Eläinten värit, osa 5: ajatuksen voimalla

Pantterikameleontti (Furcifer pardalis) luonnossa Madagaskarilla. Matelijoiden, kalojen ja sammakkoeläinten joukossa on maastoutumisen mestareita, psykedeelisen räikeitä lajeja ja kaikkea siltä väliltä. Kuva: Paul Williams / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi iguaanit ovat vihreitä, mutta oravat eivät? Miten kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, ja mitä ihmettä on fluoresenssi?

Edellisissä osissa kävimme läpi lintujen höyhenten sateenkaaren sekä nisäkkäiden hiirenharmaan maailman. Tällä kertaa mennään vielä oudompiin otuksiin – matelijoihin, sammakkoeläimiin ja kaloihin, jotka pystyvät hallitsemaan ihonsa väriä mielensä voimalla.

Eläinten värit, osa 4: kosmeettisia parannuksia

Partakorppikotka ei ole oikeasti punaruskea. Se vain huijaa. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons. CC 2.5-lisenssi.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista.  Juttusarjan edellisessä osassa selvisi, mistä papukaijat ja turakot saavat kirkkaat värinsä, ja miten on mahdollista, että trappien untuvat vaihtavat väriään minuuteissa. Sarja ei olisi täydellinen ilman mainintaa linnuista, jotka värjäävät omaa höyhenpukuaan kosmeettisesti. Joo, oikeasti.

Viikon pieni ihme: olemme kaikki raidallisia

Blaschkon linjoja kuvitteellisen henkilön selässä. Raidat ovat tavallisesti näkymättömiä, mutta esimerkiksi ihosairaus voi muuttaa ne näkyviksi.

Erilaiset perinnölliset sairaudet ja kehityshäiriöt voivat olla tuskallisia, hengenvaarallisia tai lievimmillään kosmeettisia harmeja. Silti ne ovat biologin silmissä myös mielenkiintoisia. Se, millä tavoin asiat voivat mennä vikaan, avaa kiehtovia ikkunoita alkionkehitykseen ja yhteisiin sukujuuriin muiden eläinten kanssa.

Hyvä esimerkki ovat ihmisen näkymättömät raidat, jotka tuleva esiin vasta, kun jokin menee pieleen. Niitä on kahta sorttia: löytäjänsä mukaan nimetty Blaschkon linjoja, ja maitojuosteita, jotka ovat saaneet nimensä siitä, että niiden kohdalta erittyy maitoa. Toisen jäljet johtavat varhaisiin nisäkkäisiin, toisen aina alkumeren kaloihin saakka.

Eläinten värit, osa 3: kuparilinnut ja muita kummajaisia

Punaniskaturako (Tauraco erythrolophus) saa värinsä kuparioksidista.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja strutseja? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Edellisessä osassa kävimme läpi lintujen yleisimmät värit – mustat ja ruskeat melaniinit, punakeltaiset karotenoidit ja rakenteellisten värien tuottamat siniset, violetit ja metallinhohteet. Muutamilla linturyhmillä esiintyy näiden lisäksi hämmentäviä erikoisuuksia. Turakot saavat sävynsä kuparista, trappien höyhenpuku vaihtaa väriä minuuteissa ja papukaijat ovat kehittäneet aivan omat väripigmenttinsä.

Eläinten värit, osa 2: höyhenten lumoissa

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo paljon kantajansa ekologisesta lokerosta ja jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Tämä juttusarja kysyy, kuinka itse värit syntyvät. Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja strutseja? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Edellisessä osassa tutustuimme hiirenharmaisiin nisäkkäisiin ja niiden joukossa harvinaisiin värikkäämpiin poikkeuksiin. Nyt vuorossa ovat ne eläimet, joiden värejä ihmiset ehkä kaikkein eniten ihailevat, siis linnut.

Eläinten värit, osa 1: harmaita hiirulaisia

Mandrilli lienee nisäkkäistä vähiten harmaa. Kuva: Pixabay.

Eläinten väritys kiehtoo minua aivan erityisesti. Aivan viime viikkoina olen työajalla kehitellyt uskottavia värityksiä esihistoriallisille eläimille ja vapaa-ajalla puuhaillut eläinten värien parissa muuten vain.

Luonnoneläimen väritys on evoluution muovaama kokonaisuus, joka kertoo paljon kantajansa elintavoista, ekologiasta, jopa pariutumistavoista. Värillä on toinenkin tarina, fysiologinen. Kuinka itse värit syntyvät, ja mikä asettaa niille rajat? Miksi ei ole olemassa vihreitä oravia tai violetteja hevosia? Miksi kameleontti vaihtaa väriä mielialan mukaan, mutta talitiainen ei?

