Mistä me tulemme, keitä me olemme? Ja miksi ihmeessä naiset rakastuvat renttuihin?

axe murdererIhminen kuuluu selvästikin eläinkuntaan. Tarkemmin sanoen kädellisiin, ja niiden joukossa vähälajiseen, trooppiseen ihmisapinoiden joukkoon. Mutta millainen eläin ihminen oikein on, ja kuinka se eroaa sukulaisistaan? Tällaiset kysymykset ovat evoluutiopsykologian nimellä tunnetun tieteenalan heiniä.

Turun yliopistolla järjestettiin syyskuussa kansainvälinen evoluutiopsykologien tapaaminen, johon alan tutkijat kerääntyivät kertomaan tutkimuksistaan toisilleen ja kaikille kiinnostuneille (ja jossa nähtiin muun muassa kuvan posteri). Kävin paikalla kuuntelemassa koko joukon hienoja seminaareja, mutten ole erinäisten elämän myllerrysten keskellä ehtinyt raportoida kuulemaani ennen kuin nyt.

Tapaamisen tärkein opetus taisi olla, että evoluutiopsykologia on paljon muutakin kuin ihmisen parinvalinnan tutkimusta – vaikka toki sitäkin riittää. Ja, että evoluutiopsykologia on kypsynyt kelpo tieteenalaksi, vaikka onkin saanut osakseen melkoisesti parjausta.

Puhuvista apinoista, Facebook-kavereista ja psykopaateista, niistä on jännät seminaarit tehty. Katsotaanpa.

Matkustusteknisistä syistä tapaamisen kaksi ensimmäistä esitystä menivät sivu suun, mutta liityin joukkoon torstaina lounastauon jälkeen, jolloin Itä-Suomen yliopiston professori Raine Kortet puhui persoonallisuuden synnystä. Kaikkihan tietävät, että ihmiset ovat yksilöllisiä persoonia, mutta sellaisia ovat olleet myös jotakuinkin kaikki eläimet, joilta persoonallisuuspiirteitä on yritetty etsiä. Raine Kortet kertoili jokseenkin irrallisia esimerkkejä kaloilla, ravuilla ja sirkoilla tehdyistä tutkimuksista, joissa on yritetty selvittää, miksi persoonallisuus on olemassa. Mitä hyötyä siitä voi olla?

Kortetin mukaan persoonallisuus liittyy tasapainotteluun riskien – kuten loisten, tautien ja petojen – ja palkintojen välillä. Rohkeilla, riskejä ottavilla eläinyksilöillä voi olla loppujen lopuksi sama keskimääräinen lisääntymismenestys kuin ujoilla ja aroilla: suuret riskit voivat johtaa suuriin palkkioihin (vaikkapa kauas seikkaileminen kokonaan uuden reviirin löytämiseen) tai täydelliseen epäonnistumiseen (pedon suuhun joutumiseen), kun taas aremmilla yksilöillä sekä riskit että saavutukset ovat pienempiä. Niinpä molemmille ääripäille ja niiden välimuodoille voi olla maailmassa sijansa, ja näin monilla eläinlajeilla näyttääkin olevan.

pantterikiipijäkala väritKaloilla huomattiin, että kalastajan saaliiksi jääminen on perinnöllistä. Rohkeat, aktiiviset kalat nimittäin jäävät helpommin koukkuun, ja kaloilla, kuten muillakin eläimillä, persoonallisuus periytyy. Harmi kyllä huomattiin, että nämä rohkeat kalat ovat myös nopeakasvuisimpia. Entuudestaan tiedettiin, että valikoiva kalastus valikoi nopeakasvuisimmat yksilöt pois kalapopulaatioista ja suosii niitä, jotka alkavat jo nuorena panostaa lisääntymiseen kasvun sijaan. Nyt näyttää siltä, että kalastus kutistaa kaloja myös persoonallisuussyistä.

Seuraavaksi oli Helsingin yliopiston kielitieteilijä Pauli Bratticon vuoro. Brattico esitti pitkän päätelmien ketjun, jonka lopuksi huomasi nyökyttelevänsä mitä omituisimmille päätelmille. Hän aloitti näyttämällä videon ihmisen kulttuurievoluutiosta. Valitettavasti en enää löytänyt videota, mutta se esitti viiteen minuuttiin puristettuna koko ihmissuvun teknologisen kehityksen. Ensimmäiset kutakuinkin neljä ja puoli minuuttia muutokset ovat hyvin, hyvin hitaita, lähinnä karkeammista kivikirveistä hieman paremmin muotoiltuihin. Aivan videon lopussa hujahdetaan salamannopeasti atlatl-keihäistä avaruussukkuloihin.

