Miksi mustarastasta laulattaa?

mustarastas_koiras_maija_karalaTässä blogini sisällöksi epätavallisen esseemäisessä artikkelissa pohdin eläinten inhimillistämisen ja epäinhimillistämisen ongelmia. Kumpi mahtaa mennä pahemmin metsään? Laskevatko eläimet oikeasti geeniensä menestystä tulevissa sukupolvissa, kun tekevät päätöksiä, ovatko ne mekaanisia vaistoautomaatteja, vai mitähän niiden mielessä oikein liikkuu? Ja ennen kaikkea, mikä mustarastasta laulattaa?

Luen parhaillaan Jonathan Balcomben kirjaa Eläimellinen nautinto, joten esimerkit ovat eläinten kokeman mielihyvän ja ilon maailmasta.

”Oi, pikku Fifi on niin ylpeä uudesta punaisesta kaulapannastaan.” Panta lentäisi hetkeäkään epäröimättä jorpakkoon, jos Fifi pääsisi rottajahtiin. Eikä se edes näe punaista väriä.

”Mun parta-agamat on parhaita kavereita, ne on niin ihania lämmitellessään yhdessä.” Kunnes isompi syö pienemmän.

”Enhän minä voi pitää kilpikonnaa paastolla koko talvea, se on niin iloinen kun herätän sen välillä horroksesta syömään.” Kunnes kilpikonna kuolee sulamattoman ruoan aiheuttamiin sairauksiin.

Ihmiset inhimillistävät lemmikkejään, ymmärrettävää kyllä. Se on lajillemme tyypillistä – mehän inhimillistämme kaiken Kuu-ukosta ukkosmyrskyyn, jos saamme puolikkaankaan tekosyyn. Mutta lemmikeihin sovellettuna se voi olla paitsi hölmöä, myös suorastaan tuhoisaa eläimen hyvinvoinnille, kuten matelijaesimerkit (molemmat todellisesta elämästä) osoittivat.

Eläimet eivät ole ihmisiä, mutta olisiko sitten parempi olettaa, etteivät ne ole mitään sinne päinkään? Ranskalainen filosofi René Descartes vei tämän ajatuksen loppuun saakka ja päätteli eläinten olevan sieluttomia biologisia koneita, joilta puuttuvat ihmismäisten tunteiden lisäksi kaikki muukin sisäinen elämä. Se oikeutti julmat kokeet, joissa esimerkiksi verenkiertoa tutkittiin naulaamalla eläimet käpälistään kiinni alustaan ja leikkelemällä niitä elävinä – eiväthän niiden huudot olleet mitään sen kummempaa kuin rutistuvan metallin vonkuna tai naulan hakkaamisesta kuuluva pauke.

Niin, selvästikin liian pitkälle voidaan mennä molempiin suuntiin. Totuus on jossakin inhimillistämisen ja epäinhimillistämisen välimaastossa, mutta missä?

Nykyään eläinten tunteiden ja mielen olemassaolo paitsi myönnetään, niitä myös tutkitaan. Näin ei ole suinkaan asianlaita ollut kovin pitkään. Vielä vuonna 1995 julkaistu kirja Kun norsut itkevät kertoo eläinten tunne-elämän olevan tiedemaailmassa lähestulkoon tabu – asiaa kierrellään ja kaarrellaan, jopa tutkitaan ihmisten tunne-elämän ja mielenterveyden ongelmia eläinkokeilla kuitenkaan mitään myöntämättä. Ajat ovat muuttuneet nopeasti, ja nyt muiden eläinlajien mielen salaisuuksiin aletaan toden teolla kurkistella. Ja yllätyksiä sieltä totta vie löytyy.

