Popsi popsi porkkanaa, naamaasi se kaunistaa

Edellisessä artikkelissa kerroin syyskuisen evoluutiopsykologian tapaamisen annista. Jutusta olisi tullut kohtuuttoman pitkä, jos olisin tarinoinut kaiken yhteen putkeen, joten tässä tulee toinen osa (joka on kyllä yksikseenkin kohtuuttoman pitkä, mutta koettakaa kestää). Perjantai-iltapäivän seminaareissa suomalais- ja skotlantilaistutkijat perehtyvät muun muassa moraalisiin jumaliin, suomalaisäitien lisääntymismenestykseen ja siihen, mitä tekemistä porkkanoiden syömisellä on parinvalinnan kanssa. (kuva: Jasper Greek Golangco)

Tieteenfilosofi Petri Ylikoski, Evoluutio ja ihmisluonto -kirjan kirjoittaja, kritisoi esityksessään ajoitusvirheiden yleisyyttä evoluutiopsykologien kirjoituksissa. Hän otti esimerkiksi Supernatural surveillance and punishment -hypoteesin, eli ajatuksen siitä, että ihmislajin varhaisaikoina uskonnolliset yhteisöt olisivat kilpailleet uskonnottomia vastaan. Uskonnolliset yhteisöt voittivat, koska yliluonnollisen rangaistuksen pelko esti yhteisöjen vapaamatkustajat ja sai heimon toimimaan tiiviimmässä yhteistyössä.

Ajatus kuulostaa loogiselta, kunnes aletaan tarkastella lähemmin maailman uskontoja ja niiden historiaa. Moraaliset, rankaisevat jumalat eivät suinkaan ole ainoita jumalia: itse asiassa nykyisilläkin metsästäjä-keräilijöillä on hyvin vähän sellaisia. Varhaiset korkeakulttuuritkin, Mesopotamiasta Roomaan ja inkoista egyptiläisiin, onnistuivat syntymään ilman moraalisten jumalien valvovaa silmää. Antiikin Kreikankaan jumalia ei kiinnostanut tippaakaan, elivätkö tavalliset kuolevaiset moraalisesti vai eivät (kuvan Zeus-patsas täältä). Itse asiassa vielä kristinuskon alkuaikoina kuolemanjälkeistä palkkiota tai rangaistusta pidettiin uutena ideana.

Moraalista kiinnostuneet jumalat ovat siis varsin tuore keksintö, eikä niistä ole evolutiivisiksi selityksiksi: niitä ei yksinkertaisesti ole ollut olemassa tarpeeksi kauaa, jotta ne olisivat voineet olla vastuussa esihistoriallisten heimoyhteisöjen välisestä kilpailusta. Myöskään korkeakulttuurien synnyssä ei moraalisista jumalista ole ollut hyötyä, vaikka sellaistakin on ehdotettu. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miksi moraaliset, rankaisevat jumalat ovat sitten nykyajan valtauskonnoille yhteinen piirre. Onko se vain sattumaa, vai oliko kristinuskossa jotakin, minkä ansiosta eurooppalaiset pakkokäännyttivät puoli maailmaa sen sijaan, että sen olisivat tehneet vaikkapa mayat tai australian aboriginaalit?

Tarinan varsinainen opetus oli kuitenkin se, ettei pidä tehdä oletuksia yleistiedon perusteella ja mututuntumalla, tuntuipa aihe kuinka itsestäänselvältä hyvänsä – etenkään, jos satut olemaan tutkija!

Seuraava puhuja oli Helsingin yliopiston Markus Jokela, joka puhui lasten määrästä nyky-yhteiskunnassa. Evoluutiopsykologialle on ollut hieman hankala pala purtavaksi se, että länsimaissa on vapaaehtoisesti vähennetty lasten määrää, vaikka kaikenlaisten eläinten pitäisi tietenkin yrittää maksimoida lisääntymismenestyksensä.

