Näin piirrät dinosauruksesi, osa 2

Kuten edellisessä artikkelissa lupailin, nyt piirretään muinaiseläin ja katsellaan samalla vähän myös työvälineitä ja puuhaan kuluvaa aikaa. Omat tärkeimmät välineeni ovat kuvassa: tussi- ja luonnospaperia, lyijykynä ja pyyhekumeja ja kapeita piirrustustusseja. Väreinä toimivat sarjakuvatussit (Copic, Promarker ja Flexmarker) sekä vesiliukoiset puuvärit. Kuvasta puuttuu vielä kapea sivellin, jolla puuvärejä levitetään.

Sanotaanpa, että kohteena on Dorygnathus banthensis -siipisauri. Se ei tosin ole dinosaurus, mutta muinainen eläin kuitenkin, joten otsikko ei toivottavasti ole toivottoman harhaanjohtava. Tämä Saksan Posidonia-saviliuskekivistä tunnettu siipisauri eli 180 miljoonaa vuotta sitten eli jurakauden alussa.

Dorygnathus tunnetaan yli viidestäkymmenestä fossiilista, joista ensimmäiset löydettiin jo 1800-luvulla, mutta silti se on syystä tai toisesta varsin huonosti tunnettu: Internetin ihmemaastakaan ei löydy kovin montaa rekonstruktiota. Dorygnathus oli aikuisena jotakuinkin ison lokin kokoinen. Sillä oli pitkä häntä, kapeat siivet ja upea, joka suuntaan suusta ulos sojottava purukalusto.

Ensiksi etsin kuvia fossiileista. Ne ovat litistyneitä, mutta hyvin säilyneitä: tässä kolme esimerkkiä, joiden kuvat on lainattu Wikipedian nimimerkeiltä Haplochromis ja Ghedoghedo, Stefano Dominicilta Flickrista ja paleofact.comista.

Silmämääräisesti näistä katujyrän alle jääneistä kavereista ei saa kovinkaan kolmiulotteista kuvaa, joten seuraavaksi etsiskellään kuvia veistetyistä tai piirretyistä luurangoista. Niissä saattaa tietenkin olla virheitä, mutta ne auttavat silti paljon. Syystä tai toisesta Dorygnathus-luurankoja on varsin paljon. Tässä muutamia sellaisia, kuvat Dave Honelta, Triebold Paleontology -nettikaupasta (oi, ollapa varaa käyttää pari tuhatta dollaria luurankoon), Mary P. Williamsilta ja The Pterosaur Databasesta:

Nyt päästään luonnostelemaan luurankoa sopiviin asentoihin. Tässä kohtaa on hyvä tietää, millaisiin asentoihin nivelet taipuivat, ja mitä haluaisin eläimen tekevän kuvassa. Dorygnathus oli kalansyöjä, kuten valtavista, kaarevista hampaista näkyy, joten ajattelin piirtää sen kalansaaliinsa kanssa maahan laskeutuneena. Ehkä se on tuomassa makupalaa kosiolahjaksi puolisolleen, kuten monet linnut nykyään tekevät, tai ehkä nämä siipisaurit ruokkivat poikasiaan. Ainakin lähisukuisen Rhamphorhynchus-siipisaurin poikaset kyllä kuoriutuivat hyvin pitkälle kehittyneinä ja pystyivät lentämään varsin pian kuoriutumisensa jälkeen, mutta mikäpä olisi estänyt emoja ruokkimasta jälkikasvuaan silti jonkin aikaa, vaikkakin vain muutaman päivän kuoriutumisesta lentoonlähtöön?

Siipisaurini seisoo siis maassa kalansaaliinsa yllä. Jalanjälkifossiilien perusteella ainakin monet (ehkä kaikki) siipisaurit kävelivät maalla neljällä jalalla, takajalat kantapäätä myöten maassa ja etujalkojen varpaat sivuille sojottaen, joten alan hahmotella sensuuntaista asentoa.

Tässä vaiheessa voi kestää kymmenen minuuttia tai päiväkausia, riippuen siitä kuinka nopeasti löydän asennon, joka miellyttää silmääni (ja kuinka vaikeaa asentoa yritänkään. Sivusta kuvattu seisova eläin ei juuri vaivaa vaadi). Ei toki päiväkausia kokonaisia työpäiviä, vaan päiviä, jolloin luonnokset lojuvat pöydällä ja valokuvat auki selailemassa ja mulkoilen niitä muita asioita puuhatessani.