Pauli Brattico esitti, että äkillisen kulttuurievoluution räjähtämisen aikoihin, noin 200 000-50 000 vuotta sitten, täytyi tapahtua jotakin, mikä sen potkaisi liikkeelle. Sen täytyi olla jotain, mikä esiintyy kaikilla ihmisillä, mutta ei muilla eläimillä, ja jolla voidaan selittää ihmisen poikkeuksellinen luovuus – sillä luovuuttahan uusiin keksintöihin tarvitaan. Brattico esitti, kuten moni muukin tutkija on ehdottanut, että ihmisen salaisuus on kieli.

Mutta Bratticon ehdottama selitys onkin tavallista kiehtovampi. Hänen hypoteesinsa mukaan kaikilla eläimillä on samanlainen potentiaali luovuuteen ja kyky yhdistellä asioita toisiinsa uusilla tavoilla, ja niin ne tekevätkin esimerkiksi uneksiessaan. Hereillä tällainen todellisuudesta irtautuminen on kuitenkin yleensä hyödytöntä tai jopa vaarallista, jos sitä ei voi hallita (vaikkapa LSD:tä ottaneen tapauksessa). Kieli olisi ihmisen kehittämä ainutlaatuinen konsti irrottautua välittömästä todellisuudesta hallitusti. Se on siis ikäänkuin huume, jota voi hyödyntää tarvittaessa ja jonka vaikutuksen voi välittää toisillekin.

Ajatus on kieltämättä kiehtova, mutta kaukana todistetusta. Pohdin, voisikohan teknologian hitaan kehityksen ja äkillisen kiihtymisen selittää yksinkertaisemminkin. Jos kulttuuri kerran on kumuloituvaa, silloinhan sen kasvun täytyy olla eksponentiaalista: mitä enemmän tietoa on kertynyt, sitä nopeammin sitä syntyy lisää.

Exponential.svg

Tuloksena pitäisikin siis olla suunnilleen kuvassa (Wikipediasta) olevan vihreän viivan mukainen kehitys: ensin pitkään hidasta, miltei huomaamatonta kehitystä, ja sitten äkkiä lähes pystysuoraan kasvuun syöksähtävä käyrä. Silloin teknologian synnyn syitä pitäisi etsiä paljon kauempaa menneisyydestä.

Iltapäivän viimeinen puhuja oli Klaus Zuberbühler Neuchâtelin yliopistosta, Sveitsistä. Zuberbühler aloitti kertomalla tarinan Viki-simpanssista. 40-luvun lopulla syntynyt Viki oli ensimmäinen ihmisapina, jolle yritettiin opettaa kieltä. Se kasvoi ihmisperheessä, jossa sitä kohdeltiin kaikin tavoin kuin ihmisvauvaa, mutta se oppi vain kolme sanaa: ”mama”, ”papa” ja ”cup”.

Nykypäivänä on ilmiselvää, että Vikin huono menestys ei johtunut siitä, etteikö se olisi kyennyt oppimaan kieltä, vaan siitä, etteivät sen äänielimet yksinkertaisesti pystyneet tuottamaan tarvittavia äänteitä. Nykyään tutkimusta tehdään viittomakielellä ja erilaisilla merkkijärjestelmillä, huomattavasti paremmalla menestyksellä. Mutta yhä tutkimus apinoiden kielellisistä taidoista on yleensä niiden pakottamista ihmisten järjestelmiin. Zuberbühler ryhmineen halusi tutkia asian toista puolta: kuinka apinat viestivät keskenään, luonnossa?

Callicebus_nigrifrons_-Brazil-8

Niinpä tutkijat lähtivät tropiikkiin analysoimaan apinoiden ääntelyä (kuvassa Callicebus nigrifrons -apina, Ana_Cotta/Flickr). Kävi ilmi, että monilla apinoilla (menin esityksen mittaan jo vähän sekaisin siitä, mistä lajista kulloinkin puhuttiin) on erillisiä huutoja, jotka eri tavoin yhdisteltynä tarkoittavat eri asioita tavujen tai sanojen tapaan. Onpa niillä jopa jonkinlainen kielioppi, jossa äänteiden järjestyksellä on väliä. Esimerkiksi titiapinoilla (jokin Callicebus-suvun laji) on kaksi varoitushuutoa: A-ääni tarkoittaa, että ylhäällä on jotain, ja sen kuullessaan apinat katsovat ylös. B tarkoittaa, että jossakin muualla on jotain, jolloin apinat katsovat joko alas tai laumanjohtajaan. Niinpä:

