Viikon aikamatka: muinaiset toverukset

Joskus kasvit kertakaikkiaan ovat niin kiehtovia, että niistä on pakko kertoa eläimiin keskittyvässäkin blogissa. Ja mikäpä muukaan aiheena olisi kuin neidonhiuspuu.

Neidonhiuspuussa (Ginkgo biloba) on ansaittua mystiikkaa. Buddhalaiset munkit ovat kasvattaneet sitä Jangtsen seudulla ainakin parin vuosituhannen ajan, mutta puu on niin pitkäikäinen, että ensimmäisetkään munkkien istuttamat yksilöt ovat tuskin ehtineet vanhuudenheikkouteen saakka. Yksittäisen puunkin pitkä ikä kalpenee, kun sitä verrataan lajin elinkaareen. Sikäli kuin tiedetään, kasvi on pysynyt täysin samanlaisena lähes 70 miljoonaa vuotta.

Vuonna 2003 ryhmä yhdysvaltalaisia paleobotanisteja – muinaisten kasvien tutkijoita – ryhtyi selvittämään, mikä on neidonhiuspuun pitkän iän salaisuus. He tutkivat fossiileja 48 paikasta kahdelta eri mantereelta ja kymmenien miljoonien vuosien ajalta.

Tulosten valossa yllättävintä on se, että neidonhiuspuu ylipäätään on vielä elossa.

Viikon aikamatka : krokotiilien kummat serkut

Kaikki elävät krokotiilieläimet ovat keskenään aika samanlaisia – isoja, suomuisia vesieläimiä, joilla on pitkässä kuonossaan vaikuttava hammasrivi. Krokotiilit, alligaattorit, kaimaanit ja gaviaalit ovat kuitenkin vain paljon monimuotoisemman eläinryhmän sukupuun viimeinen haara.

Historiallisen kömmähdyksen vuoksi krokotiilien koko kehityslinja tunnetaan tätä nykyä nimellä Pseudosuchia eli ”valekrokotiilit”. Krokotiilit itsekin ovat siis kirjaimellisesti valekrokotiileja. Hölmöstä nimestä huolimatta pseudosucheilla on takanaan pitkä ja kunniakas historia. Ne saivat alkunsa samoihin aikoihin dinosaurusten ja siipisaurien kanssa, ilmeisesti triaskauden alkupuolella Maapallon historian suurimman massasukupuuton jälkimainingeissa.

Viikon aikamatka: Amerikan epäantiloopit

Pohjoisamerikkalaisessa hanka-antiloopissa (Antilocapra americana) on monenlaista outoa. Näyttää siltä kuin toimikunta olisi koonnut sen antiloopin, vuohen ja kauriin osista. Se on uskomattoman nopea juoksija. Huippunopeudessa se häviää hieman gepardille, mutta on eläinkunnan ehdottomasti paras kestävyysjuoksija: sen on mitattu juosseen 11 kilometriä kymmenessä minuutissa! Teepä itse perässä.

Hanka-antiloopilla on 13 eri askellajia, joista yhdessä se ottaa yli seitsemän metrin askelia (eikä se ole iso eläin: hanka-antilooppi painaa aikuisena suunnilleen saman verran kuin minä). Vaikka seitsemän metrin harppausta on vaikea olla pitämättä hyppäämisenä, hanka-antiloopit ovat kuuluisia haluttomuudestaan hypätä minkäänlaisten esteiden yli. Lammaslaidunten aidatkin ne tapaavat alittaa.

Kaikkein kummallisinta taitaa kuitenkin olla se, ettei hanka-antilooppi suinkaan ole antilooppi*. Ei sinne päinkään. Se on läheisintä sukua kirahville. Se on viimeinen eloonjäänyt vanhasta ja kummallisesta ryhmästä, johon on kuulunut niin suloisia pienoislajeja kuin ällistyttäviä sarvia.

(Aiheesta kiinnostuneille tiedoksi, että palaan tämän artikkelin lopussa taas kerran ihmettelemään nisäkäslajien suomenkielisiä nimiä.)

Viikon aikamatka: kaamoksen dinosaurukset

Kauas on ehditty niistä ajoista, jolloin dinosaurukset kuvattiin höyryävän kuumassa tropiikissa seikkailevina vaihtolämpöisinä matelijoina. Vaikka ilmasto mesotsooisella maailmankaudella oli nykyistä lämpimämpi, ei se suinkaan tarkoita navalta navalle ulottuvaa tropiikkia. Napapiirien tuntumassa molemmin puolin palloa oli viileää – ja siellä eli dinosauruksia.

