Lähiluonnossa

Mytologian ja esihistorian yhteyksiä pohtiva artikkeli on työn alla, mutta sitä odotellessa pieni valokuvakooste. Olen tänä kesänä viettänyt vielä tavallistakin enemmän aikaa heinikoissa kahlaten ja pusikoissa ryömien, joten valokuvia lähiluonnon pienemmistä ja huomaamattomammista eliöistä on kertynyt. Aina jännittävien eläinten ja kauniiden näkymien perässä ei tarvitse matkustella suureen maailmaan. Riittää, kun istahtaa takapihalla hetkeksi alas ja katsoo ympärilleen.

Vähenevät ihmeet

Vuonna 1992 lähes kaksisataa valtiota allekirjoitti Rion biodiversiteettisopimuksen, jossa ne sopivat pysäyttävänsä luonnon monimuotoisuuden vähenemisen, tähtäävänsä ekologisesti kestävään kehitykseen, tieteen yhteistyön parantamiseen, koulutuksen kehittämiseen ja lukuisiin muihin hienoihin asioihin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen ei kuitenkaan tuonut meitä yhtään lähemmäs sopimuksen ensimmäistä tavoitetta: sukupuuttoaalto jatkaa kiihtymistään, vaikka luonnonsuojeluun kiinnitetään ympäri maailmaa yhä enemmän huomiota.

Mongabay-sivusto kerää niin hyviä kuin huonojakin uutisia uhanalaisten eläin- ja kasvilajien kohtaloista. Näiden uutisten pohjalta keräsin pienen koosteen siitä, mitä maailmassa on tapahtunut 2000-luvun aikana. Aloitetaanko hyvistä vai huonoista uutisista? Ajattelisin, että jos hyvät uutiset ovat lopussa, lukijalle ei jää yhtä paha mieli. Aloitetaan siis sukupuuttoon kuolleista eläimistä.

Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?

Jättiläismäiset lentävät eläimet tuntuvat kiehtovan ihmisiä. Tarut, sadut ja elokuvat vielä tänä lentokoneiden aikakautenakin ovat pullollaan hirviömäisen kokoisia lintuja, lentoliskoja, lohikäärmeitä ja ties millaisia siipiveikkoja. Yhteistä niille on se, että ne ovat tarpeeksi suuria kantamaan mukanaan ihmistä. Lentävän eläimen selässä ratsastaminen on niin kiehtova ajatus, että se näyttää toistuvan kerta toisensa jälkeen tarinoissa, joita tylsä todellisuus ei pääse rajoittamaan.

Suomalainen ukkoslintu Kokko, Persian mytologian Rok-lintu ja aasialaisten tarujen lohikäärmeet ovat vain muutamia vanhoja esimerkkejä siivekkäistä jättiläisistä. Tuoreempikin kulttuuriperintömme kuhisee niitä: Harry Potterissa lennetään hevoskotkilla ja siivekkäillä hevosilla, ja Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvan katsoneista suurin osa varmasti haaveilee omasta lohikäärmeestä. Avatarin siivekkäät ratsut näyttävät saaneen inspiraationsa lentoliskoista ja nelisiipisestä Microraptorista (kuva: Avatar Wiki).

Todellisen maailman siivekkäät tuottavat näiden olentojen jälkeen pettymyksen. Niin sykähdyttävä näky kuin suuri lentävä lintu onkin, niistä painavimmatkaan eivät yllä kuin hieman reiluun pariinkymmeneen kiloon. Kyhmyjoutsen ja isotrappi kuuluvat lentävistä linnuista painavimpiin. Siipien kärkivälissä mitaten suurimpia lintuja ovat taitavimmat liitäjät: korppikotkat, kondorit ja albatrossit. Kondorien ja korppikotkien siipiväli yltää kolmen metrin tienoille, ja suurimpien albatrossien jopa kolmeen ja puoleen metriin. Mikään näistä liitäjistä ei kuitenkaan paina kymmentä kiloa enempää.

Vielä 70-luvulla arveltiin, että joutsenet ja trapit kumppaneineen ovat väkisinkin suurimpia mahdollisia lentäviä eläimiä. Moisia väitteitä on sen jälkeen saatu nieleskellä, sillä fossiiliaineisto on paljastanut nykyisten lintujen olevan suoranaisia kirppuja menneiden aikojen hirviöihin verrattuna.

”Miten määritellään nisäkäs?”

Uutta vuotta juhlittaessa tuli puhetta eläinryhmistä ja siitä, miten jokin eläin määritellään kuuluvaksi vaikkapa nisäkkäisiin tai matelijoihin. Jälleen kerran hämmennyin siitä, millaisia perusasioita peruskoulun ja lukionkin biologiassa jätetään epäselväksi – mutta kun tarkemmin muistelen, niin eipä näitä siellä juuri opetettukaan. Ei siis ihme, ettei fiksullakaan insinöörillä ole niistä aavistustakaan.