800px-Common_Peafowl_(Pavo_cristatus)_RWD2
Kuva: Dick Daniels / Wikipedia

Yksi alue, jolla tieteellinen kielenkäyttö kuitenkin helposti edelleen johtaa harhaan, ovat eläinten toiminnan motivaatiot. Niin tieteellisessä kuin populaaritieteellisessäkin puheessa kuulee yleisesti sanottavan vaikkapa, että riikinkukkonaaras valitsee suuripyrstöisimmän koiraan saadakseen poikasilleen parhaat geenit. Esimerkiksi Wikipedia-artikkeli riikinkukosta kertoo:

”The quality of train is an honest signal of the condition of males; peahens do select males on the basis of their plumage. A recent study on a natural population of Indian peafowls in the Shivalik area of India has proposed a ”high maintenance handicap” theory. It states that only the fittest males can afford the time and energy to maintain a long tail. Therefore, the long train is an indicator of good body condition, which results in greater mating success.” Pitkä pyrstö on siis korkeatasoisen, hyväkuntoisen koiraan merkki, ja siksi naaraat valitsevat tällaisia koiraita parittelukumppaneikseen.

Samanlainen kielenkäyttö koskee monenlaista käyttäytymistä. Sanotaan, että eläimet ovat epäitsekkäitä sukulaisiaan kohtaan, koska ne jakavat samoja geenejä. Tai mustarastas laulaa, koska se kuuluttaa sillä tavoin reviiriään ja näin varmistaa lisääntymismenestyksensä.

Se kaikki on tietenkin totta. Mutta hetkinen, ajattelevatko eläimet geenien laatua ja lisääntymismenestystä? Eivät varmasti. Jos ne olisivat tarpeeksi fiksuja järkeilläkseen moista ilman abstraktioihin kykenevää kieltä ja koulutusta, emme ikimaailmassa pärjäisi niille älyssä tai oveluudessa.

Yliopistossa opetettiin, että eläinten käyttäytymisellä on kahdenlaisia syitä: ultimaattisia ja proksimaattisia. Esimerkiksi mustarastas laulaa ultimaattisesti, pohjimmiltaan, siksi, että evoluutio suosii niin tekeviä yksilöitä, sillä niillä on parempi lisääntymismenestys kuin maan hiljaisilla. Mustarastaan laulun proksimaattisia eli välittömiä syitä taas ovat esimerkiksi auringonvalon lisääntyminen keväällä, joka laukaisee rastaan hormonitoiminnassa muutoksia, jotka saavat sen laulamaan.

Mutta vastaus jää vaillinaiseksi. Kumpikaan näistä selityksistä ei vielä ota kantaa siihen, miksi mustarastas itse kokee laulavansa. Jos, kuten nykytiedon valossa on myönnettävä, linnulla on jonkinlainen mieli ja tunne-elämä, ehkä jopa tietoisuus, varmaankaan se ei laula hormoniensa määräämänä mekaanisesti kuin soittorasia, vaan jokin saa sen haluamaan laulaa.

Vaistoksi sitä olisi ennen sanottu. Vaisto-termihän tarkoittaa mitä tahansa perinnöllistä käyttäytymistä, jonka kaikki saman lajin yksilöt toistavat jotensakin samankaltaisena oikeassa tilanteessa. Vaikka vaisto on käytännöllinen käsite, sekin on pelkkä sana, joka ei ota kantaa siihen, mitä rastaan pienessä pääkopassa oikeastaan liikkuu. Se kattaa kaiken mekaanisista reflekseistä hyvin monimutkaiseen käyttäytymiseen, kuten poikasten hoivaamiseen ja pariutumiseen.

Vaikuttaa siltä, että paras selitys mustarastaan laululle tai riikinkukkonaaraan parinvalinnalle on mielihyvä. Se ei oikeastaan ole kummoinenkaan oletus. Tunteita ja motivaatioita säätelevä limbinen systeemi sisältää evolutiivisesti selkärankaisaivojen vanhimpia osia, jotka löytyvät kaikenlaisilta eläimiltä ahvenista tanrekkeihin ja, niin, rastaisiin. Tiiviisti limbiseen järjestelmään yhteydessä oleva aivojen mielihyväkeskus näyttää olevan vieläkin laajemmalle levinnyt: sen vastine on löydetty jopa kotiloilta.