Australian eteläosat eivät nykypäivänä ole parhaalla tahdollakaan kovin viileitä seutuja, mutta jurakaudelta alkaen Australia teki yhdessä Antarktiksen kanssa lenkin etelänavan kautta. Antarktis jäi sinne, kun taas Australia läksi pohjoiseen kohti uusia seikkailuja. Se puskee edelleen pohjoiseen päin Kaakkois-Aasiaa kolmen sentin vuosivauhdilla.

Vielä 106 miljoonaa vuotta sitten noin kolmannes Australiasta sijaitsi eteläisen napapiirin kylmemmällä puolella. Aivan maan eteläkärjessä sijaitsi matala alankoseutu, mutainen jokien halkoma tulvatasanko, joka kesäisin kylpi keskiyön auringossa ja talvisin kärsi pitkästä kaamoksesta.

Ilmasto tällä seudulla oli varmasti nykyajan lapsen silmissä outo. Vaikka talvet olivat pitkiä ja pimeitä, ne eivät tuoneet mukanaan paukkupakkasia. Kylmä kyllä oli, ja vähintään ajoittain lunta ja pakkasta, mutta ihan Utsjoen, saati Alaskan, lämpötiloista ei sentään voida puhua.

Ja tulvatasangolla eli dinosauruksia, joiden luita säilyi jokien huuhtomassa mudassa. Nykyään paikka tunnetaan nimellä Dinosaur Cove. Sieltä ja parista hieman vanhemmasta fossiilikerrostumasta on löydetty kelpo valikoima arktisia (tai siis antarktisia) dinosauruksia, joista epäilemättä hurmaavin on kuvassa esiintyvä Leaellynasaura amicagraphica.

Leaellynasaura oli pieni ja siro kasvinsyöjädinosaurus, luuharjoin koristautuneiden hadrosaurien varhainen serkku. Sillä oli vikkelät jalat ja epätavallisen suuret silmät, jotka auttoivat näkemään kaamoksen pimeydessä. Se vaikuttaa eräänlaiselta dinosaurusmaailman kauriilta. Leaellynasauran silmiinpistävin piirre taisi kuitenkin olla häntä, joka oli – suoraan sanoen – koominen. Eläimen koko pituudesta kolme neljäsosaa oli pelkkää häntää.

Hännän on ehdotettu olleen eräänlainen kaulahuivi, jonka otus saattoi kietoa ympärilleen kylminä öinä. Lisäksi korkealla huitova häntä on voinut toimia merkkinä lajitovereille. Sovelsin tässä kenties tylsintä ja ilmiselvintä mahdollista tapaa piirtää Leaellynasaura: annoin sille valkoisen talvipuvun kuin riekolla ja hännänpäähän tumman kuvion, joka olisi voinut toimia signaalina lajitovereille ja hämätä pedot haukkaamaan eläimen väärää päätä.

Viikon aikamatka: Megapiranha on totta

B-luokan hirviöelokuvat ovat ihan oma ja erikoislaatuinen viihteen lajinsa. On jättiläiskäärmeitä, esihistoriallisia krokotiileja, lentäviä haita ja suunnattomia tappajapiraijoja. Otusten mielikuvituksellisuudelle vetää vertoja vain elokuvien tyrmistyttävän huono laatu.

Vuonna 2010 ilmestyneessä Mega Piranha -elokuvassa parvi geneettisesti muokattuja tappajapiraijoja karkaa Venezuelasta ja matkaa Floridaan hotkien parempiin suihin kaikkea ihmisistä ydinsukellusveneisiin, ja tietenkin helikoptereihin. Lopulta ne syövät toinen toisensa. Vaikka elokuvan juoni ei ehkä ole logiikan riemuvoitto, on siinä vinha perä: eläin nimeltä Megapiranha on todella ollut olemassa, ja se on ollut todella pelottava eläin.

Viikon aikamatka: mysteeri Kirgisiassa

Yksi maailman kutkuttavimmista fossiilikerrostumista sijaitsee Lounais-Kirgisian karuilla vuorilla. Nykyisestä ankean harmaasta kivikkomaisemasta ei ikinä uskoisi, että kauan sitten paikalla oli rehevää metsää kasvava jokilaakso, jossa kuhisi toinen toistaan kummallisempia eläimiä. Siellä eli muiden muassa maailmanhistorian ainoa liitävä eläin, jolla oli siivet takajaloissaan.

Viikon aikamatka: huikea siivekäs Kiinasta

Siipisaurien luut olivat melkein pelkkää ilmaa. Kevyet, mutta vahvat luut olivat yksi niistä valttikorteista, joiden avulla siipisaurit hallitsivat taivaita 150 miljoonan vuoden ajan. Huono puoli on, että ne ovat surkeita fossiloitumaan. Täydelliset siipisauriluurangot ovat harvinaisia, useimmat niistä ovat pahoin litistyneitä ja monet lajit tunnetaan yhdestä ainoasta yksilöstä.