Geenit, monimutkaisuus ja tehokkuus

Lintuteema jatkukoon. Tällä kertaa seikkailen lintujen äärimmäisen kiehtovan ja oudon genetiikan parissa. Suuri osa kirjoittamastani on minullekin uutta, ja olenkin taas oppinut melkoisesti kahlattuani illan nettiä. Toivottavasti pysyn kuitenkin riittävän selväsanaisena, jotta vähemmän biologitkin saavat selvää intoilustani (kvesaali täältä).

Genomilla tarkoitetaan tietyn eliön kaikkea perimäainesta, yleensä siis DNA:ta. Genomin koko mitataan usein DNA:n painona per solu. Tietyn eliölajin genomin kokoa pikogrammoina mitattuna kutsutaan C-arvoksi. C-arvoja opittiin mittaamaan jo ennen viime vuosisadan puoltaväliä. Tuntuu tietysti loogiselta, että monimutkaisemmilla eliöillä olisi suurempi genomi, koska niiden täytyi varastoida siihen enemmän informaatiota, eikös? Tulokset kuitenkin näyttivät jotakin ihan muuta. Ihmisellä ei ole sen suurempi genomi kuin hiirelläkään. Sen sijaan mitättömällä keuhkokalalla ja jopa monilla kasveilla oli tavattoman paljon suurempi genomi kuin meillä ihmisillä. Ilmeni myös, että linnuilla on hyvin pieni genomi nisäkkäisiinkin verrattuna. Bakteerien genomit olivat kyllä pieniä, mutta monisoluisilla eliöillä genomin koko ei lainkaan korreloinut monimutkaisuuden kanssa.

Ihmeelliset höyhenet

Sulat ja höyhenet ovat kenties kauneimpia evoluution keksintöjä. Kuten monet luonnon nerokkaat keksinnöt, nekin ovat perusrakenteeltaan yksinkertaisia, mutta rakenne toistuu riittävän monta kertaa saadakseen aikaan monimutkaisen kokonaisuuden. Höyhenet ovat lämpöeristeinä ylivertaisia meidän karvoihimme verrattuna, lujuuteensa nähden erittäin kevyitä ja esiintyvät kaikissa sateenkaaren väreissä. Niitä voi käyttää eristeen lisäksi suojavärinä, koristuksina, tuntokarvoina, silmäripsinä, lumikenkinä, märkäpukuna ja vieläpä lentämiseenkin. Uikut syövät omia untuviaan tehdäkseen niiden avulla puoliksi sulaneesta kalasta kätevästi poikasille oksennettavia pellettejä. Muun muassa haikaroilla, kyyhkyillä ja papukaijoilla on jatkuvasti kasvavia jauheuntuvia, jotka hajoavat talkkimaiseksi, vettä hylkiväksi jauheeksi suojaamaan höyhenpeitettä. Eteläamerikkalainen puuhkatanssija pystyy jopa laulamaan siipisulkiensa avulla (video tästä hienosta linnusta).

Mutta mitä nämä lintujen sarveiskoristukset oikein ovat, miten ne rakentuvat ja mistä ne ovat peräisin? Näihin kysymyksiin pureuduin tänään, kun kandin palauttamisen jälkeinen aika alkoi ja saan taas touhuta omiani hyvällä omallatunnolla. Keräsin ympärilleni kirjallisuutta, kokoelman erilaisia sulkia ja höyheniä sekä kameran.

Mitä dinosaurukset eivät olleet

Dinosaurukset lienevät suurelle yleisölle kaikkein tutuimpia esihistoriallisia eläimiä. Niistä on tehty lukuisia dokumentteja, kirjoja ja elokuvia. Kuitenkin monelle tuntuu olevan yhä epäselvää, mitä ja millaisia dinosaurukset oikein olivat. Usein dinosauruksiksi näkee kutsuttavan kaikkia suuria, matelijannäköisiä muinaiseläimiä, mutta näinhän asia ei suinkaan ole. Esimerkiksi siipisaurit (Pterosauria) ja kalaliskot (Ichthyosauria) eivät olleet dinosauruksia. Tarkka määritelmä on seuraava: varpusen ja Triceratopsin viimeinen yhteinen esi-isä, ja kaikki siitä polveutuvat eläimet ovat dinosauruksia. Dinosaurusten sukupuun kaikkien päähaarojen varhaiset edustajat olivat pienehköjä, hentorakenteisia kokonaan tai osittain kahdella jalalla liikkuvia eläimiä. Ryhmän pitkän valtakauden mittaan niistä on ehtinyt kuitenkin kehittyä mitä mielikuvituksellisimpia muotoja, haarniskoiduista jättiläiskasvinsyöjistä kolibreihin.