Vuosi 2009 fossiileina, osa 2: ei-enää puuttuvat linkit

Vuosi 2009 oli myös välimuotofossiilien kannalta antoisaa aikaa, ja ”puuttuvia linkkejä” on taas muutama vähemmän. Tässä kohtaa voisi tietenkin huomauttaa, ettei mitään välimuotoja ole olemassakaan, vaan jokainen eläinlaji on oma, itsenäinen ja sellaisenaan valmis yksikkönsä. Se, että niistä myöhemmin kehittyy jotakin muuta, ei tarkoita että ne itsessään olisivat olleet mitenkään keskeneräisiä. Toisaalta kaikki koskaan eläneet eliöt ovat olleet välimuotoja esi-isiensä ja jälkipolvien välillä, elleivät ole sitten päätyneet sukupuuttoon.

Joka tapauksessa välimuotofossiileilla tarkoitetaan yleensä ruumiinrakenteeltaan kahden selvästi toisistaan poikkeavan ryhmän välille sijoittuvia olentoja, jotka vahvistavat ryhmien välistä sukulaisuussuhdetta ja kenties kertovat, kuinka kehitys yhdenlaisesta eläimestä aivan toisenlaiseksi on oikein tapahtunut. Klassinen välimuotofossiili on ”alkulintu” Archaeopteryx, jolla on selviä teropodidinosauruksen piirteitä (terävät hampaat, pitkä luinen häntä, kynnekkäät eturaajat) yhdessä ilmeisen lintumaisten piirteiden kanssa (lentokelpoiset, epäsymmetriset siipisulat ja lintumainen kallo). Nykyään Archaeopteryx on vain yksi monista, mutta koska se oli yksi ensimmäisistä, siitä tuli oppikirjaesimerkki.

Tämän vuoden välimuodoista sympaattisin oli varhainen valas Maiacetus, eli ”äitivalas”. Fossiili nimittäin on naaras, jolla on vielä vatsassaan syntymättömän poikasen luut. Valaathan kehittyivät varhaisista lihaa syövistä sorkkaeläimistä, ja näitä puolittain vesielämään erikoistuneita välimuotoja tunnetaan jo useitakin. Maiacetus on jo erinomaisesti merielämään sopeutunut ja varmasti hyvin kömpelö maalla, mutta sen on silti täytynyt ryömiä maalle synnyttämään poikasensa nykyisten hylkeiden tapaan. Sikiö nimittäin on kohdussa niin päin, että se olisi syntynyt pää edellä. Nykyiset valaanpoikaset syntyvät pyrstö edellä, koska ne ehtisivät muuten haukkoa keuhkoihinsa vettä ja hukkua ennen kuin koko synnytysprosessi on ohi. Samanlainen menetelmä on ollut käytössä paljon aikaisemmin kalaliskoilla (Ichthyosauria), ja niistä tunnetaankin ainutlaatuinen fossiili, jossa emo on kuollut kesken synnytyksen (tai synnytykseen) niin, että poikanen on yhä puoliksi emon sisällä. Alla Michiganin yliopiston kuva aikuisesta Maiacetus-valaasta.

Myös toisesta merinisäkkäiden ryhmästä, hylkeistä, ilmestyi tänä vuonna välimuoto. Puijila eli reilu parikymmentä miljoonaa vuotta sitten, ja muistutti varsin paljon nykyisiä saukkoja. Sen hampaat ja muut anatomiset yksityiskohdat kuitenkin osoittavat, ettei kyse ollut saukosta, vaan varhaisimmasta tunnetusta hylkeestä. Sen myötä käy myös entistä selvemmäksi, etteivät hylkeet kuulu eläinkunnan sukupuussa omaksi haarakseen, vaan sijoittuvat petoeläinten (Carnivora) sisälle, karhujen ja näätäeläinten sukulaisiksi. Nimensä otus on saanut inuiittien kielen sanasta, joka tarkoittaa nuorta hyljettä. Outoa kyllä, netti ei tarjoa otuksesta yhtään hyvää kuvaa. Oheinen Cosmos Magazinen sivuilta löytynyt on lähinnä havainnollistavaa.

Siipisaurien puolella vuoden välimuoto on Darwinin juhlavuoden kunniaksi nimetty Darwinopterus. Siipisaurit jaetaan kahteen suureen ryhmään. Toisella puolella ovat pienikokoiset, melko lyhytkaulaiset ja pitkähäntäiset varhaiset muodot, jotka kulkevat hankalalla yhteisnimellä ”Rhamphorhyncoidea”, ja toisella puolen edellisistä kehittyneet myöhäisemmät versiot (Pterodactyloidea), joilla tyypillisesti on pitkä kaula ja lyhyt tai lähes olematon häntä. Darwinopterus sijoittuu näiden kahden välille, ja ainutlaatuisen omituisella tavalla: sen häntä on kuin suoraan varhaisilta siipisaureilta, pää taas selvästi myöhäisempien lajien kaltainen. Se on kenties käytännössä harvinainen esimerkki modulaarisesta evoluutiosta. Oheinen kuva on siipisauriekspertti Mark Wittonin käsialaa. Uhrina on varhainen lintu.

Itse asiassa Darwin on ollut viime vuonna suosittu nimiteema paleontologiassa. Myös Puijila-hylkeen lajinimi on darwini, ja toukokuussa julkaistu puoliapinafossiili tunnetaan nimellä Darwinius. Eihän se ihmekään. Vuosi oli muutenkin täynnä erinäisiä Darwin- ja evoluutioaiheisia tapahtumia ympäri maailmaa. Niille, jotka vielä ovat onnistuneet tiedon välttämään, kerrottakoon että vuonna 2009 vietettiin Darwinin syntymän 200-vuotisjuhlaa ja Lajien synnyn julkaisemisen 150-vuotispäivää. Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin kokonainen nippu kirjoja, pidettiin seminaareja ja, kuten näkyy, nimettiin lajeja.

Viime vuonna julkaistiin myös kokonainen Science-tiedejulkaisun numero, joka oli omistettu yhdelle fossiilille. Se oli Ardipithecus ramidus-ihmisapinalajin poikkeuksellisen hyvin säilynyt yksilö, joka tunnetaan lempinimellä Ardi. Ardi sai paljon julkisuutta, sillä ihmisen oma evoluutio kiinnostaa aina. Kummallista kyllä. Minusta kädelliset eivät ole koskaan olleet erityisen kiinnostavia. Ardipithecus oli sukuna tunnettu jo ennestään, mutta fossiili oli erinomaisen hyvin säilynyt, ja koska se kuuluu varsin varhaiseen vaiheeseen ihmisten kehityslinjan vaiheeseen, se kertoo jotakin ihmisten ja simpanssien yhteisistä esi-isistä. Esimerkiksi sen, että yhteinen esi-isä muistutti enemmän ihmistä kuin simpanssia. Tavallaan tämäkin on välimuoto. Kuva on Sciencen numeron yhteydessä julkaistu virallinen rekonstruktio.