Aikakone vei meidät tällä kertaa kaukaiselle valtamerisaarelle liitukaudella, dinosaurusten ajan loppupuolella. Saarelle kerääntyvät vuosittain lisääntymään kenties kaikkien aikojen mestarillisimmat pitkänmatkan lentäjät, Nyctosaurus-suvun siipisaurit, joista yksi kohottautuu tässä tarkistamaan, ettei näköpiirissä ole pesärosvoja, ennen kuin ryhtyy munintapuuhiin.
Vähän merilokkia isompi Nyctosaurus oli monella tapaa poikkeuksellinen siivekäs. Ensimmäisenä silmään osuu aikuisten yksilöiden päässä sojottava luinen masto, joka on pidempi kuin koko muu eläin yhteensä. Tarkkaan ei tiedetä, oliko masto kaikilla aikuisilla yksilöillä, kasvoiko se iän myötä yhä pidemmäksi tai pudottivatko eläimet sen vuosittain kuin hirvi sarvensa. Keskenkasvuisilta Nyctosauruksilta se joka tapauksessa puuttuu. Lisää tuskin ollaan aivan pian oppimassakaan, sillä mastopäisiä Nyctosaurus-fossiileja tunnetaan vain kaksi, ja ne molemmat ovat yksityisissä kokoelmissa teillä tietymättömillä.
Muttei siinä vielä kaikki. Nyctosaurus oli varsinainen ilmojen mestari, ehkä taitavin liitäjä, joka on koskaan elänyt. On hyvin mahdollista, että se on elänyt koko elämänsä siivillä lukuun ottamatta lyhyitä piipahduksia maalle lisääntymistä varten. Elintavoiltaan se onkin varmaan muistuttanut lähinnä albatrossia tai fregattilintua.
Vastaavasti Nyctosaurus lienee ollut siipisaureista avuttomimpia maalla. Useimmat siipisaurit liikkuivat varsin sujuvasti neljällä jalalla, mutta Nyctosaurus oli toista maata: järkevä askellus olisi ollut sille yksinkertaisesti mahdotonta, sillä sen takajalat ovat eturaajoihin verrattuna naurettavan lyhyet. Eturaajoista puolestaan puuttuvat kokonaan sormet (lukuun ottamatta sitä yhtä pitkää, joka muodostaa siiven). Ne olisivat siis toimineet maalla pikemminkin kävelykeppeinä kuin raajoina.
Todennäköisesti Nyctosaurus pitikin tarkkaan huolen siitä, ettei laskeutunut minnekään, missä saattaisi joutua pakenemaan maapetoeläimiä tai liikkumaan hankalassa maastossa. Siksi kuvittelisinkin, että se albatrossien ja monien muiden merilintujen tapaan pesi kaukaisilla, turvallisilla pikkusaarilla.
Miltei kaiken, mitä näistä erikoisista siipiniekoista tunnetaan, kokoaa yhteen Mark Wittonin Pterosaurs-kirja. Otuksesta on kirjoittanut lyhyesti myös Dave Hone Archosaur Musings -blogissaan, ja kadonneiden fossiilien kohtalosta kertoo Matt Martyniukin Dinogoss-blogin artikkeli. Sama kirjoittaja pohtii toisaalla Nyctosauruksen maston salaisuutta.
planeetanihmeet.wordpress.com 