Lutikat eli seinäluteet (Cimex lectularius) ovat harvan lempieläimiä. Öisin sänkyihin hiippailevat verenimijät ovat viime vuosina yleistyneet Suomessakin. Niistä kärsivät niin kerrostalot kuin sairaalatkin, eikä myrkyille vastustuskykyisiksi kehittyneiden ötököiden hävitys ole ollenkaan helppoa.
Yleensä vihatun eläimen elämään perehtyminen vähentää vastenmielisyyttä, mutta ei lutikan tapauksessa. Sen lisääntymistapa on nimittäin karmea jopa hyönteisten mittapuulla. Lutikoiden parittelusta käytetään englanniksi termiä traumatic insemination – traumaattinen hedelmöitys.
Lutikat elävät sosiaalisina ryhminä usein seinien ja lattian raoissa, sängyn rakenteissa tai huonekaluissa. Naaraat ovat suurempia ja pyöreämpiä kuin koiraat. Lutikat aloittavat elämänsä melkein mikroskooppisen pieninä, ja kasvavat viiden eri nymfivaiheen kautta lopulta aikuisiksi.
Sukukypsillä lutikkanaarailla on toimivat sukupuolielimet, mutta koiraat eivät niistä piittaa tuon taivaallista. Sen sijaan ne tarttuvat naaraaseen ja parittelevat iskemällä ongenkoukkua muistuttavan peniksensä suoraan läpi naaraan kitiinikuoresta. Siittiöt päätyvät sitten hemolymfassa eli hyönteisten veren vastineessa ajelehtien lopulta munasolujen luo. Samaa tekniikkaa käyttää koko lutikoiden heimo.
Kyse ei suinkaan ole molemminpuolisesta edusta, vaan lutikkakoiraat näyttävät saaneen naaraista evolutiivisen niskalenkin. Parittelumetodi aiheuttaa naaraalle vammoja ja tulehduksia, lyhentää sen elinikää ja jopa heikentää sen hedelmällisyyttä. Kerrassaan hölmöä!
Kuitenkaan naaraat eivät vastustele eivätkä eritä koiraan otteessa kauhuferomonia, vaikka toisen koiraan väkivaltaisen huomion kohteeksi joutuneet koiraat kyllä tekevät niin. Ne eivät myöskään ole kehittäneet suojakseen paksumpaa kitiinikuorta, vaan pikemminkin päinvastoin. Naaraiden takaruumiin useimmin lävistetyllä alueella on joustava pinta, joka vähentää vaurioita. Osalla lajeista ihon alla on lisäksi eräänlainen tasku, johon siittiöt varastoituvat.
Traumaattinen hedelmöitys lienee alkujaan kehittynyt koiraiden vastavetona naaraille, jotka ovat pyrkineet vastustelemaan ei-toivottujen koiraiden lähentelyä. Lutikoilla viimeiseksi paritellut koiras hedelmöittää suurimman osuuden munista. Koiraille on siis kannattavaa paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa, ja miksei vaikka saman kanssa useamman kerran. Naaraalle puolestaan riittäisi korkeintaan muutama parittelu valikoitujen koiraiden kanssa: kaikki muu on sen näkökulmasta energian hukkaamista. Jonkinlaista sukupuolten välistä evolutiivista konfliktia esiintyy useimmilla eläinlajeilla, muttei onneksi aina näin väkivaltaisessa muodossa.
Se, että lutikkanaaraat ovat kehittyneet sietämään moista kohtelua on voinut säästää ne vielä pahemmalta. Jos ne olisivat lähteneet evolutiivisen kilpavarustelun tielle, sekä panssareista että niitä lävistävistä peniksistä olisi kehittynyt toinen toistaan pahempia. Ehkä koiraat olisivat myös kehittäneet vahvat, piikikkäät raajat kiinni pitelemiseen, kuten eräillä vesimittareilla. Naaraat eivät kuitenkaan olisi koskaan voineet voittaa: aina vähintään yhden koiraan on päästävä panssarin läpi, jotta lisääntymistä voisi ylipäänsä tapahtua.
Luonnossa lutikkanaaraiden elämä ei ole kuitenkaan aivan niin kauheaa kuin kuulostaa. Lutikat ovat sosiaalisia ja lepäävät päiväsaikaan mieluusti ryhminä, mutta usein naaras jättää synnyinryhmänsä yhden parittelukokemuksen jälkeen (niin, miksiköhän?) ja muuttaa toiseen piiloon joko yksikseen (jolloin se saa pian vaaratonta seuraa kuoriutuvista jälkeläisistään) tai naarasryhmään. Luonnossa naaraiden kuolleisuus ei ole sen korkeampi kuin koiraidenkaan, eli ilmeisesti ne onnistuvat välttämään enimmät seuraamukset väkivaltaisista paritteluista.
Kaiken kaikkiaan karmeista tavoista saattaa olla lajille hyötyä. Koiraita pakenevat naaraat estävät yhden isäntäeläimen (vaikkapa ihmisen) ylikuormittamista ja perustavat samalla uusia populaatioita.
Ei niitä kyllä silti käy kateeksi.
Lähteitä ja lisätietoa:
Pfiester ym. 2009: Sexual conflict to the extreme: traumatic insemination in bed bugs. American Entomologist (pdf, koko teksti).
Michels ym. 2015: Reduction of female copulatory damage by resilin represents evidence for tolerance in sexual conflict. Journal of the Royal Society Interface. (kokonaan luettavissa)
Wikipedia: Traumatic insemination.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Yksi ajatus artikkelista “Viikon pieni ihme: lutikoiden väkivaltainen perhe-elämä”