AAA = istuva petolintu

AAAAAAAA = lentävä petolintu

AAAABBBAAA = petolintu alhaalla

BBBBBBB = kissapeto

AABBBB = kissa ylhäällä

Vaikuttaa kaiken kukkuraksi siltä, etteivät nämä huudot ole vaistomaisia, vaan opittuja, ja apinat ymmärtävät niitä usein yli lajirajojen. Niinpä Länsi-Afrikassa simpanssien läheisyydessä elävät apinat huutavat leopardihuudon kuullessaan simpanssin hätähuudon – sillä leopardi on jokseenkin ainoa paikallinen peto, joka saa simpanssin pelkäämään. Alueella, mistä leopardit taas puuttuvat, apinat eivät myöskään osaa leopardihuutoa eivätkä reagoi siihen, jos se soitetaan nauhalta.

Vaikuttaa myös siltä, että apinat todella ymmärtävät itsekin, mitä huutavat. Jos apinoille soitetaan kotkan ääntelyä, ne tietenkin huutavat kotkavaroituksen. Mutta jos niille soitetaan valmiiksi nauhoitettu kotkavaroitus, ja viittä minuuttia myöhemmin kotkan ääntelyä, ne eivät enää varoita: nehän tietävät jo, että kotka on siellä. Simpansseilla tehdyssä tutkimuksessa taas huomattiin, että uhattu simpanssi huutaa eri tavalla, jos kuulemassa on joku, joka voi auttaa.

Vaikuttaa siltä, ettei kieli ehkä olekaan ihan niin ainutlaatuinen kuin on uskottu – vaikka todennäköisesti apinat eivät paljon hedelmien kypsyyttä ja keskinäisiä suhteitaan mutkikkaammista asioista puhukaan (toisaalta, eivätpä niin tee kaikki ihmisetkään).

Perjantaiaamuna palattiin tropiikista arkisempiin ympyröihin ja käytiin kiinni sosiaaliseen mediaan. Puhujana oli Robin Dunbar, eräänlainen evoluutiopsykologian julkkis. Dunbar on kirjoittanut kokonaisen vuoren kirjoja ja kehittänyt Dunbarin numeron, ajatuksen siitä, että noin 150 on se määrä tuttuja, jonka kanssa ihminen kykenee ylläpitämään vakaita, molemminpuolisia suhteita, eli eräänlainen sosiaalisen piirin maksimikoko – tai ihmisen luontainen laumakoko.

Dunbar päätyi lukuunsa vertailemalla eri kädellisten aivoja ja kunkin lajin laumojen kokoa. Mitä suurempi neokorteksi, sitä suurempi lauma, ilmeisesti koska neokorteksi on se aivojen osa, jota tuttavien hallitsemisessa tarvitaan. Ja kun ihminen lisättiin mukaan, muiden kädellisten perusteella tehty taulukko ennusti ihmislauman kooksi 150, plus miinus 50.

Sattumoisin 100-200 on muun muassa amissiyhteisöjen keskikoko, neoliittisen kauden kylien ja Britannian 1800-luvun maalaiskylien tavallisin kokoluokka, bisnesorganisaatioiden keskikoko… ja keskimääräinen Facebook-kaverien lukumäärä.

dunbarin numero
Toki monet tuntevat paljon enemmän kuin 150 ihmistä. Dunbar esittelikin näkemystään sisäkkäisistä ”ystävyyden kerroksista”, jossa sisimmät, noin viiden ja viidentoista ihmisen kehät on varattu perheelle ja lähimmille ystäville. 150 olisi henkilökohtaisten, molemminpuolisten suhteiden määrän ylärajoilla, ja 1500 tietämillä kulkisi kasvomuistin raja (paitsi minulla, joka en muista aina edes niiden sadanviidenkymmenen kasvoja).

Dunbar päätti esityksen joukkoon mielenkiintoisia havaintoja siitä, kuinka ihmiset ylläpitävät suhteita. Siinä, missä kädelliset saavat suhteita lujittavia endorfiineja sukimalla toisiaan, ihmisillä täytyy olla muita konsteja – jos hoitaisimme asiat sukimalla näin suurissa laumoissa, emme juuri muuta ehtisi tehdäkään kuin sukia ja nukkua. Puhuminen ei kuitenkaan tuota endorfiineja – se ei yksin riitä korvaamaan sukimista, vaikka sellaistakin on ehdotettu. Dunbarin mukaan sukimista korvaamaan ihmisillä kehittyivät nauru, musiikki ja uskonto, tässä järjestyksessä. Eipä siis ole ihme, että ihmiset eivät juuri koskaan naura yksin ollessaan.