Luoteis-Kiinasta löydetystä Hamipterus tianshanensis -siipisaurista tuli kertaheitolla yksi parhaiten tunnetuista ryhmänsä edustajista, kun se julkaistiin viime viikolla. Paleontologit löysivät nimittäin kokonaisen röykkiön kolmiulotteisia, erinomaisen hyvin säilyneitä luita. Kasassa on ainakin 40 yksilöä, kenties rajuilman taivaalta suistamia ja järvenpohjaan huuhtomia. Vielä ällistyttävämpää oli, että luiden joukosta löydettiin viisi hyväkuntoista munaa.

Tällainen määrä materiaalia lupaa antaa paljon uutta tietoa siipisaurien elintavoista, vaikka sitä onkin tutkittu vasta hyvin alustavasti. Eläviin eläimiin vertailemalla esimerkiksi sukupuolten väliset kokoerot tai munien rakenne voivat kertoa yllättävän tarkkoja tarinoita yli sata miljoonaa vuotta sitten kuolleen siivekkään käyttäytymisestä.

Viikon aikamatka: 50 vuoden arvoitus

70 miljoonaa vuotta sitten Mongoliassa elänyt Deinocheirus -dinosaurus on tuttu kaikille dinosauruskirjoja selailleille. Se tunnettiin 50 vuoden ajan ainoastaan valtavankokoisista eturaajoista, ja käsivarsien arvoitus ehti saada lähes myyttiset mittasuhteet. Deinocheirus on vuosikymmenien mittaan ehditty kuvitella vaikka millaiseksi hirviöksi, ovathan parimetriset kädet kynsineen vaikuttavat, katsoi niitä mistä kulmasta hyvänsä (kuva: Jordi Payá/Flickr).

Nyt loput otuksen luurangosta on vihdoin löydetty. Viime vuoden suuressa selkärankaispaleontologien tapaamisessa Los Angelesissa esiteltiin Mongoliasta löydetyt kaksi yksilöä, joista yhteensä kertyi lähes täydellinen luuranko. Fossiilivarkaat olivat kuitenkin onnistuneet kähveltämään kallon ja jalkaterät, joten ne jäivät arvoitukseksi.

Jalat ja kallo onnistuttiin sittemmin jäljittämään, ja niiden palautus Mongoliaan julkistettiin toukokuussa. Fossiileja ei ole vielä virallisesti kuvattu, mutta niistä julkaistujen kuvien perusteella voidaan vihdoin saada edes jonkinlainen kuva siitä, millainen eläin Deinocheirus oli. Ette ikinä usko, miltä se näyttää.

Viikon aikamatka: ristihuulinen merihirviö

Suurkatastrofien jälkeen evoluutio näyttää tarjoavan tilaisuuden kaikenlaisille kummajaisille. Kyllä, kuvan eläimen kuono on keskeltä halki ja rako on täynnä hampaita.

Permikauden massasukupuutto noin 250 miljoonaa vuotta sitten oli yksi elämän historian suurimmista katastrofeista: yli 95 % lajeista katosi. Maaekosysteemien toipumisessa kesti pitkään, eivätkä olot kuivalla maalla muutenkaan olleet kovin herkulliset, sillä ilmasto oli kuiva ja kuuma.

Meret olivatkin katastrofista selvinneille matelijoille houkutteleva suunta. Jättiläismanner Pangeaa reunustavat matalat, lämpimät meret kuhisivat kaloja ja äyriäisiä. Niinpä permikautta seurannut triaskausi olikin kaikenkarvaisten merimatelijoiden aikaa. Toinen toistaan erikoisemmat matelijat koettivat onneaan meressä. Osa niistä kehittyi tutuiksi kalaliskoiksi, joutsenliskoiksi ja kilpikonniksi, mutta toiset olivat todella outoja evoluution umpikujia.

Viikon aikamatka: sarvikuonojen corgi

Nebraskassa sijaitsevan Ashfall-kerrostuman kivissä on säilynyt yksityiskohtainen tarina muinaisesta murhenäytelmästä, joka tapahtui 12 miljoonaa vuotta sitten.

Paksu kerros puhdasta, kivettynyttä vulkaanista tuhkaa kätkee sisäänsä satoja kuolleita Teleoceras major -sarvikuonoja. Ne makaavat vieri vieressä täydellisesti säilyneinä luurankoina, joiden pienimmätkin luut ovat yhä paikoillaan – jopa niiden viimeisen aterian sisältämät ruohonsiemenet. Joukossa on raskaana olevia naaraita ja emoja poikasineen. Eläimet makaavat yhä kuolinasennoissaan, osa vatsallaan, osa kyljellään, moni poikasista emonsa nisän tuntumassa.