Jokela esitti viisi erilaista näkökulmaa lapsilukuongelmaan, ja jokaisen yhteydessä hän esitti niin paljon jännittäviä tiedonmurusia, että seminaaria on mahdotonta tiivistää lyhyesti. Tässä ne ovat:

1. Turha huolehtia. Ehkä kulttuuri, persoonallisuus ja nyky-yhteiskunnan olosuhteet vaikuttavat niin paljon, että evoluutiolla ja modernien ihmisten käyttäytymisen välillä on hyvin vähän yhteyttä. Jokela myönsi, ettei lisääntymismenestyksen maksimointi vaikkapa tuhat vuotta sitten välttämättä luonnistu lainkaan samoilla ominaisuuksilla kuin nykyään, joten ihmisen genetiikka voi olla yksinkertaisesti ajastaan jäljessä. Esimerkiksi aikana ennen helppoa ehkäisyä ei tarvinnut erityisemmin haluta lapsia sellaisia saadakseen. Hän kuitenkin lisäsi, että tuntuu hölmöltä heittää kokonaan roskiin biologian tärkein kelpoisuuden mittari. Ehkä asiaa voisi lähestyä joltakin toiselta kantilta? (kuva: Australian aboriginaaleja vuonna 1928, Australian Kansallismuseo)

2. Lisääntyminen ja sosiaalinen asema. Muilla eläimillä korkean sosiaalisen statuksen yksilöillä on enemmän jälkeläisiä kuin alempiarvoisilla. Huolestuneita kommentteja siitä, kuinka tämä sääntö on kääntynyt ihmisillä suorastaan päälaelleen, on esitetty mediassa tiuhaan tahtiin, vaikkei niitä ihan poliittisesti korrekteina pidetäkään. Viimeksihän peräti muuan nuori kokoomuspoliitikko päivitteli ”heikomman aineksen” lisääntymistä. Mutta mitä jos tulkitsemmekin sosiaalisen statuksen itse ihan pieleen? Onko korkea koulutus tai hyväpalkkainen työ tosiaan sosiaalisen statuksen mittari? Jos statusta mitataan ihmisillä samalla tavalla kuin muillakin eläimillä, eli vaikkapa teinipoikien johtaja-seuraajasuhteita analysoimalla, johtajatyypeillä – niillä isoilla ja röyhkeillä – todella on myöhemmin enemmän lapsia.

3. Perhesiteiden muutokset. On esitetty, että pienentyneet perheet ovat seurausta naisten (tai miksei miestenkin) sosiaalisen verkoston muuttumisesta. Perhesuhteista on tullut vähemmän tiiviitä, ystävistä taas tärkeämpiä. Sukulaiset haluavat sinun saavan lapsia ja auttavat niiden hoitamisessa – ystävät yleensä eivät. Tämä on silkka hypoteesi, eikä sillä juuri ole takanaan empiirisiä todisteita, mutta se saattaisi olla ainakin osaselitys.

4. Entä, jos lapsiluku ei ole laskenut? Massiivisessa tutkimuksessa seurattiin lasten määrää, äitien ikää ja lasten kuolleisuutta suomalaisista kirkonkirjoista 1880-luvulta 1970-luvulle. Väliin mahtuu Suomen teollistuminen, suuria yhteiskunnallisia muutoksia ja massivinen demografinen muutos. Lasten määrä äitiä kohti on kyllä laskenut rajusti, lähinnä koska lapsia tehdään nyt lyhyemmän aikaa. Yllättäen äidin ikä ensimmäisen lapsen syntyessä ei muuttunut: ensisynnyttäjät olivat 1800-luvulta 70-luvulle saakka tasaisesti noin 25-vuotiaita (nykyään keskimäärin 28,4-vuotiaita). Minne katosivat entisaikojen teinivaimot? Sen sijaan lasten teko lopetettiin 70-luvulla keskimäärin paljon nuorempana kuin sata vuotta aiemmin. Lasten määrä laski, mutta samalla lasten kuolleisuus laski. Myös aikuisiksi ehtineistä lapsista yhä harvempi jäi itse ilman lapsia. Itse asiassa äitien elinaikainen lisääntymismenestys ei muuttunut juuri lainkaan!

Onkin ehdotettu, ettei ”tarkoitus” olekaan maksimoida lasten määrää, vaan minimoida täydellisen epäonnistumisen riski. Silloin ei kannatakaan tehdä loputonta liutaa lapsia, vaan mieluummin lopettaa lastenteko aiemmin ja keskittyä jo syntyneiden elossa pitämiseen. (kuvassa siirtolaisperhe vuodelta 1945, Wikimedia Commons)

