Dinosaurusten kohdalla julkisuuskuva on seurannut varsin hyvin tieteen kehitystä, kuten jo aiemmin kirjoittelin. Nykyään kiinnostuneet lapsetkin tietävät, että raptoreilla oli höyhenet ja että dinosaurukset olivat huolehtivia äitejä ja isiä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa siipisaureista (Pterosauria). Vanhastaan nämä otukset tunnetaan lentoliskoina tai ”pterodaktyleina”, mutta käytän mieluummin siipisauria, koska näillä eläimillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä liskojen kanssa.
Vanhoissa rekonstruktioissa siipisaurit kuvattiin yleensä jonkinlaisiksi suomupeitteisiksi hirviölepakoiksi, jotka poikkeuksetta joko 
kalastivat merellä tai söivät raatoja. Kuvataanpa niiden parhaimmillaan jopa haisevan inhottavasti raadolta. Maalla ne seisoskelevat takajaloillaan, ja jos ne ylipäätään liikkuvat, ne tekevät sen kömpelösti ryömien. Viereisen kuvan lepakkomainen raadonsyöjä-Pteranodon on James Gurneyn Dinotopia-kirjasta.
Tämä mielikuva siipisaureista on tietenkin kaukana todellisuudesta. Siipisaurit olivat dinosaurusten läheisiä sukulaisia, ja niiden tavoin tasalämpöisiä ja aktiivisia eläimiä. Niiden ihoa peitti untuvainen kerros jotakin, mitä tutkijat kutsuvat nimellä ”pycnofiber” erottaakseen ne karvoista ja höyhenistä. Nämä haituvat muistuttivat hämmästyttävästi alkeellisia höyheniä, ja saattoivat itse asiassa ollakin sellaisia. Eräissä hyvin säilyneissä fossiileissa erottuu vielä untuvien hienorakennekin. Lisäksi tarkemmat raajojen mekaniikan analyysit ja fossiiliset jalanjäljet varmistavat, että siipisaurit seisoivat ja liikkuivat maalla neljällä jalalla, ja kykenivät jopa juoksemaan.
Lentäjinäkään nämä eläimet eivät olleet huonoja. Niillä oli samantapainen ilmapussijärjestelmä kuin linnuilla, mikä sekä tehostaa hengitystä että keventää ruumista. Lisäksi niiden luut olivat ontot ja aivot suhteellisen suuret. Siinä missä kaikkien aikojen suurimpien lentävien lintujen siipien kärkiväli on ollut seitsemän metrin luokkaa, olivat suurimmat siipisaurit 12 metrin siipiväleineen vielä mainiosti lentokykyisiä. Suurille linnuille lentoonlähtö on hyvin vaikeaa, koska niiden jalat ovat melko heikot ja ilmaan ponnistaminen siksi hankalaa. Tästä saa hyvän havainnollistuksen, kun katsoo vaikkapa joutsenen lentoonlähtöä. Siipisaureilla oli kuitenkin käytössään neljä jalkaa, joista kaksi oli äärimmäisen lihaksikkaita siipiä. Ne pystyivät siis ponnistamaan ilmaan käyttäen apuna pääasiassa etujalkojaan, kuten tässä National Geographicin artikkelissa kuvaillaan. Allaoleva kuva on samasta osoitteesta.
Toinen juttu taas on siipisaurien rumuus. Monet niistä olivat merten ja rannikoiden kalansyöjiä, samaan tapaan kuin nykyajan merilinnut. Ne taas ovat useimmiten huiman kauniita valkoisine siipineen ja siroinen muotoineen. Ei ole mitään järkevää syytä, miksi siipisaurit olisivat olleet yhtään erilaisia. Pelkkien luiden perusteella tuntuu vain olevan paljon helpompi kuvitella ruma ja epämääräinen eläin kuin mikään nykyisten kaltainen. Mutta tietenkään siipisaurit eivät olleet pelkkiä rannikkoeläimiä. Niiden luut ovat kuitenkin niin hentoja, että ne harvemmin säilyvät muualla kuin hienojakoisissa ja liikkumattomissa merisedimenteissä.Todennäköisesti siipisaurit ovat asuttaneet kaikenlaisia elinympäristöjä ja käyttäneet ravinnokseen kaikkea kuviteltavissa olevaa, kuten nykyajan linnutkin.
Kaikkein suurimmat lentoliskot, Azhdarchidae-heimon lajit, olivat pitkäraajaisia maaeläimiä, kuin kirahvin ja kanan risteymiä. Ne viettivät ilmeisesti suurimman osan ajastaan astellen maalla ja poimien saaliikseen pienempiä eläimiä. Kenties ne söivät myös raatoja, joiden suhteen liitukauden jättidinosaurusten maailmassa lienee ollutkin tarjontaa. Tähän heimoon kuuluivat kuuluisa Quetzalcoatlus ja vielä sitäkin suurempi romanialainen Hatzegopteryx. Alla on esimerkkilajina hieman pienempi Zhejiangopterus, jonka takajalkojen siipikalvot tosin kiinnittyvät väärään kohtaan.
Varhaisemmat siipisaurit olivat aivan erinäköisiä ja paljon pienempiä. Niillä oli terävät hampaat ja useimmilla myös pitkä häntä. Perehtymättömän tarkkailijan silmään ne olisivat varmaan muistuttaneet hyvin erikoisia lepakoita, vaikka suurin osa lajeista lieneekin ollut päiväaktiivisia. Ne olivat myös jonkin verran kömpelömpiä maalla kuin azhdarchidiserkkunsa. Niiden joukossa oli selvästi kalansyöjiltä vaikuttavia lajeja, mutta myös sellaisia, jotka on helpompi kuvitella hyönteisten tai pienten maaeläinten jahtaajiksi. Näitä trias- ja jurakaudella menestyneitä siipisaureja kutsutaan hankalanpuoleisella yhteisnimellä Rhamphorhynchoidea, vaikkeivät ne olekaan mikään todellinen eläinryhmä (ks. edellinen postaukseni) vaan yleisnimi kaikille siipisaurien sukupuun varhaisille haaroille. Alla on yksi tällainen varhainen siipisauri, Campylognathoides, jonka siipien kärkiväli oli noin 90 senttiä. Se oli siis suurin piirtein naurulokin kokoinen, ja kenties oli samankaltainen elintavoiltaankin.
Vaikka siipisaurit ovat hennon rakenteensa vuoksi melko huonosti edustettuina fossiiliaineistossa, niistä tunnetaan toinen toistaan oudompia muotoja. Pterodaustrolla oli nokkansa reunoissa ”hetulat”, joiden avulla se on kenties siivilöinyt pieneliöitä kuten flamingot. Anurognathus on nimensä (”sammakonleuka”) mukainen: sen leveä, puolipallon muotoinen pää on kuin suoraan sammakolta. Nyctosaurus ja monet muut kantoivat päässään valtavan suuria, luisia koristuksia, joiden käyttötarkoitusta kukaan ei osaa aivan varmasti sanoa. Nyt siipisaurien fossiileja löydetään enemmän kuin koskaan, ja etenkin Kiinasta ja Euroopasta löytyvät ovat usein erittäin hyvin säilyneitä untuvineen, siipikalvoineen ja joskus jopa värikuvioineen. Ties millaisia ihmeitä jatkossa löytyykään.
planeetanihmeet.wordpress.com 