Mistä me tulemme, keitä me olemme? Ja miksi ihmeessä naiset rakastuvat renttuihin?

Ihminen kuuluu selvästikin eläinkuntaan. Tarkemmin sanoen kädellisiin, ja niiden joukossa vähälajiseen, trooppiseen ihmisapinoiden joukkoon. Mutta millainen eläin ihminen oikein on, ja kuinka se eroaa sukulaisistaan? Tällaiset kysymykset ovat evoluutiopsykologian nimellä tunnetun tieteenalan heiniä.

Turun yliopistolla järjestettiin syyskuussa kansainvälinen evoluutiopsykologien tapaaminen, johon alan tutkijat kerääntyivät kertomaan tutkimuksistaan toisilleen ja kaikille kiinnostuneille (ja jossa nähtiin muun muassa kuvan posteri). Kävin paikalla kuuntelemassa koko joukon hienoja seminaareja, mutten ole erinäisten elämän myllerrysten keskellä ehtinyt raportoida kuulemaani ennen kuin nyt.

Tapaamisen tärkein opetus taisi olla, että evoluutiopsykologia on paljon muutakin kuin ihmisen parinvalinnan tutkimusta – vaikka toki sitäkin riittää. Ja, että evoluutiopsykologia on kypsynyt kelpo tieteenalaksi, vaikka onkin saanut osakseen melkoisesti parjausta.

Puhuvista apinoista, Facebook-kavereista ja psykopaateista, niistä on jännät seminaarit tehty. Katsotaanpa.

Utelias mehiläinen ja uskollinen tiainen: persoonallisuuden salaisuudet

Eläinperheeseeni kuului kaksi kesyrottaa. Ne olivat siskokset, samasta poikueesta ja samassa häkissä kasvaneet – enkä olisi voinut kuvitella kahta niin erilaista persoonaa. Tummempi rotta oli luottavainen ja alistuva, antoi tehdä itselleen tai keräämilleen aarteille mitä tahansa korkeintaan vinkuen surkeasti vastalauseeksi. Vaalea neito oli tulinen ja itsepäinen ja näykkäisi kipeän varoituksen, jos sen tavaroihin yritettiin koskea. Vielä, kun ne vanhuudenheikkoina ja kasvainten vaivaamina saivat lopetuspiikkinsä, ne käyttäytyivät luontonsa mukaan: tumma kyyhötti paikallaan surkeasti vikisten, vaalea upotti napakasti hampaansa eläinlääkärin sormeen.

Kukapa ei olisi tavannut, tai vähintäänkin kuullut tarinoita eläimistä, jotka ovat yksilöllisiä persoonia? Tiedepiireissä koko aihetta kuitenkin välteltiin vuosikymmeniä kuin ruttoa, samoin kuin kaikenlaista eläinten tietoisuuden ja tunteiden tutkimusta. Tutkijat pelkäsivät, aiheellisesti, leimautuvansa epäuskottaviksi eläinten inhimillistäjiksi, jos edes myöntävät sen mahdollisuuden, että rotan tai papukaijan pääkopassa liikkuu jotain. Ajat ovat onneksi muuttuneet aivan parin viime vuosikymmenen aikana.