Maalauksia mammuttiarolta

Tiedekirjojen luku oli kesän ajan pienellä tauolla, joten tiedekirjalistalla seisoivat kuukausia pitkälti samat kirjat. Kesäisin tuntuu olevan helpompaa keskittyä hyväntuuliseen höttöön, mieluiten sellaiseen, jossa on lohikäärmeitä. Jotain sain kuitenkin aikaiseksi: pitkän jahkailun jälkeen luin kannesta kanteen kenties kauneimman tiedekirjan, jonka olen ikinä nähnyt. Vuonna 2009 ilmestynyt Mammutin aika on taidemaalari Tom Björklundin ja Luontoillasta tunnetun biologi Seppo Vuokon yhteistyötä.

Voin kertoa lopputuloksen heti alkuun: tämä kirja on upea. Lue se!

Arktisen Eedenin hevoset

Esihistorialliset eläimet tuntuvat usein vain hieman taruolentoja todellisemmilta. Pelkistä tummuneista luista ja kiveen litistyneistä fossiileista on vaikea luoda mielessään elävää eläintä. Kuinka se liikkui? Minkä värinen se oli? Miten se käyttäytyi?

Viime vuosina on löydetty yhä enemmän upeasti säilyneitä dinosaurusten fossiileja ja opittu jäljittämään niistä jopa värien jäänteitä. Silti elävimmän ikkunan menneisyyteen tarjoaa pleistoseenikauden steppitundran megafauna, jonka esi-isämme kymmeniä tuhansia vuosia sitten ikuistivat hätkähdyttävän taitaviin luolamaalauksiin. Maalaukset eivät kerro vain sitä, miltä eläimet näyttivät, vaan myös, kuinka ihmiset ne kokivat: Pech Merlen luolan mammutti ei ole ainoastaan karvainen elefantti, vaan valtava, hirviömäinen ja käsinkosketeltavan pelottava olento. Maalauksissa eläinten epäolennaisina pidetyt osat, kuten jalat tai silmät, saatetaan jättää pois tai kuvata nopeilla, huolimattomilla vedoilla, kun taas elävyys ja liikkeen tuntu saavat katsojan vielä nykyäänkin tuntemaan, että eläin astuu minä hetkenä hyvänsä ulos kalliosta.

Luolamaalauksissa säilynyt tieto on alkanut kietoutua yhteen jäätyneinä säilyneiden kokonaisten eläinten ja muinaisen DNA:n analysoinnin kanssa. Tuloksena on – kirjaimellisesti – värikäs kuva kauan sitten kadonneesta maailmasta. Muinaiset eurooppalaiset elivät rinnakkain punaisten ja mustien mammuttien, monenväristen villihevosten, kyttyräselkäisten irlanninhirvien ja punapäisten neandertalilaisten kanssa.

Kun norsut kutistuvat

On olemassa suuri joukko eliöitä, jotka ovat kiehtovuudestaan huolimatta aivan liian huonosti tunnettuja, tai ainakin huonosti popularisoituja. Silmissäni tähän kirjavaan joukkoon kuuluvat muun muassa monet sukupuuttoon kuolleet nisäkkäät: kun fossiileista puhutaan, dinosaurukset vievät aina kohtuuttoman osansa huomiosta. Viimeisten 65 miljoonan vuoden aikana myös nisäkkäistä on kehittynyt suuri joukko aivan ällistyttäviä muotoja sarvekkaista jyrsijöistä jättiläismäisiin lihaa syöviin sorkkaeläimiin ja sarvipuoliin hanka-antilooppeihin. Eksoottisimpaan päähän kuuluvat myös kääpiönorsut, jotka ansaitsevat lähemmän esittelyn jo silkan sympaattisuutensa vuoksi.

Elephas falconeri Sisiliasta; vertailun vuoksi vieressä Välimeren seudun pienikokoinen susi.

Ihmiset ja kadonnut megafauna

Ihminen ei ole muusta luonnosta erillään, vaikka ihmiset ovatkin parhaansa mukaan yrittäneet niin itselleen vakuuttaa. Me olemme laji muiden joukossa, yksi haara kädellisten sukupuussa. Onhan meissä tietysti asioita, jotka ovat ainutlaatuisia, tai ainakin pidemmälle hiottuja kuin millään muulla eläimellä: tulen käyttö, puhekieli, vaatteet ja pilvenpiirtäjät, uskonnot, luonnontieteet, runous, ydinaseet, kyky kesyttää muita lajeja. Olemme varsin kiehtovia eläimiä. Yksi meidät erityisiksi tekevä piirre on se, että meillä on enemmän valtaa muiden lajien elämään kuin millään muulla yksittäisellä eliöllä. Sen, että kykenemme ymmärtämään sekä muiden elämänmuotojen arvon että oman vaikutuksemme niihin, pitäisi johtaa vastuullisuuteen. Kuitenkin olemme läpi lajimme historian aiheuttaneet tuhoa kaikkialla minne menemme. (kuva: taiteilijan näkemys muinaisesta eurooppalaisesta koirineen, BBC)