Uusi vuosi, uudet kujeet

Uusi perheenjäsen viime vuodelta: valehyeena, joka sai lempinimekseen Puppe.

Hyvää alkanutta vuotta Planeetanihmeiden lukijoille! Tämä blogi vietti loppuvuodesta seitsemättä syntymäpäiväänsä – minne nämä vuodet oikein vilahtavat?

Toivottavasti teillä on ollut vuotta riivanneista huonoista uutisista huolimatta hyvä pyörähdys lähitähtemme ympäri. Omani sujui pitkälti töiden parissa: olen kirjoittanut, haastatellut, kuvittanut, kokoustanut, luennoinut, kuvatoimittanut, valokuvannut, päätoimittanut ja kääntänyt. Menneeseen vuoteen mahtui kaksi paleotaidenäyttelyäni (Forssassa ja Turussa), kahden ensimmäisen kuvittamani kirjan julkaisut (Otavan lukion biologiankirjat Koralli 1 ja 2), sekä liuta lehtijuttuja. Niistä ehkä kiinnostavin (ainakin minusta) oli keväällä Hesarissa ilmestynyt juttu Suomusjärven Deinotherium-fossiilin ajoituksesta.

Kauas on tultu siitä urakriisiä poteneesta kolmannen vuoden biologianopiskelijasta, joka tämän blogin aloitti!

Viikon löytynyt linkki: norsujen äidit

Tapiirimainen alkunorsueläin Moeritherium. Tämä malli asustaa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa.

Norsueläimet ovat yksi nisäkäsmaailman menestystarinoista. Viime jääkauden lopulla ne puuttuivat vain Australiasta ja Antarktikselta. Norsueläimet olivat paitsi yleisiä, myös tärkeitä ekosysteemien insinöörejä. Ne muokkasivat kasvillisuutta, kaatoivat puita, mylläsivät maata ja loivat elinympäristön lukuisille muille lajeille. Sitä kolme elävää lajia edelleen tekevät.

Kärsäkäs menestystarina oli Afrikan lahja maailmalle. Maailman vanhimmat norsut elivät kauan sitten kadonneissa rehevissä viidakoissa nykyisessä Marokossa, kertovat fossiililöydöt.

Viikon löytynyt linkki: kala kuivalla maalla

Tiktaalik-malli kurkistaa vedenpinnan yläpuolista maailmaa. Kuva: Brian Smith / Flickr (CC 2.0-lisenssi).

Kipuaminen vedestä kuivalle maalle on yksi elämän historian suurista harppauksista – ainakin meidän maaeläinten näkökulmasta. Kuinka ihmeessä kalat ensi kertaa nousivat ylös vesistä? Millaiset yhteiset juuret on ihmisellä ja salamanterilla?

Se ehtikin olla vuosisadan arvoitus. Jo 1900-luvun alussa tunnettiin kivihiilikauden maalla eläneet ”sammakkoeläimet”. Niiden esi-isiksi tiedettiin aikaisemmin devonikauden keskivaiheilla eläneet varsieväiset kalat. Välissä oli kuitenkin ammottava aukko, puuttuvien linkkien sarja. Devonikauden lopulla tapahtui jotain jännittävää, mutta mitä?

Viikon löytynyt linkki: puolikaulainen kirahvi

Samotherium major -kirahvieläin

Kirahvi on kiehtonyt tutkijoita Darwinin ja Wallacen ajoista saakka. Kuinka ja milloin se sai nykyeläinten joukossa ainutlaatuisen kaulansa? Mitä se oikeastaan sillä edes tekee? Miksei sitä pyörrytä?

Neljän elävän kirahvilajin lisäksi kirahvieläinten heimoon (Giraffidae) kuuluu vain yksi elävä laji, Afrikan sademetsissä piileksivä okapi. Sillä on aivan tavallinen, lyhyt sorkkaeläimen kaula. Fossiilisia kirahvieläimiä (pitkä- ja lyhytkaulaisia) kuitenkin tunnetaan kokonainen liuta, eivätkä kaikki suinkaan eläneet Afrikassa. Vuonna 2015 julkaistun tutkimuksen mukaan niistä yksi, mioseenikautinen Samotherium major, on mallikelpoinen esimerkki välimuodosta pitkän ja lyhyen kaulan välillä.

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kalat

Valikoima alkukaloja ja niiden eläviä vastineita.

Puuttuva linkki selkärankaisten ja selkärangattomien eläinten välillä ei enää puutu, vaan niitä tunnetaan koko liuta. Me maaselkärankaiset, papukaijoista ihmisiin, olemme loppujen lopuksi vain pitkälle erikoistuneita kaloja. Ensimmäisten selkärankaisten eli kalojen alkuperä kertookin meidän kaikkien alkuperästä.