Liverpoolista saapunut Minna Lyons kertoi meille, miksi naiset rakastuvat renttuihin. Renttuuden mittarina käytettiin tässä tapauksessa kolmea persoonallisuuspiirrettä, jotka tunnetaan synkkänä kolmikkona (the Dark Triad): psykopaattisuus, narsismi ja machiavellismi. Jälkimmäinen sana sai tutkijatkin kuiskailemaan toisilleen hämmentyneenä, joten se on parasta suomentaa: machiavellismi eli machiavellilainen älykkyys viittaa kykyyn manipuloida ja hyödyntää muita ihmisiä liiemmin moraalista piittaamatta.

284898
En tiedä voiko väittää, että naiset erityisesti rakastuvat renttuihin, mutta selvästi rentuissa on jotain kiehtovaa. Mikä muukaan selittäisi Write a Prisoner -kirjekaverisivuston huikean suosion? Tai Avengers-leffan ilmiselvästi sekopäisen Loki-jumalan ihailijakerhon? (Kuva tietenkin kuuluu Marvel-studioille) Eikä edes puhuta Fifty Shades of Greysta, eihän?

Tutkijat ovat kehittäneet tietokoneohjelman, joka analysoi suurta määrää kasvokuvia yhdessä persoonallisuustestien tulosten kanssa, ja pystyy näin eristämään tietyille persoonallisuuspiirteille tyypilliset kasvonpiirteet. Sitten valokuvia voidaan muokata enemmän tai vähemmän psykopaatin tai narsistin näköisiksi. Lyons näytti muutamia esimerkkejä tällaisista kuvapareista. Vaikutelma oli hämmästyttävä: erot ovat niin pieniä, että on lähes mahdoton sanoa, mikä kasvoissa eroaa, mutta silti kuvat antoivat mielikuvan aivan erilaisesta ihmisestä.

Näitä muokattuja miesten kuvia näytettiin naisille, joita kehotettiin valitsemaan kumppania joko pitkään tai lyhyeen suhteeseen. Kävi ilmi, että lyhytaikaista kumppania etsivät naiset todella suosivat synkän kolmikon persoonia. Renttuja suosivat myös naiset, joiden ovulaatio oli lähellä – naisten on ikään kuin ”tarkoitus” pariutua hyvien tyyppien kanssa ja tehdä syrjähyppyjä renttujen kanssa saadakseen heidän geeninsä jälkikasvulleen – näillä persoonallisuustyypeillä kun ilmeisesti on hyvä geenit. Joskus sitä miettii, onko ihminen sittenkään kovin kiva eläin.

Hormonaalisen ehkäisyn käyttö kuitenkin sotkee järjestelmän täysin: sitä käyttävät naiset suosivat aina miehiä, jotka eivät näytä psykopaateilta. Ikävä juttu. Saman tekee myös silkka kokemus: seksuaalisesti kokeneet naiset välttävät psykopaatteja enemmän kuin muut. Psykopaatti tai narsisti on ilmiselvästi ikävä tuttavuus, mutta luonnonvalinta voi silti suosia heistä kiinnostumista: se ei piittaa särkyneistä sydämistä, vaan geenien siirtymisestä.

Perjantai-iltapäivän esitykset jäävät vielä seuraavaan artikkeliin, jotta tekstistä ei tulisi aivan mammuttimaisen pitkä. Palaillaan asiaan siis pikapuoliin lapsilukujen, porkkanoiden syömisen ja tuomitsevien jumalien muodossa.

6 vastausta artikkeliin “Mistä me tulemme, keitä me olemme? Ja miksi ihmeessä naiset rakastuvat renttuihin?”

  1. Oliko Lyonsin otanta kasvokuvia muodostettaessa minkä kokoinen? Tuo oli sen verran mielenkiintoista, että kokeilin etsiä niitä kuvia netistä, jolloin törmäsin päinvastaiseen tulokseen:

    The dark triad score was positively correlated with their “dressed-up” attractiveness – a finding that mirrors previous findings. However, the dark triad score was not related to ratings of physical attractiveness in the dressed-down photos. In other words, people with dark personality traits are not seen as more physically attractive than others when you take away their freedom to wear their own clothes and makeup. People with dark personalities seem to be better at making themselves physically appealing.

