Viikon pieni ihme: olemme kaikki raidallisia

Blaschkon linjoja kuvitteellisen henkilön selässä. Raidat ovat tavallisesti näkymättömiä, mutta esimerkiksi ihosairaus voi muuttaa ne näkyviksi.

Erilaiset perinnölliset sairaudet ja kehityshäiriöt voivat olla tuskallisia, hengenvaarallisia tai lievimmillään kosmeettisia harmeja. Silti ne ovat biologin silmissä myös mielenkiintoisia. Se, millä tavoin asiat voivat mennä vikaan, avaa kiehtovia ikkunoita alkionkehitykseen ja yhteisiin sukujuuriin muiden eläinten kanssa.

Hyvä esimerkki ovat ihmisen näkymättömät raidat, jotka tuleva esiin vasta, kun jokin menee pieleen. Niitä on kahta sorttia: löytäjänsä mukaan nimetty Blaschkon linjoja, ja maitojuosteita, jotka ovat saaneet nimensä siitä, että niiden kohdalta erittyy maitoa. Toisen jäljet johtavat varhaisiin nisäkkäisiin, toisen aina alkumeren kaloihin saakka.

Kun hyönteisistä tuli äyriäisiä

Melkein sama asia. Kuvat: NOAA & Brian Gratwicke / Wikimedia Commons.

Suomessa sallitaan hyönteisten myynti elintarvikkeeksi, kertoivat uutiset syyskuussa. Media onkin pursuillut juttuja hyönteissyönnistä: söisitkö ötököitä, uskaltaisitko maistaa? Entä mitä oikeastaan tiedetään hyönteisten hyvinvoinnista? Kommenttikentät täyttyvät ”hyi, en mä ainakaan söis”-mielipiteistä.

Samaan aikaan äyriäisiä – katkarapuja, taskurapuja, jokirapuja, hummereita – syödään hyvällä halulla ja pidetään suurenakin herkkuna. Parantaisikohan hyönteissyöntiä kammoksuvien mieltä yhtään tieto, että nykytiedon mukaan hyönteisetkin itse asiassa ovat äyriäisiä? Se on yksi dna-sukupuiden paljastamista sukulaisuussuhteista, jotka antavat kiehtovan uuden näkökulman elämän evoluutiohistoriaan.

Viikon pieni ihme: kultakalan viinanhuuruinen salaisuus

Kuva: Pixabay.

Kultakalat, hopearuutanat ja ruutanat kuulunevat maailman sitkeähenkisimpiin kaloihin. Ne eivät välttämättä tarvitse edes happea hengittääkseen. Uusi tutkimus selvitti, kuinka kala selviää talvikuukaudet täysin hapettomassa vedessä: se on koko ajan humalassa.

Lyhyempi versio tästä artikkelista on alun perin julkaistu Uudenkaupungin Sanomien luontopalstalla 17.8.2017.

Muinais-DNA, eli tervetuloa tulevaisuuteen

Richard Owen ja moan luuranko. Owenille uudet tutkimukset moan biologiasta kuulostaisivat silkalta magialta, eikä se kovin kaukana ole minustakaan.

80-luvun alkupuolella nuori Uppsalan yliopiston väitöskirjatutkija nimeltä Svante Pääbo sai päähänsä kokeilla, voisiko egyptiläisistä muumioista eristää DNA:ta. Kukaan ei tietenkään antanut paloja oikeista muumioista moiseen hulluun päähänpistoon, joten Pääbo osti lihatiskiltä vasikan maksaa ja muumioi sitä laboratoriossa matalalla lämmöllä – salaa ohjaajaltaan, koska hänen olisi oikeastaan pitänyt tehdä väitöskirjaansa.

Siitä sai alkunsa muinais-DNA:n tutkimusala. Se on nyt ehtinyt neljännelle vuosikymmenelleen ja kehittynyt yli nuoren Svante Pääbon hurjimpienkin unelmien. Nyt kauan sitten kuolleista eliöistä voidaan saada tietoa, jota ei vielä vähän aikaa sitten osattu edes kuvitella – vaikkapa paljastaa kuninkaallisten vuosisatojen takaisia syrjähyppyjä. Menetelmätkin ovat kuin suoraan scifistä. Esittelen tässä kuusi mielenkiintoista tutkimuskohdetta parin viime vuoden ajalta: niihin kuuluvat jättiläislintujen sosiaalinen elämä, viikinkien madot ja iberianilves, joka ei olekaan aivan niin iberialainen.

Miksi mustarastasta laulattaa?

Tässä blogini sisällöksi epätavallisen esseemäisessä artikkelissa pohdin eläinten inhimillistämisen ja epäinhimillistämisen ongelmia. Kumpi mahtaa mennä pahemmin metsään? Laskevatko eläimet oikeasti geeniensä menestystä tulevissa sukupolvissa, kun tekevät päätöksiä, ovatko ne mekaanisia vaistoautomaatteja, vai mitähän niiden mielessä oikein liikkuu? Ja ennen kaikkea, mikä mustarastasta laulattaa?

