Popsi popsi porkkanaa, naamaasi se kaunistaa

Edellisessä artikkelissa kerroin syyskuisen evoluutiopsykologian tapaamisen annista. Jutusta olisi tullut kohtuuttoman pitkä, jos olisin tarinoinut kaiken yhteen putkeen, joten tässä tulee toinen osa (joka on kyllä yksikseenkin kohtuuttoman pitkä, mutta koettakaa kestää). Perjantai-iltapäivän seminaareissa suomalais- ja skotlantilaistutkijat perehtyvät muun muassa moraalisiin jumaliin, suomalaisäitien lisääntymismenestykseen ja siihen, mitä tekemistä porkkanoiden syömisellä on parinvalinnan kanssa. (kuva: Jasper Greek Golangco)

Mistä me tulemme, keitä me olemme? Ja miksi ihmeessä naiset rakastuvat renttuihin?

Ihminen kuuluu selvästikin eläinkuntaan. Tarkemmin sanoen kädellisiin, ja niiden joukossa vähälajiseen, trooppiseen ihmisapinoiden joukkoon. Mutta millainen eläin ihminen oikein on, ja kuinka se eroaa sukulaisistaan? Tällaiset kysymykset ovat evoluutiopsykologian nimellä tunnetun tieteenalan heiniä.

Turun yliopistolla järjestettiin syyskuussa kansainvälinen evoluutiopsykologien tapaaminen, johon alan tutkijat kerääntyivät kertomaan tutkimuksistaan toisilleen ja kaikille kiinnostuneille (ja jossa nähtiin muun muassa kuvan posteri). Kävin paikalla kuuntelemassa koko joukon hienoja seminaareja, mutten ole erinäisten elämän myllerrysten keskellä ehtinyt raportoida kuulemaani ennen kuin nyt.

Tapaamisen tärkein opetus taisi olla, että evoluutiopsykologia on paljon muutakin kuin ihmisen parinvalinnan tutkimusta – vaikka toki sitäkin riittää. Ja, että evoluutiopsykologia on kypsynyt kelpo tieteenalaksi, vaikka onkin saanut osakseen melkoisesti parjausta.

Puhuvista apinoista, Facebook-kavereista ja psykopaateista, niistä on jännät seminaarit tehty. Katsotaanpa.

Sähköistä vetovoimaa

Eläimet houkuttelevat puolisoita lukuisilla toinen toistaan mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Sääsket surisevat, päivänkorennot tanssivat, pikkulinnut laulavat, riikinkukot esittelevät valtavia pyrstöjään, urosnorsut valuttavat vahvanhajuista nestettä ohimorauhasistaan. Meidän ihmisten on ehkä vaikeaa asettua koirasmerihevosen tai naarasriikinkukon asemaan, mutta voimme silti olla melko varmoja siitä, että asianomaiset eläimet saavat mielihyvää näiden hurmurien esityksistä.

Kaunis ulkonäkö tai taitava laulu on vielä helppo ihmisenkin ymmärtää, eikä hajukaan aivan mahdotonta ole: moni on varmasti huomannut, että ihastuksen kohde tuoksuu hyvältä. Täysin ihmisen kokemusmaailman ulkopuolelle kuitenkin astutaan, kun puhutaan lemmenviesteistä sähköimpulssein.