Mistä kilpikonnat tulivat?

amphibian-1850190_1920
Kuva: Pixabay.

Kilpikonna on kummallinen otus. En puhu nyt pelkästään niiden elämää suuremmista persoonallisuuksista, vanhan papan kurttuisesta naamasta ja hämmentävän intohimoisesta lisääntymiskäyttäytymisestä. Myös kilpikonnien anatomia on peräti outoa. Niiden kallot ovat piirteettömiä laatikoita, joissa on nokka kuin linnulla eikä hampaita lainkaan. Eräät lajit virtsaavat suunsa kautta, kun taas toiset ovat kuuluisia kyvystään hengittää kloaakkinsa avulla. Ja toisin kuin kaikilla muilla eläimillä, kilpikonnan hartiat sijaitsevat sen rintakehän sisäpuolella. Mitä ihmettä, evoluutio?

Ovatko kilpikonnat sukua liskoille, krokotiileille vai jollekin ihan muulle? Kilpiniekkojen evoluutiohistoria on ollut selkärankaispaleontologian kiperimpiä kysymyksiä, mutta viime vuosina fossiililöydöt yli 200 miljoonan vuoden takaa ovat valaisseet arvoitusta.

(Tämä artikkeli on julkaistu myös Herpetomania-lehden numerossa 3/2018.) Jatka lukemista ”Mistä kilpikonnat tulivat?”

Mainokset

Viikon löytynyt linkki: oikean elämän krokoankka

prolacerta_nimi

Vuonna 2007 järjestetyssä amerikkalaisessa tv-debaatissa Ray Comfort ja Kirk Cameron päättelivät, ettei evoluutio voi olla totta, koska ”Crocoduckia” – ankan ja krokotiilin välimuotoa – ei ole olemassa. Cameronin esittelemässä kuvassa puuttuva krokoankka oli kirjaimellisesti kuvamanipulaatio sorsasta, jolle oli lisätty krokotiilinpää. Muita ”puuttuvia linkkejä” heidän mukaansa olivat lintukoira ja härkäsammakko.

Kaksikon käsitys evoluutiosta oli vähintäänkin omalaatuinen, mutta mikähän olisi lähin todellisen maailman vastine krokoankalle? Miltä näytti krokotiilin ja ankan viimeisin yhteinen esi-isä? Jatka lukemista ”Viikon löytynyt linkki: oikean elämän krokoankka”

Viikon aikamatka: ristihuulinen merihirviö

atopodentatus_unicus_triassic_marine_reptile_luoping_maija_karala

Suurkatastrofien jälkeen evoluutio näyttää tarjoavan tilaisuuden kaikenlaisille kummajaisille. Kyllä, kuvan eläimen kuono on keskeltä halki ja rako on täynnä hampaita.

Permikauden massasukupuutto noin 250 miljoonaa vuotta sitten oli yksi elämän historian suurimmista katastrofeista: yli 95 % lajeista katosi. Maaekosysteemien toipumisessa kesti pitkään, eivätkä olot kuivalla maalla muutenkaan olleet kovin herkulliset, sillä ilmasto oli kuiva ja kuuma.

Meret olivatkin katastrofista selvinneille matelijoille houkutteleva suunta. Jättiläismanner Pangeaa reunustavat matalat, lämpimät meret kuhisivat kaloja ja äyriäisiä. Niinpä permikautta seurannut triaskausi olikin kaikenkarvaisten merimatelijoiden aikaa. Toinen toistaan erikoisemmat matelijat koettivat onneaan meressä. Osa niistä kehittyi tutuiksi kalaliskoiksi, joutsenliskoiksi ja kilpikonniksi, mutta toiset olivat todella outoja evoluution umpikujia. Jatka lukemista ”Viikon aikamatka: ristihuulinen merihirviö”

Aika, jolloin apinoilla oli suomut

Triaskausi, 251-199 miljoonaa vuotta sitten, oli mielenkiintoista aikaa. Se alkoi maailmanhistorian suurimmasta massasukupuutosta, joten se oli monelle eliöryhmälle nopean levittäytymisen aikaa. Triaskauden loppuun tultaessa dinosaurukset ja lentoliskot olivat vieneet voiton dominoisina ryhminä, mutta suurena osana triaskautta mitään selvää johtoryhmää ei ollut. Niinpä outoja muotoja kehittyi mitä erilaisimmissa ryhmissä. Yksi omituisemmasta päästä oli matelijaryhmä, joka tunnetaan nimellä Avicephala, linnunpäiset.

Nämä otukset olivat varsin pieniä ja jokseenkin liskomaisia, mutta niiden kallot muistuttivat hämmästyttävästi lintujen kalloja. Tähän ryhmään kuuluu muutamia pidentyneillä kylkiluillaan liitäneitä lajeja (ei niin outoa kuin miltä se kuulostaa – nykyiset Draco-suvun liskotkin tekevät niin), sekä mysteerinä pysyttelevä Longisquama. Kiehtovimpia ovat kuitenkin Drepanosauridae-heimon lajit, joita on kutsuttu myös apinaliskoiksi – ja hyvästä syystä. Tosin liskoja ne eivät ole, vaan luultavasti läheisempää sukua krokotiileille. Jatka lukemista ”Aika, jolloin apinoilla oli suomut”