Luen parhaillaan Jonathan Balcomben kirjaa Eläimellinen nautinto, joten esimerkit ovat eläinten kokeman mielihyvän ja ilon maailmasta.

Kuinka sokkotetra menetti silmänsä?

Jännittävä uusi tutkimus kertoo, kuinka evoluutio voi tukalassa tilanteessa toimia hyvinkin nopeasti ottamalla käyttöön piilotettua muuntelua. Tutkimuskohteena toimi akvaariokalanakin tunnettu silmätön luolakala, sokkotetra (Astyanax mexicanus). Kuva: H. Zell/Wikimedia Commons.

Kadonneen maailman etsijät

Ikäpolveni keskuudessa lähes myyttisen maineen saavuttanut Jurassic Park -elokuva täytti juuri 20 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi se tupsahti myös uudelleen elokuvateattereihin 3D-versioksi muokattuna. Kuinkahan hyvin Jurassic Park on kestänyt ajan hammasta?

Pääsin ilokseni katsomaan leffan heti sen ensi-iltana, seuranani keitäs muitakaan kuin paleontologian opiskelijoita. Kerrankin en ollut se ainoa hörhö, jonka rasittavaa kommenttiraitaa dinosauruksista kukaan ei jaksa kuunnella. Oikein virkistävää.

Solujen mosaiikki

Kreikkalaisen mytologian kimeera on todella outo olento: se on tultasyöksevä leijona, jonka selästä kotoaa vuohen pää ja hännän päässä komeilee käärme. Aikojen myötä kimeera-nimitys on laajentunut tarkoittamaan kaikenlaisia olentoja, joissa on useamman eri eläimen osia. Kaikki kimeerat eivät suinkaan ole taruolentoja: luonnontieteissäkin sana tarkoittaa aika joukkoa omituisia olentoja. Raidallisia naisia, siskonsa lapsia synnyttäviä apinoita, kaniininnäköisiä kaloja ja sen sellaista.

Kaikissa sateenkaaren väreissä

Koirat eivät ole värisokeita. Olen kuullut varmasti satoja vitsejä, piloja ja sanontoja aiheesta, mutta se ei pidä paikkaansa. Tämän sitkeän väärinkäsityksen korjauksesta se ajatus sitten lähti: kävi ilmi, että värinäkö on monimutkainen ja kiehtova aihe. Miksi marmosettikoiraat näkevät vähemmän värejä kuin naaraat? Miksi kummassa sekä valaat että hylkeet ovat sokeita siniselle valolle, vaikka sitä on niiden elinympäristössä tarjolla eniten? Entä mitä kuvan rotta oikein mahtaa nähdä?

Arktisen Eedenin hevoset

Esihistorialliset eläimet tuntuvat usein vain hieman taruolentoja todellisemmilta. Pelkistä tummuneista luista ja kiveen litistyneistä fossiileista on vaikea luoda mielessään elävää eläintä. Kuinka se liikkui? Minkä värinen se oli? Miten se käyttäytyi?

Viime vuosina on löydetty yhä enemmän upeasti säilyneitä dinosaurusten fossiileja ja opittu jäljittämään niistä jopa värien jäänteitä. Silti elävimmän ikkunan menneisyyteen tarjoaa pleistoseenikauden steppitundran megafauna, jonka esi-isämme kymmeniä tuhansia vuosia sitten ikuistivat hätkähdyttävän taitaviin luolamaalauksiin. Maalaukset eivät kerro vain sitä, miltä eläimet näyttivät, vaan myös, kuinka ihmiset ne kokivat: Pech Merlen luolan mammutti ei ole ainoastaan karvainen elefantti, vaan valtava, hirviömäinen ja käsinkosketeltavan pelottava olento. Maalauksissa eläinten epäolennaisina pidetyt osat, kuten jalat tai silmät, saatetaan jättää pois tai kuvata nopeilla, huolimattomilla vedoilla, kun taas elävyys ja liikkeen tuntu saavat katsojan vielä nykyäänkin tuntemaan, että eläin astuu minä hetkenä hyvänsä ulos kalliosta.

Luolamaalauksissa säilynyt tieto on alkanut kietoutua yhteen jäätyneinä säilyneiden kokonaisten eläinten ja muinaisen DNA:n analysoinnin kanssa. Tuloksena on – kirjaimellisesti – värikäs kuva kauan sitten kadonneesta maailmasta. Muinaiset eurooppalaiset elivät rinnakkain punaisten ja mustien mammuttien, monenväristen villihevosten, kyttyräselkäisten irlanninhirvien ja punapäisten neandertalilaisten kanssa.