsineen kaikkineen, ja Andrewsarchus eräänlaiseksi geneeriseksi petonisäkkääksi, jonka kuvauksissa voi nähdä inspiraatiota susista ja hyeenoista. Sen kallo on kieltämättä kuin karikatyyrisudella. Nyt paleotaiteilijoilla on vakavia vaikeuksia pohtia, miltä nämä eläimet mahtoivat uusien sukulaisuussuhteidensa valossa näyttää. Mitkä valaiden ja virtahepojen piirteistä ovat uusia keksintöjä tai sopeumia vesielämään, ja mitkä olivat jo niiden kuivan maan esi-isillä yli 40 miljoonaa vuotta sitten?

Tämän artikkelin kuvissa yritin löytää entelodonteille olemuksen, jossa näkyisi jotain sukulaisuudesta virtahepojen kanssa. Annoin Archaeotheriumille leveät huulet, jotka peittävät taakseen massiivisen purukaluston. Toisaalta annoin niille turkin ja kostean kirsun, jotka ovat sorkkaeläinten alkuperäisiä ominaisuuksia. Vaikuttaa todennäköiseltä, että virtahevot ja valaat ovat luopuneet niistä erikoistuessaan vesieläimiksi.

---

Lähteitä ja lisätietoa:

Spaulding ym. 2009: Relationships of Cetacea (Artiodactyla) Among Mammals: Increased Taxon Sampling Alters Interpretations of Key Fossils and Character Evolution. PLoS ONE (open access).

Scott E. Foss 2001: Systematics and Paleobiology of the Entelodontidae (mammalia, Artiodactyla). Väitöskirja, Northern Illinois University.

Tetrapod Zoology: Those giant killer pigs from hell aren’t pigs.

Tetrapod Zoology: Mesonychians part II: Andrewsarchus was a hell of a lot weirder than all the books say.

Wikipedia: Entelodont, Andrewsarchus.