Kun avioliitosta kieltäytynyt prinsessa hukutettiin Jangtseen, hänen sielustaan syntyi baiji, kertoo kiinalainen tarina. Baijia pidettiin rauhan ja vaurauden symbolina, ja kutsuttiinpa sitä puolileikillään Jangtsen jumalattareksi. Moderneina aikoina baijin ainutlaatuinen tarina vangitsi tieteiskirjailija Douglas Adamsin huomion.
Baiji itse ei tästä kaikesta mitään tiennyt, sillä se oli jokidelfiini. Jatka lukemista ”Viikon vikatikki: Jangtsen jumalatar”
Mesoplodon on 14 tunnetun lajin voimin runsaslajisin valassuku, mutta ironista kyllä niistä vähiten tunnettu. Itse asiassa nämä kuusimetrisiksikin venähtävät delfiinien sukulaiset ovat kaikista isoista nisäkkäistä huonoiten tunnettuja. Todennäköisesti maailman merillä uiskentelee vielä tyystin tuntemattomiakin lajeja.
Osa Mesoplodon-lajeista on niin harvinaisia, ettei niitä ole lainkaan tavattu elossa, vaan ne tunnetaan ainoastaan luista tai rantautuneista raadoista. Torahammasvalaiden elinikä, sosiaalinen elämä, lisääntyminen ja uhanalaisuustilanne ovat käytännössä tyystin tuntemattomia. Sen verran sentään tiedetään, että nämä valaat sukeltavat saaliikseen kalmareita syvistä vesistä. Niiden kyljissä on usein runsain mitoin pyöreitä, rosoreunaisia arpia, jotka ovat peräisin syvyyksissä saalista etsivien leikkurihaiden (Isistius brasiliensis) leuoista.
Nisäkäsnimistötyöryhmä ehdottaa suvun suomenkieliseksi nimeksi hieman hämmentävästi hammasvalaita. Mistä olisi tarkoitus erottaa, puhutaanko tästä vähän tunnetusta suvusta, vai koko hammasvalaiden alalahkosta, johon kuuluvat niin delfiinit, pyöriäiset kuin kaskelotitkin? Oli kuinka oli, nimen inspiraatiota ei tarvitse kaukaa etsiä: urosten kuonoa koristavat alaleuasta kasvavat torahampaat, joita ne käyttävät keskinäisissä otteluissaan.
Torahampaat ovat eri lajeilla eri muotoiset, kokoiset ja eri kohdassa kuonoa. Ehkä mielikuvituksellisin on kyhmyhammasvalas (M. densirostris), jonka uroksille kasvaa kuonon puoliväliin käyrät torahampaat. Paksu kerros hanhenkauloja (äyriäisiä, ei sorsalinnun ruumiinosia) peittää ne usein niin, että ne näyttävät hampaiden sijaan ryhmyisiltä piikkipalloilta. Tai ehkä sittenkin hilpeästi nimetty kuonokoppavalas (M. layardii), jonka litteät torahampaat kietoutuvat yhteen otuksen kuonon päällä.
Me ihmiset olemme ymmärrettävästi ylpeitä suurista aivoistamme. Mutta tietenkään ei riitä, että arvelemme aivojemme olevan eläinkunnan parhaat – se on jotenkin todistettava mittauksin. Älykkyyden arviointiin aivojen koon tai muodon perusteella on kehitetty vuosikymmenien mittaan aika joukko menetelmiä, joita on sovellettu niin ihmisiin kuin muihinkin luontokappaleisiin. Osa niistä, kuten 1800-luvulla suosiota kerännyt frenologia, ovat sittemmin osoittautuneet silkaksi puoskaroinniksi.
Useimmissa tieteellisemmissäkin aivojen mittareissa on se valitettava vika, etteivät ne aseta meitä – tarkoittaen alun perin tietysti eurooppalaisia miehiä, nykyään sentään koko ihmiskuntaa – muun eläinkunnan yläpuolelle. Ja se yksi, joka niin tekee, ei ole muuten kovin hyvä.
Kaiken kukkuraksi ne alemmat eläimet, joiden piti olla sekä aivojensa koon että rakenteen puolesta tyhmiä, ovatkin alkaneet osoittaa merkkejä niin ongelmanratkaisukyvystä kuin itsetietoisuudesta. Vähemmästäkin ihmiskunnan hauras ego saa kolhuja. Alkaakin itse asiassa vaikuttaa siltä, että ihmisen erityisyys kumpuaa jostain ihan muualta kuin raa’asta hermosolujen määrästä. (kuva: National Institute of Aging)
Jatka lukemista ”Miksi ihmiset rakentavat Mars-mönkijöitä, mutta hiiret eivät?”
Koirat eivät ole värisokeita. Olen kuullut varmasti satoja vitsejä, piloja ja sanontoja aiheesta, mutta se ei pidä paikkaansa. Tämän sitkeän väärinkäsityksen korjauksesta se ajatus sitten lähti: kävi ilmi, että värinäkö on monimutkainen ja kiehtova aihe. Miksi marmosettikoiraat näkevät vähemmän värejä kuin naaraat? Miksi kummassa sekä valaat että hylkeet ovat sokeita siniselle valolle, vaikka sitä on niiden elinympäristössä tarjolla eniten? Entä mitä kuvan rotta oikein mahtaa nähdä? Jatka lukemista ”Kaikissa sateenkaaren väreissä”
Nisäkkäiden sukupuu on uudistunut rajusti 2000-luvun aikana, kun molekyyligeneettisiä menetelmiä on alettu käyttää sukulaisuussuhteiden selvittämiseen, morfologiset menetelmät ovat kehittyneet ja uusia fossiileja on löydetty. Vanhasta hyönteissyöjien (Insectivora) ryhmästä on luovuttu kokonaan, ja sinne kuuluneet eläimet on ripoteltu eri puolelle nisäkkäiden sukupuuta. Afrikkalaiset erikoisuudet – tanrekit, tamaanit, elefantit ja maasiat – pääsivät omaan ryhmäänsä nimeltä Afrotheria. Kenties eniten kohahduttanut muutos oli kuitenkin valaiden ja delfiinien uudelleensijoitus sorkkaeläimiksi. Se tuli monille tutkijoillekin täytenä yllätyksenä, kuten Nikaido ym. (1999) artikkelissaan auliisti myöntävät. Kuinka tässä nyt näin kävi? Jatka lukemista ”Miten valaista tuli sorkkaeläimiä?”
Vuosi 2009 oli myös välimuotofossiilien kannalta antoisaa aikaa, ja ”puuttuvia linkkejä” on taas muutama vähemm
än. Tässä kohtaa voisi tietenkin huomauttaa, ettei mitään välimuotoja ole olemassakaan, vaan jokainen eläinlaji on oma, itsenäinen ja sellaisenaan valmis yksikkönsä. Se, että niistä myöhemmin kehittyy jotakin muuta, ei tarkoita että ne itsessään olisivat olleet mitenkään keskeneräisiä. Toisaalta kaikki koskaan eläneet eliöt ovat olleet välimuotoja esi-isiensä ja jälkipolvien välillä, elleivät ole sitten päätyneet sukupuuttoon. Jatka lukemista ”Vuosi 2009 fossiileina, osa 2: ei-enää puuttuvat linkit”
planeetanihmeet.wordpress.com 