Ensimmäiset kalat elivät kambrikaudella, samoihin aikoihin kuin muidenkin tuttujen eläinryhmien monimuotoisuus räjähti. Ne eivät olleet paljon uivaa matoa kummempia (paleontologitkin nimittelevät niitä ”liiskatuiksi etanoiksi”). Kauemmas taaksepäin mentäessä loistokkuus vähenee entisestään: ensimmäiset kalat olivat omille teilleen karanneita toukkia. Viitteitä kalojen alkuperästä on etsitty sekä kambrikautisista fossiileista että nykyisistä ”elävistä fossiileista” – ja molemmista niitä löytyy.

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset papukaijat

Cyrilavis colburnorum, eoseenikautinen papukaija.

Harva linturyhmä on yhtä helposti tunnistettava kuin papukaijat. Koukkunokkineen, veikeine ilmeineen ja värikkäine höyhenineen ne ovat ehkä rakastetuimpia lintuja. Mutta mistä ne tulivat ja milloin niiden omalaatuiset piirteet kehittyivät?

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset sarvinaamat

Koirankokoinen Yinlong eli Kiinassa jurakauden lopulla.

Norsunkokoinen Triceratops kolmine sarvineen kuvataan yleensä taistelemassa henkensä edestä Tyrannosauruksen kanssa. Ne elivätkin samoissa maisemissa: Pohjois-Amerikassa aivan dinosaurusten ajan auringonlaskussa. Triceratops on kuuluisin, muttei ainoa. Liitukauden viimeisinä vuosimiljoonina Pohjois-Amerikassa eli kokonainen sarja samaan Ceratopsidae-heimoon kuuluneita dinosauruksia, joilla oli toinen toistaan mielikuvituksellisempia sarvi- ja luuharjakoristuksia.

Suuret dinosaurukset eivät kuitenkaan tulleet tyhjästä. Niilläkin on omat välimuotofossiilinsa, jotka kertovat suurten, koristeellisten eläinten kehittyneen varhaisemmista, pienemmistä ja vaatimattomammista. Kuvan Yinlong on alkukantaisin, muttei suinkaan ainoa välimuotofossiili eli löytynyt linkki.

Viikon löytynyt linkki: oikean elämän krokoankka

Vuonna 2007 järjestetyssä amerikkalaisessa tv-debaatissa Ray Comfort ja Kirk Cameron päättelivät, ettei evoluutio voi olla totta, koska ”Crocoduckia” – ankan ja krokotiilin välimuotoa – ei ole olemassa. Cameronin esittelemässä kuvassa puuttuva krokoankka oli kirjaimellisesti kuvamanipulaatio sorsasta, jolle oli lisätty krokotiilinpää. Muita ”puuttuvia linkkejä” heidän mukaansa olivat lintukoira ja härkäsammakko.

Kaksikon käsitys evoluutiosta oli vähintäänkin omalaatuinen, mutta mikähän olisi lähin todellisen maailman vastine krokoankalle? Miltä näytti krokotiilin ja ankan viimeisin yhteinen esi-isä?

Viikon löytynyt linkki: ensimmäiset kaviot

Sifrhippus-malli Tukholman luonnontieteellisessä museossa.

Viime vuonna Planeetaihmeiden lukijat saivat äänestää kolmen pikkuartikkelisarjan väliltä. Voiton vei silloin täpärästi ihmisen aiheuttamista sukupuutoista kertovat Viikon vikatikit, mutta hyväksi kakkoseksi nousivat välimuotofossiilit. Tänä vuonna on niiden vuoro.

Useimmat ihmiset ovat kuulleet alkulintu Archaeopteryxistä, joka on ”välimuoto dinosaurusten ja lintujen välillä” (mikä ei teknisesti ottaen pidä paikkaansa, mutta palataan siihen toisella kertaa). Joskus luullaan, ettei muita välimuotofossiileja sitten olekaan: olen kuullut jopa biologin päästävän suustaan tämän sammakon. Siksi tuntuikin tarpeelliselta kirjoittaa myös niistä vähemmän tunnetuista välimuodoista.

Tosiasiassa eläinryhmiä yhdistäviä välimuotoja – linkkejä, jotka eivät enää puutu – on maailman museoiden varastoissa tonnikaupalla. Itse asiassa niin paljon, että monissa ryhmissä rajanveto käy vaikeaksi: mikä lähes samannäköisistä varhaisista muodoista kuuluu mihinkin kehityslinjaan? Juuri sellaisessa vaiheessa ollaan varhaisten kavioeläinten kanssa. Aloitetaan siis niistä.