Muinais-DNA, eli tervetuloa tulevaisuuteen

Richard Owen ja moan luuranko. Owenille uudet tutkimukset moan biologiasta kuulostaisivat silkalta magialta, eikä se kovin kaukana ole minustakaan.

80-luvun alkupuolella nuori Uppsalan yliopiston väitöskirjatutkija nimeltä Svante Pääbo sai päähänsä kokeilla, voisiko egyptiläisistä muumioista eristää DNA:ta. Kukaan ei tietenkään antanut paloja oikeista muumioista moiseen hulluun päähänpistoon, joten Pääbo osti lihatiskiltä vasikan maksaa ja muumioi sitä laboratoriossa matalalla lämmöllä – salaa ohjaajaltaan, koska hänen olisi oikeastaan pitänyt tehdä väitöskirjaansa.

Siitä sai alkunsa muinais-DNA:n tutkimusala. Se on nyt ehtinyt neljännelle vuosikymmenelleen ja kehittynyt yli nuoren Svante Pääbon hurjimpienkin unelmien. Nyt kauan sitten kuolleista eliöistä voidaan saada tietoa, jota ei vielä vähän aikaa sitten osattu edes kuvitella – vaikkapa paljastaa kuninkaallisten vuosisatojen takaisia syrjähyppyjä. Menetelmätkin ovat kuin suoraan scifistä. Esittelen tässä kuusi mielenkiintoista tutkimuskohdetta parin viime vuoden ajalta: niihin kuuluvat jättiläislintujen sosiaalinen elämä, viikinkien madot ja iberianilves, joka ei olekaan aivan niin iberialainen.

Linnut, jotka päättivät alkaa mehiläisiksi

Kolibrit ovat lintujen kirjavasta joukosta ehdottomasti kiehtovimpien joukossa. Nämä pikkuruiset lentävät jalokivet ovat höyhenekkäitä vastineita päiväperhosille sekä elintapojensa että väriensä puolesta, mutta luonteeltaan aivan erilaisia. Asteekit arvostivat näiden lintujen energisyyttä ja tulista luonnetta niin paljon, että kantoivat niiden kuvia ja ruumiinosia talismaaneina.

Lentäjinä kolibrit ovat lintumaailman mestareita, pystyen lentämään sekä etu- että takaperin, pörräämään paikallaan ja joskus jopa lentämään ylösalaisin. Pienet lajit saattavat räpyttää siipiään jopa satakunta kertaa sekunnissa, ja harvemmin suurempienkaan siiveniskuja pystyy ihmissilmällä erottamaan. Tässä artikkelissa perehdyn vähän tarkemmin kolibrien maailman ihmeisiin. Kuvassa lippupyrstökolibrin (Ocreatus underwoodii) koiras Ecuadorissa (kuva: Tom Dempsey).

Geenit, monimutkaisuus ja tehokkuus

Lintuteema jatkukoon. Tällä kertaa seikkailen lintujen äärimmäisen kiehtovan ja oudon genetiikan parissa. Suuri osa kirjoittamastani on minullekin uutta, ja olenkin taas oppinut melkoisesti kahlattuani illan nettiä. Toivottavasti pysyn kuitenkin riittävän selväsanaisena, jotta vähemmän biologitkin saavat selvää intoilustani (kvesaali täältä).

Genomilla tarkoitetaan tietyn eliön kaikkea perimäainesta, yleensä siis DNA:ta. Genomin koko mitataan usein DNA:n painona per solu. Tietyn eliölajin genomin kokoa pikogrammoina mitattuna kutsutaan C-arvoksi. C-arvoja opittiin mittaamaan jo ennen viime vuosisadan puoltaväliä. Tuntuu tietysti loogiselta, että monimutkaisemmilla eliöillä olisi suurempi genomi, koska niiden täytyi varastoida siihen enemmän informaatiota, eikös? Tulokset kuitenkin näyttivät jotakin ihan muuta. Ihmisellä ei ole sen suurempi genomi kuin hiirelläkään. Sen sijaan mitättömällä keuhkokalalla ja jopa monilla kasveilla oli tavattoman paljon suurempi genomi kuin meillä ihmisillä. Ilmeni myös, että linnuilla on hyvin pieni genomi nisäkkäisiinkin verrattuna. Bakteerien genomit olivat kyllä pieniä, mutta monisoluisilla eliöillä genomin koko ei lainkaan korreloinut monimutkaisuuden kanssa.