Tämä juttusarja paneutuu näihin kysymyksiin. Aloitetaan tutuimmista otuksista, nisäkkäistä.

Värejä miljoonien vuosien takaa

Microraptor aidoissa väreissään. Kuva: Ville Sinkkonen.

Dinosaurusten värien piti olla mysteeri, jota tiede ei koskaan ratkaise. Tai niin sanoivat lapsuuteni dinosauruskirjat.

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Dinosaurusvärien tieteenala on täyttänyt seitsemän vuotta. Mesotsooinen maailmankausi hahmottuu, jos nyt ei kaikissa sateenkaaren väreissä, niin ainakin paljon entistä kirkkaampana. On mustavalkoisia siipiä, raidallisia häntiä ja metallinhohtoa. Mutta kuinka ihmeessä se voidaan tietää?

Tämän artikkelin on kuvittanut puolisoni Ville Sinkkonen, joka on äskettäin loikannut vapaaksi kuvittajaksi. Tämä on ensimmäinen yhteistyöprojektimme. Klikkauksen takana siis lisää näitä hienoja maalauksia!

Miksi aavikkohiiri on vaalea?

Aavikolla kipittää vaaleanruskea taskuhiiri kuunvalon valkoiseksi värjäämällä hiekalla. Kun preeriapöllön siipien tumma varjo peittää kuun, hiiri jähmettyy paikoilleen ja toivoo, että hiekanvaalea turkki riittää suojaamaan sitä pedon silmiltä. Pöllö jatkaa matkaa, ja hiiri palaa ruokailupuuhiinsa. Vähän myöhemmin preeriapöllön siivet vievät sen pois hiekkamailta tumman laavakiven peittämälle rinteelle, jolta taskuhiirten pitäisi erottua selvästi. Sen tarkat silmät pyyhkäisevät yli maanpinnan, mutta mitään elollista ei näy. Pettynyt lintu jatkaa yöllistä kierrostaan, ja tumman kallionkoloon painautunut tummanharmaa hiiri huokaisisi helpotuksesta, jos osaisi (kuva: R. B. Forbes, American Society of Mammalogists, täältä).

Eläinten värejä tutkiva tiede ja etenkin sen popularisointi ovat täynnä tällaisia adaptiivisia tarinoita siitä, kuinka kunkin eläimen väritys on sen selviytymiselle edullinen. Niiden todenperäisyyden varmistaminen onkin jo paljon vaikeampaa kuin uskottavien tarinoiden keksiminen. Se vaatii usein vuosien puurtamisen, ja onpa yhden ainoan eläinlajin värityksen etujen tutkimiseen käytetty kokonaisia tutkijanuria.

Uusia värejä fossiileille

Kirjoittelin aiemmin ensimmäisestä värit saaneesta dinosauruksesta. Kyseessä oli uusi menetelmä, jossa otetaan pikkuruisia näytteitä hyvin säilyneiden fossiilisten höyhenten pinnasta ja etsitään niistä värijyväsiä, melanosomeja. Niiden muodon ja tiheyden perusteella voidaan päätellä, minkä värisiä eläimet olivat eläessään. Totesin silloin, että periaatteessa sama menetelmä voisi toimia myös muihin hyvin säilyneisiin fossiileihin kuin höyheniin.

Luulisi, että näin yksinkertainen menetelmä olisi keksitty jo aiemmin. Itse artikkelit (Vinther ym. 2008 ja Zhang ym. 2010) kuitenkin viittasivat vain yhteen aiempaan tutkimukseen aiheesta: erääseen hyvinsäilyneeseen kalaliskoon, jonka on 50-luvulla arveltu olevan harmaanruskea. Lisäksi kirjallisuudesta löytyy mainintoja sellaisista poikkeuksellisen hyvinsäilyneistä fossiileista, joiden väritys on vielä paljaalla silmällä nähtävässä muodossa, vaikkapa oheiset kovakuoriaisten peitinsiivet täältä.

Eikö värien jäänteiden etsintää fossiileista ole todellakaan kuluneina vuosikymmeninä harrastettu?

Dinosaurukset – nyt myös värillisinä

Uskomatonta kyllä, nyt voidaan ensimmäisen kerran lähes sataan miljoonaan vuoteen sanoa, minkä värisiä dinosaurukset olivat.  Ensimmäinen tutkimus aiheesta näki päivänvalon viime viikolla, ja sitä seuraa varmasti koko liuta uusia. Saanko siis esitellä, piirtämäni Sinosauropteryx aidoissa väreissään:

Miten ihmeessä tämä on mahdollista?