Monille eläinten käyttäytymisen monimutkaisilta vaikuttaville piirteille yksinkertaisin selitys on aivojen palkitsemisjärjestelmään liittyvä simppeli mekanismi, joka saa eläimen tuntemaan mielihyvää sellaisissa tilanteissa, jotka keskimäärin edistävät sen lisääntymismenestystä. Eläimen koko aivokapasiteetti – oli se sitten pieni tai suuri – on näin valjastettu tämän tavoitteen saavuttamiseen. Pitkälti näinhän ihmisetkin toimivat.

Vaikka mustarastaalta ei voida kysyä, on todennäköistä, että koiras pitää laulamisesta, ja naaraan mielestä laulu puolestaan kuulostaa kauniilta. Riikinkukon pyrstösulat näyttänevät naaraan silmissä komeilta, ja epäitsekkäille eläimille tulee hyvä mieli läheistensä auttamisesta.

Linnunlaulu on kaunista, riikinkukot komeita ja auttaminen kivaa ihmistenkin mielestä, mutta ei pidä tuudittautua siihen, että samat asiat tuntuvat muista eläimistä aina hyvältä kuin meistäkin – muutenhan olemme taas sovittelemassa Fifille punaista pantaa ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Evoluutio on väistämättä hionut kunkin lajin edustajat pitämään sellaisista asioista, jotka yleensä edistävät niiden selviytymistä ja lisääntymistä (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö yksittäinen yksilö voisi joskus soveltaa näitä mieltymyksiään näennäisen järjettömillä tavoilla, kuten adoptoimalla vieraan lajin poikasia. Vaikkapa Fifi-koiran. Evoluutio ei ole kaikennäkevä voima).

Niinpä jotkin eläimet vääjäämättä pitävät myös toden teolla vastenmielisistä ja inhottavista asioista. Korppikotkalle se tarkoittaa, että mädän lihan tuoksu on herkullinen. Neulakala varmaankin pitää merimakkaran peräaukkoon uimisesta, kanit omien ulosteidensa popsimisesta ja lehmä suuhunsa oksentamisesta. Eläimet voivat olla samaan aikaan yhdellä tavalla hyvin inhimillisiä ja toisella täysin vieraita.

Hedelmällisin lähtökohta eläimen hyvinvoinnin ymmärtämiseen lieneekin ensin selvittää, millaisesta eläimestä oikein on kyse, ja mitä ovat sen lajikohtaiset käyttäytymistarpeet, eli mistä evoluutio on sen hionut nauttimaan. Niinpä oikeus lajinmukaiseen käyttäytymiseen on yhtenä tärkeimmistä periaatteista suomalaisessakin eläinten hyvinvointikeskustelussa, kuten esimerkiksi täällä Eläinten hyvinvointikeskuksen sivuilla selitetään.

Annetaan koirien olla koiria ja kilpikonnien kilpikonnia: ihmislapsen korvikkeita niistä ei tule.

————————————————————————————

Lähteitä ja lisätietoa:

Wikipedia: Limbic system, Pleasure center, Tinbergen’s four questions (laajennettu näkemys käyttäytymisen ultimaattisista/proksimaattisista syistä)

Jonathan Balcombe (2014) Eläimellinen nautinto. Into. (kirja on sinänsä mainio, mutta sen käännösjäljessä olisi parantamisen varaa)

Jonathan Balcombe (2011) The Exultant Ark: a pictorial tour of animal pleasure. University of California Press.

Yle: Koska lemmikin inhimillistäminen menee liian pitkälle? Ylen viimevuotinen juttukokonaisuus lähinnä koirista.

Richard Dawkins on vivisection. Richard Dawkinsin artikkeli Descartesista ja eläinten elävältä leikkelystä.

Philosophy Online: Talking Clocks and Deranged Springs – or, Did Descartes Really Nail Cats to Trees? Filosofin perinpohjainen selvitys, mitä Descartes oikeastaan ajatteli eläimistä.

4 vastausta artikkeliin “Miksi mustarastasta laulattaa?”

  1. ”Yksi alue, jolla tieteellinen kielenkäyttö kuitenkin helposti edelleen johtaa harhaan, ovat eläinten toiminnan motivaatiot.
    —– — —-
    Pitkä pyrstö on siis korkeatasoisen, hyväkuntoisen koiraan merkki, ja siksi naaraat valitsevat tällaisia koiraita parittelukumppaneikseen.”