5. Määrä vastaan laatu. Voisi järkeillä, että jos vanhemmat voivat nyt luottaa siihen, että lapset eivät kuole nuorina, kannattaa mieluummin tehdä pieni määrä lapsia, joille annetaan mahdollisimman hyvät eväät elämään. Kyseessä olisi siis samanlainen vaihtokauppa määrän ja laadun välillä kuin vaikkapa tammella ja norsulla: tammi tekee tuhansia jälkeläisiä, joita se ei suojele mitenkään ja joille se antaa mukaan vain pienen ravintopaketin alkuun pääsemiseksi. Norsu taas saa yhden poikasen kerralla ja huolehtii siitä vuosia, kunnes se pärjää varmasti omillaan. Tätä ajatusta tukemassa on jonkin verran irrallisia tiedonmurusia, mutta lisää tutkimusta Jokelan mukaan tarvitaan vielä. Tiedetään esimerkiksi, että suurten perheiden lapset, etenkin nuorimmaiset, ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti keskimääräistä heikommassa asemassa. Joitain viitteitä on myös siitä, että he ovat vähemmän älykkäitä. Toisaalta suurten perheiden lapsilla on taipumus saada itsekin enemmän lapsia.

Jokela päätti esitelmänsä toteamalla, että evoluutioteoriaa todella voidaan käyttää ennusteiden tekemiseen moderneista perheistä, ja tulokset ovat usein mielenkiintoisia. Lisää tutkimusta tarvitaankin, jotta tästä melkoisen monimutkaisesta sopasta saadaan jotain selkoa.

Toiseksi viimeisen esitelmän piti David Perrett skotlantilaisesta St. Andrewsin yliopistosta. Perrett on siinä määrin persoonallinen ilmestys, että arvelin aluksi hänen eksyneen seminaareja kuuntelemaan vahingossa. Tajusin vasta myöhemmin, että kyseessä oli yksi tapaamisen tähtiesiintyjistä ja äärimmäisen tuottelias tutkija. Perrett on pitkä, hyvin laiha mies, joka pitää hapsottavia hiuksiaan riemunkirjaviksi värjättyinä. Syyskuussa hiuksissa leimusivat kirkkaanpunainen, kirkkaankeltainen ja vihreä. Kun tähän yhdistetään ihonmyötäinen pukeutuminen, jossa esiintyi sellaisia hillittyjä sävyjä kuin paloautonpunainen, kirkuva limenvihreä ja sähkönsininen, oli vaikutelma vähintäänkin erikoislaatuinen. Onkin osuvaa, että Perrett tutkii värejä – tarkemmin sanoen ihonvärejä.

Perrettin tutkimuksissa metodi oli varsin samanlainen kuin edellisessä artikkelissa kuvailemassani Minna Lyonsin esittelemässä psykopaattitutkimuksessa. Perrett rakentaa tietokoneohjelman avulla keskiarvokasvoja, joiden avulla sitten erotellaan toinen toistaan omituisempien asioiden vaikutuksia. Kasvokuvia voidaan muokata eri tavoin ja katsoa, kuinka vaikkapa karotenoidien syöminen vaikuttaa henkilön viehättävyyteen, kun kaikki muu pysyy samana.

Kasveista saatavat karotenoidit ovat muualla eläinkunnassa arvokkaita statussymboleita, joiden keltaisilla, oransseilla ja punaisilla sävyillä tuhannet eläimet tiaisista alkaen koreilevat. Ne ovat hyvä terveyden mittari, sillä karotenoideista osa on antioksidantteja, osa immuunijärjestelmälle tärkeän A-vitamiinin raaka-ainetta, eikä sairaalla eläimellä ole varaa tuhlata niitä koreiluun. Toimisikohan sama ihmisilläkin? (kuva: Martin Mecnarowski)

Toimiihan se, totesi Perrett. Koehenkilöt saivat säätää näytöllä näkyvien kasvojen keltaisuutta enemmän tai vähemmän vihanneksia syöneen näköisiksi. Useimmat ihmiset, etnisestä ryhmästä riippumatta, olisivat viehättävämpiä jos söisivät enemmän vihanneksia. Toisen tutkimuksen mukaan vihannesten määrän lisääminen näkyy ihonvärissä kuudessa viikossa.

Voisi kuvitella, että karotenoidit voisi korvata rusketuksella, tekeehän sekin ihosta kellanruskeamman. Rusketus on kuitenkin erisävyistä, ja Perrettin mukaan vähemmän viehättävää kuin porkkanansyönti. Alla olevassa kuvassa on joitain tutkimuksessa käytetyistä kasvoista, vasemmalla alkuperäisinä, keskellä lisätyllä rusketuksella ja oikealla lisätyillä vihanneksilla (tästä lehdistötiedotteesta). Huomaa myös, että keskiarvokasvot tapaavat olla kauniita.