    Holtzman & Struben aineistona oli 111 opiskelijaa, ja ilmeisesti sukupuolia ei heidän tutkimuksessaan eroteltu, eli molemmat arvioivat kummankin sukupuolen edustajien puoleensavetävyyttä.

    1. Mielenkiintoinen linkki tosiaan.

      Holzmanin & Struben tutkimuksessa ei käsittääkseni otettu huomioon naisten hormonikierron vaihetta: Lyonsin kuvailemassa tutkimuksessakaan synkkiä persoonia ei suosittu ylipäätään, vaan ainoastaan tietynlaisia suhteita etsittäessä ja ovulaation aikoihin. Tutkimuksessa, jossa näitä tekijöitä ei erotella, ei ilmiötä varmasti löydetäkään. Mielenkiintoista tietää, että synkät persoonat ovat myös taitavampia tekemään itsestään viehättäviä, riippumatta siitä ovatko he sitä jos pukeutumisen vaikutus poistetaan. Se lienee yksi tapa soveltaa machiavellilaista älyä.

      Äkkiseltään en löytänyt tutkimusta, josta Lyons kertoo. Teen vähän lisää salapoliisintyötä ja palaan asiaan pikapuoliin. Minuakin kyllä kiinnostavat tutkimuksen tarkemmat yksityiskohdat.

    2. Kas, Holtzmanin tutkimushan tämä Lyonsin esittelemä kasvoanalyysikin oli. Tässä on paperi, jossa persoonallisuuspiirteiden ja kasvonpiirteiden yhteys analysoidaan ja kehitetään kasvokuvametodi: http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S009265661100136X. Artikkelissa on mukana myös kuvia. Jos et pääse lukemaan sitä, sano niin voin lähettää sen sähköpostitse. Kasvokuvat muodostettiin melko pienellä otoskoolla: 48 naista ja 33 miestä.

      Holtzmanilla on muuten suunnitelmissa tehdä rakentamistaan kasvokuvista eräänlainen persoonallisuupiirrepankki, joka olisi vapaasti käytettävissä. Sivu on jo olemassa, mutta siellä ei vielä ole mitään: http://www.nickholtzman.com/faceaurus.htm

      En kuitenkaan näytä löytävän paperia, jossa Holtzmanin menetelmää olisi käytetty parinvalinnan tutkimisessa. Voi olla, ettei sitä ole vielä julkaistu: muistiinpanoni vaikuttavat kuitenkin aika selkeästi väittävän, että sellainen on tehty, ellen ole jotakin pahasti väärin ymmärtänyt. :)

      1. Haa, kiitos salapoliisintyöstä! Artikkeli on maksullinen, mutta kasvokuvataulukko onneksi sisältyy ilmaiseen esikatseluun. Minusta (näin yksittäisen heteromiehen otantana) taulukon naisten puoleensavetävyyksissä ei ole juurikaan eroja, ja erityisesti vieläpä niin, että jos jotain, niin high -puolen kasvot ovat pikemminkin vähemmän miellyttäviä kuin low’t. (Tosin en kyllä juuri nyt etsikään seksi- tai parisuhdekumppania.) Sen sijaan taulukon miehistä varsinkin psykopatian kohdalla huomaan suosivani high -puolta, jos kasvojen miellyttävyyttä arvioidaan.

        Muistelen joskus taannoin täyttäneeni netissä jotain BBC:n sponssaamaa tutkimusta, jossa piti tehdä jotain päätelmiä kasvokuvien pohjalta. Se ei siis ollut sellainen (pelkästään) hupajuttu vaan sillä kerättyä aineistoa käytettiin myös ainakin osana jotain ns. oikeaa tutkimusta. Pahus kun en vain nyt yhtään muista että mitä siinä tutkittiin.

    3. Ja hei taas! Kun oma salapoliisintyö ei riittänyt, otin ja kysyin Minna Lyonsilta itseltään. Tulokset ovat tosiaan vielä julkaisemattomia, kuten arvailinkin, mutta otoskooksi paljastui parisen tuhatta naista, joten sen puolesta kuulostaa hyvältä. Odottelen mielenkiinnolla tarkempia tuloksia.

      Koetin itsekin katsella noita Holtzmanin paperin kasvoja sillä silmällä, ketkä ovat miellyttäviä, mutta on vaikea erotella ennakkoluulojen vaikutusta, kun valmiiksi tietää, mitä kukainenkin edustaa. Omaan silmääni naisissa kaikki low-kasvot ovat miellyttävämpiä. Miehistä psykopatian ja narsismin osalta tuntuisin suosivan low-kasvoja, mutta machiavellismin kohdalla on vaikeampi valita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s