Korvaamattomat hirmulinnut

1200px-Terror_birds_and_Gastornis_height_comparison
Tervetuloa jättiläislintujen maailmaan. Kuva: Shepherdfan/Wikipedia.

Muinaisessa Etelä-Amerikassa saalistivat kaksi metriä korkeat hirmulinnut, ja samaan aikaan Australian kamara tömisi mahtavien mihirungien jalkojen alla. Eivätkä ne olleet ainoita. Esihistoriallisina aikoina eri puolilla maailmaa eli jättiläiskokoisia lentokyvyttömiä lintuja. Monet niistä ehtivät kohdata ihmisiä.

Niiden tarina on kiehtova esimerkki evoluution oikuista: kaikki suuret lentokyvyttömät linnut kehittyivät samaan aikaan, eikä uusia tullut enää koskaan. Jatka lukemista ”Korvaamattomat hirmulinnut”

Mainokset

Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia

entelodontit_archaeotherium_pienempi
Entelodontteihin kuulunut Archaeotherium oli epäilemättä vaikuttava eläin.

Vuosituhannen taitteessa uudet fossiililöydöt ja dna-sukupuut paljastivat nisäkkäiden sukupuusta yllätyksen. Valaat eivät olekaan etäisiä serkkuja kaikille muille nisäkkäille, vaan vain yksi oksa sorkkaeläinten laajassa suvussa – vaikka sorkat puuttuvatkin. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat kaikista maailman eläimistä virtahevot.

Uudemmissa sukupuissa valaiden ja virtahepojen ryhmä (jonka nimi on muuten Whippomorpha) on päässyt viehättävään seuraan. Niiden muinaisia sukulaisia näyttävät olleen terminaattorisioiksikin nimitetyt entelodontit ja mahtava Andrewsarchus, jota kerran pidettiin kaikkien aikojen suurimpana kuivan maan nisäkäspetona. Jatka lukemista ”Valaiden oudot serkut: terminaattorisikoja ja hevosenkokoisia hukkia”

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset papukaijat

cyrilavis_väri_nimi
Cyrilavis colburnorum, eoseenikautinen papukaija.

Harva linturyhmä on yhtä helposti tunnistettava kuin papukaijat. Koukkunokkineen, veikeine ilmeineen ja värikkäine höyhenineen ne ovat ehkä rakastetuimpia lintuja. Mutta mistä ne tulivat ja milloin niiden omalaatuiset piirteet kehittyivät? Jatka lukemista ”Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset papukaijat”

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kaviot

sifrhippus_tukholma
Sifrhippus-malli Tukholman luonnontieteellisessä museossa.

Viime vuonna Planeetaihmeiden lukijat saivat äänestää kolmen pikkuartikkelisarjan väliltä. Voiton vei silloin täpärästi ihmisen aiheuttamista sukupuutoista kertovat Viikon vikatikit, mutta hyväksi kakkoseksi nousivat välimuotofossiilit. Tänä vuonna on niiden vuoro.

Useimmat ihmiset ovat kuulleet alkulintu Archaeopteryxistä, joka on ”välimuoto dinosaurusten ja lintujen välillä” (mikä ei teknisesti ottaen pidä paikkaansa, mutta palataan siihen toisella kertaa). Joskus luullaan, ettei muita välimuotofossiileja sitten olekaan: olen kuullut jopa biologin päästävän suustaan tämän sammakon. Siksi tuntuikin tarpeelliselta kirjoittaa myös niistä vähemmän tunnetuista välimuodoista.

Tosiasiassa eläinryhmiä yhdistäviä välimuotoja – linkkejä, jotka eivät enää puutu – on maailman museoiden varastoissa tonnikaupalla. Itse asiassa niin paljon, että monissa ryhmissä rajanveto käy vaikeaksi: mikä lähes samannäköisistä varhaisista muodoista kuuluu mihinkin kehityslinjaan? Juuri sellaisessa vaiheessa ollaan varhaisten kavioeläinten kanssa. Aloitetaan siis niistä. Jatka lukemista ”Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kaviot”

Viikon aikamatka: Burman parrakas kuningas

barbaturex morrisoni iguanian acrodon maija karalaNykymatelijat ovat yleensä nisäkkäisiin verrattuna pieniä. Ekosysteeminsä suuriin kasvinsyöjiin tai suurpetoihin kuuluvia liskoja elää lähinnä saarilla, joille maanisäkkäät eivät ole päässeet, sellaisilla kuin Komodo tai Galapagossaaret.

Eoseenikaudella asiat olivat kuitenkin toisin. Vasta viime vuonna julkaistu Barbaturex morrisoni -jättiläisagaman fossiili löydettiin Myanmarista. Kaakkois-Aasiassa on nykyäänkin melko helteistä, mutta Barbaturexin eläessä eoseenikaudella noin 40 miljoonaa vuotta sitten seutu on ollut varsinainen sauna. Keskilämpötilan on arvioitu olleen 2-5 astetta nykyistä korkeampi, eli alankosademetsissä 35 asteen tuntumassa.

Ehkä juuri lämmöllä oli näppinsä pelissä siinä, että enimmäkseen kasviksia syönyt Barbaturex pystyi kilpailemaan tasaväkisesti isojen nisäkkäiden kanssa. Sillä oli pituutta pari metriä ja painoa arviolta 25 kiloa. Ei kuulosta kovin suunnattomalta, mutta aikansa kasvinsyöjien joukossa se sijoittuu isompaan keskikokoon. Useimmat samoista kerrostumista löytyneet sorkkaeläimet olivat itse asiassa sitä pienempiä.

40 miljoonan vuoden takaisen Myanmarin luontoon kuului muun muassa nykyisten kääpiökauriiden (Tragulus) kaltaisia minisorkkaeläimiä, jollaisen olen kuvaan piirtänyt antamaan Barbaturexille mittakaavaa. Lajit olisivat voineet elää eräänlaisessa löyhässä mutualistisessa suhteessa, jossa tarkkasilmäinen ja -korvainen sorkkaeläin toimii liskon hälytysjärjestelmänä ja massiivinen lisko tuo puolestaan turvaa. Tällaisia yhteistyösopimuksethan ovat luonnossa varsin tavallisia. Barbaturexin lähimpiä eläviä sukulaisia ovat piikkihäntäagamat (Uromastyx), joita se lienee kokoaan lukuun ottamatta melko lailla muistuttanutkin.

Lajin tieteellinen kuvausartikkeli on vapaasti luettavissa Royal Societyn sivuilla. Populaarimmin otusta esitellään esimerkiksi Tetrapod Zoology -blogissa ja suomeksikin Tiedebasaarissa.

Mikähän Barbaturexin nimi voisi olla suomeksi? Parta-agama on harmi kyllä jo varattu eräälle tutulle terraarioeläimelle, mutta miten olisi suureen kokoon ja tieteelliseen nimeen viittaava keisariagama tai kuningasagama?