Toisessa Perrettin esittelemässä tutkimuksessa analysoitiin pituuden ja johtajuuden yhteyttä. Tiedetään, että pitkät poliitikot voittavat yleensä vaalit, vaikka äänestäjät eivät yleensä edes tiedä ehdokkaiden pituutta ja katselevat heitä lähinnä kasvokuvissa. Vaalien voittaja voidaan usein ennustaa vain kysymällä joukolta ihmisiä, kumpi näyttää voittajalta. Liittyvätkö ilmiöt toisiinsa?

Perrettin tutkimusryhmä teki taas taikojaan keskivertokasvoilla ja eristi ne kasvonpiirteet, joissa pitkät ihmiset eroavat lyhyistä. Kävi ilmi, että ihmisten leuka ja otsa pitenevät suhteessa nopeammin kuin muut kasvojen osat. Ja tietenkin pitkäleukaiset ja -otsaiset ihmiset näyttävät hyviltä johtajilta, sekä miehillä että naisilla.

Jopa ihmisten mielipidettä siitä, kuinka hyvä presidentti Barack Obama on, voidaan muuttaa yksinkertaisesti muokkaamalla valokuvaa, jota koehenkilöille näytetään kysyttäessä. Pidemmän näköiseksi muokatun Obaman presidenttikausi muuttuu oitis onnistuneemmaksi.

Tietenkin asiasta piti saada tarkkoja lukuja. Kun koehenkilöt saivat taas muokata kasvoja haluamaansa pituuteen, kävi ilmi, että ihanteellinen johtaja näyttää 8 cm pidemmältä kuin keskivertomies. Puolison suhteen kriteerit ovat kuitenkin erilaiset kuin johtajan: miehet ovat viehättävimmillään vain 2 cm keskipituutta pidempinä, kun taas naisilla ihanne on itse asiassa keskipituuden alapuolella (hyviä uutisia kirpunkokoiselle minulle. Vielä kun söisin enemmän niitä porkkanoita).

Iltapäivän viimeisen seminaarin piti tapahtumaa järjestämässä ollut Turun yliopiston Markus Rantala. Rantalan esitys oli hieman sekava ja yleisö jo väsynyttä, joten siitä en saanut lopultakaan aivan kaikkea irti. Rantalan aiheena oli joka tapauksessa Lek paradox eli soidinparadoksi. Paradoksin ajatuksena on, että jos naaraat aina lisääntyvät vain komeimpien koiraiden kanssa, muunlaiset katoavat. Lopulta kaikki koiraat ovat samanlaisia valioyksilöitä, eikä valinnassa ole enää järkeä. Mikä oikein ylläpitää vaihtelua?

Tiedetään, että terveimmät koiraat ovat myös komeimpia. Rantala esitti, että terveyden määrää MHC-kompleksi, joukko hyvin monimuotoisia immuunijärjestelmään olennaisesti liittyviä geenejä. MHC-kompleksissa ei ole hyviä ja huonoja geenejä, vaan terveyden määrää niiden monimuotoisuus. Tällä voidaan kiertää soidinparadoksi: jollekulle osuu aina vähemmän monimuotoinen setti, joten on aina olemassa enemmän ja vähemmän laadukkaita koiraita, vaikka naaraat kuinka valikoisivat vain parhaita.

Seuraavaksi Rantala tietenkin esitteli kauniin kuvaajan siitä, kuinka ihmismiesten kasvojen viehättävyys korreloi MHC-geenien monimuotoisuuden kanssa. Sääntö näyttää tosiaan pätevän ihmisiinkin, ainakin keskimäärin. Rantala kuitenkin lohdutti epäonnisia miehiä: ”Jos sinulla on huonot geenit, voit aina yrittää näyttää rikkaalta ja kuuluisalta.”

Kun naisten viehättävyyttä yritettiin korreloida MHC-kompleksin tai muiden tavallisten miehillä käytettyjen mittarien kanssa, ei mitään selkeää sääntöä löytynyt. Ainoastaan korkea stressihormonitaso teki naisista vähemmän viehättäviä. Rantala kuittasi tuloksen toteamalla, että näköjään miehille määrä tosiaan on laatua tärkeämpää. Toivotaan kuitenkin, että miehillä vain on immuunijärjestelmää parempia mittareita puolison valintaan, joohan?