Käytän asennon luonnosteluun mitä tahansa paperia, joka sillä hetkellä sattuu hyvältä tuntumaan: tämä on tehty kunnolliseen luonnoslehtiöön, mutta olen kyllä luonnostellut käytetyn kirjekuoren taustoillekin. Käytän kovia kokenutta lyijytäytekynää, joka on kulkenut mukanani arviolta kahdeksan vuotta, ja jonka väistämätön hajoaminen jonakin päivänä tulee olemaan epäilemättä traumaattinen.

Siispä piirrän luurangon puhtaaksi ja alan miettiä sen päälle pehmeitä kudoksia. Siipisaurillani on vahvat lentolihakset ja lintumainen ilmapussijärjestelmä. Usein näkee siipisaurien siipien olevan silkkaa luuta ja nahkaa, vaikka todennäköisesti niissä oli paljon enemmän pehmeää kudosta, ehkä jopa ilmapusseja, joiden ilman määrää säätelemällä siipisauri saattoi muuttaa siipiensä muotoa. Päätin nyt kokeilla, miltä vähän reilumpi siipikudos näyttäisi. Ilmapussien ja lihasten kokoon ja sijaintiin katsoin mallia muun muassa Pterosaur.netin anatomiaosiosta, jossa on upeat John Conwayn piirtämät kaaviot. Tässä Wikipedian kuvassa alimmaisena on kaksi erilaista ilmapussimallia: konservatiivinen ja rohkea. Noudattelen nyt rohkeaa linjaa. Lihaksiin tarjoavat lisäapua Jaime A. Headdenin komeat lihasrekonstruktiot (1 ja 2), jotka tosin esittävät lyhytkuonoista ja -häntäistä anurognathidia, mutta se lienee riittävän läheinen sukulainen ollakseen varsin hyvä malli.

No niin, tältä se siis näyttää, lihakset punaisella ja ilmapussit sinisellä. Yleensä en käytä tähän vaiheeseen lähellekään näin paljoa aikaa ja vaivaa, vaan jätän yksityiskohdat pois ja piirrän pehmeät kudokset suoraan luiden päälle ja ihon taas niiden päälle. Tätä artikkelia varten täytyi olla perusteellisempi ja säilyttää välivaiheetkin, joten aikaa meni enemmän.

Ja sitten tarvitaan iho ja muut päälle päin näkyvät kudokset. Lähisukuisen siipisaurien hyvin säilyneistä fossiileista tiedetään, että näitä eläimiä peitti untuvamainen tai karvamainen turkki, joka saattoi olla tai olla olematta samaa alkuperää kuin lintujen höyhenet. Siispä myös Dorygnathus oli todennäköisesti pörröinen. Pienillä, pitkähäntäisillä siipisaureilla oli myös häntänsä päässä jonkinlainen koristus, joka saattaa olla esimerkiksi timantin- tai sydämenmuotoinen. Usein sen muoto myös muuttuu otuksen elämän aikana. Dorygnathus-fossiilien häntäkoristus ei ole säilynyt (tai ainakaan en löytänyt siitä mainintaa) joten sen suhteen saan käyttää mielikuvitustani.

Siipikalvojen koko ja kiinnittyminen ovat vielä hieman epäselvät, mutta siipien yleisestä muodosta sentään kertovat nämä upeat Rhamphorhynchus-fossiilit.  Koska Dorygnathus oli tämän lajin läheinen serkku ja ilmeisesti elintavoiltaan samankaltainen merillä liitelevä kalansyöjä, sillä todennäköisesti oli samankaltaiset siivetkin.

Siipikalvot jatkuivat takajalkoihin, missä ne kiinnittyivät ehkä polveen, ehkä nilkkaan tai jonnekin muualle. Lisäksi oma kalvo yhdisti takajalat toisiinsa, mutta ilmeisesti jätti hännän irralliseksi. Tästä kuvakulmasta niistä ei kuitenkaan tarvitse suuremmin välittää.

Ensimmäinen yritykseni näytti tältä. Edellistä kuvaa pohjana käyttäen tämän piirtämisessä kesti reilun tunnin verran: hahmottelin otuksen ensin lyijykynällä sileälle paperille, joka on tarkoitettu tussipiirroksiin. Piirsin sen päälle hyvin ohuella mustalla tussilla ja pyyhin lyijykynän pois sen alta, ja sitten aloin lisätä värejä sarjakuvatusseilla. Siihen intoni sitten lässähtikin.