    Ymmärrän mitä tarkoitat tällä, mutta ymmärtävätkö kaikki muutkin? Onko tämä nyt niitä juttuja, jotka ovat kirjoittajalle itsestäänselvyyksiä? :-)

    Koska noinhan sitä aina sanotaan, mutta harva varmaankin on ajatellut mitä se käytännössä tarkoittaa. Kirjoitit joskus että ”evoluutio näpertelee autotallissa” tjsp. Tässä on varmaan vähän samasta asiasta kyse? Että tekstin perusteella helposti kuvitellaan eliöiden tekevän tietoisia ratkaisuja (haluan jälkeläiselleni terveet geenit) kun tosiasiassa pidetään isoa pyrstöä komeana tai ihmisten tapauksessa ne vanhanajan kauppamatkustajat viehättivät piikatyttöjä.

    Mitä tulee Fifiin, niin se voi kyllä pitääkin pannastaan. Se riippuu täysin sen kokemuksista ja varsinkin ensimmäisistä kerroista pannan kanssa. Jos Fifi olisi uros, joka muuten jolkuttelee aina vapaana ilman pantaa ja sitten sille laitettaisiin panta samalla kun sen elämän ensimmäinen hemaiseva narttu tulisi tarjolle, niin se yhdistäisi pannan positiiviseen kokemukseen. Toistetaan pari kertaa ja Fifi vaikka etsii itse sen pannan komerosta saadakseen sen käyttöön. ;-)

    Ja eikös tämä ole yksi evoluution tapa toimia? Jos pannan käyttö jostain syystä lisäisi tyttökoirien kiinnostusta, niin eikö jatkoon valikoituisi ne urokset, joille pannan käyttö olisi helpompaa, jne, jne? Lopulta olisi kehittynyt hassu köynnöstävissä kasveissa kierivä laji, joka kehittäisi itselleen köynnösmatarasta kaulapannan?

    Noin niin kuin karkeasti karrikoiden… :-D

    1. Niin, evoluutiosta kirjoittaessa tulee helposti olettaneeksi, että lukijakin ymmärtää evoluutiobiologian perusteet. Tiedolle sokeutuu niin helposti: tavalliselle lukijalle ei ole lainkaan itsestään selvää, miksi riikinkukkonaaras ylipäätään suosisi suurinta pyrstöä, saati sitten, ettei sen selittäminen evolutiivisesta näkökulmasta sulje pois sitä, että linnun mielessä voi liikkua jotain ihan muuta kuin geenit.

      Tokihan Fifi voi pitää pannastaan, jos sillä on siitä hyviä kokemuksia. Mutta varmasti se ei pidä itseään komeampana, koska on saanut uuden kauniin punaisen strassikoristeisen pannan (jo pelkästään siksi, ettei se näe pantaa omassa kaulassaan, ei tunnista itseään peilistä eikä erota punaista väriä vaikka näkisikin – saati, että se jotenkin maagisesti osaisi arvostaa tismalleen samanlaista muotia kuin omistajansa). Eli Fifiä muotitamineisiin pukeva omistaja heijastaa omat tunteensa koiraan, inhimillistää, jos väittää myös koiran pitävän hienosti pukeutumisesta.

      Mutta siinä olet aivan oikeassa, että jos narttukoirat alkaisivat jostain syystä suosia pannallisia uroksia (ja ihmiset antaisivat niille oikeuden valita puolisonsa), alkaisivat pantaa pitävät uroskoirat yleistyä keinolla millä hyvänsä. Osa villieläinten koristeista tuntuukin olevan juuri tällaisia jokseenkin satunnaisia ominaisuuksia, joista naaraat vain ovat sattuneet pitämään, ja sen jälkeen seksuaalivalinnalla onkin lähtenyt mopo käsistä.

      Toki yleensä koriste on jollakin tavalla rehellinen merkki koiraan geneettisestä laadusta: vain vahva ja terve riikinkukko pystyy kasvattamaan ja ylläpitämään täyspitkän pyrstön. Ehkä vain fiksuimmat uroskoirat onnistuisivat tekemään itselleen improvisoidun pannan. :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s