Jokin pään ja kuonon muodossa ei miellytä silmääni, vasen takajalka näyttää liian massiiviselta eikä niilinhaukimainen kala tunnu uskottavalta merikalaksi. Äh, huonoja valintoja. Väristäkään en oikein pidä. Pitää tehdä enemmän taustatyötä: millaisia kaloja eli Saksan saaristomerillä 180 miljoonaa vuotta sitten? Millaisia kasveja kasvoi rannalla? Jos kuvassa on puolisolleen kosiolahjaa tuova koiras, eikö se voisi olla koristeellinen, niin kuin monet koiraslinnut ovat?

Pari uuttakaan yritystä ei vielä onnistunut tuottamaan minua miellyttävää tulosta, joten tämä artikkeli jää ilman lopputulosta. Sellaistakin piirtäminen joskus on: ei vain onnistu. Jos olisin viimeistellyt värit loppuun saakka, kuten tein alla olevan Campylognathoides-siipisaurin kanssa, olisin lisännyt sarjakuvatussien päälle yksityiskohtia vesiliukoisilla puuväreillä. Yhtäjaksoisesti tehtynä tähän olisi kulunut muutama tunti lisää.

Nämä kuvat ovat lopulta aika pieniä (paperilla kukin tämän jutun siipisauri mahtuu puolikkaalle aaneloselle) eikä niillä ole taustoja. Koon ja eläimen ympärillä olevan maiseman kasvaessa paisuu tietenkin myös piirtämiseen kuluva aika useammaksi työpäiväksi.

En toki käytä aina tismalleen samoja keinoja. Joskus käytän pelkkiä lyijykyniä, joskus jätän sarjakuvatussit pois ja teen pehmeämmän värimaailman pelkillä puuväreillä. Tarkoitus olisi joskus opetella käyttämään myös vesivärejä ja akryylivärejä, mutta tilat ovat maalauspuuhiin turhan rajalliset.

Kun kuva on valmis, se skannataan. Yllättäen halvimmatkin monitoimitulostimet ovat hyviä skannereita, kunhan kuvanlaadun säätää skannatessa parhaaksi mahdolliseksi. Usein skanneri haalistaa värejä tai sen lasissa ollut pöly näkyy skannatussa kuvassa, joten jonkinlainen kuvankäsittelyohjelma on hyvä olla olemassa. Myös pieniä virheitä on näppärä korjata tietokoneella.

Jokunen vuosi sitten ostin Photoshop-ohjelman sekä valokuvien muokkausta että piirrustusten käsittelyä varten, mutta suolaisen hintansa vuoksi se ei varsinaisesti houkuttele pelkkään harrastuskäyttöön. Opiskelijahinta on sentään tuntuvasti tavallista huokeampi. Photoshopin sijaan voi käyttää ilmaisohjelma Gimpiä, joka ei ole ihan yhtä näppärä käyttää, mutta tekee pitkälti samat asiat. Toki Photoshopinkin näppäryydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta itse tulen sen kanssa hyvin toimeen.

Kuvankäsittelyohjelmaa voi toki käyttää muuhunkin. Olen aina ollut laiska taustojen kanssa, joten monissa kuvissani taustaa joko ei ole, tai se on lisätty skannauksen jälkeen tietokoneella esimerkiksi muokatusta valokuvasta. Myös värittäminen sujuu tietokoneella sen verran jouhevasti, että usein lisään tussattujen ääriviivojen päälle värit sillä. Balaur alla on tällainen tapaus.

Pelkällä hiirelläkin värittäminen onnistuu, mutta ei ole ollenkaan mukavaa. Itse käytän pikkuruista Trustin piirtopöytää ja kynää, jotka sain vuosia sitten lahjaksi ja jotka edelleen hoitavat asiansa mainiosti. Tässä kohtaa välineurheilija voisi käyttää uskomattomia rahasummia. Suuret, korkealaatuiset piirtopöydät ja -näytöt kustantavat nelinumeroisia summia. Toisaalta alle satasella saa jo ihan hyvän.

Viime aikoina olen alkanut myös piirtää alusta asti tietokoneella. Siihen toimivat pitkälti samat konstit, mutta lyijykynien, tussien ja värien sijaan käytetään erilaisia siveltimiä, ja eri työvaiheet voi laittaa näppärästi eri tasoille. Kovin hyvä en siinä vielä ole, ja varmaankin juuri puutteellisten taitojen vuoksi se on uskomattoman hidasta. Tässä tarpaani ja luolaleijona jääkautisella mammuttiarolla: tähän upposi noin viikon työpäivien verran aikaa.

Tässäpä kai oli olennainen muinaisten eläinten herättämisestä henkiin paperilla (tai ruudulla). Jäikö jokin vielä mietityttämään?