Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?

Jättiläismäiset lentävät eläimet tuntuvat kiehtovan ihmisiä. Tarut, sadut ja elokuvat vielä tänä lentokoneiden aikakautenakin ovat pullollaan hirviömäisen kokoisia lintuja, lentoliskoja, lohikäärmeitä ja ties millaisia siipiveikkoja. Yhteistä niille on se, että ne ovat tarpeeksi suuria kantamaan mukanaan ihmistä. Lentävän eläimen selässä ratsastaminen on niin kiehtova ajatus, että se näyttää toistuvan kerta toisensa jälkeen tarinoissa, joita tylsä todellisuus ei pääse rajoittamaan.

Suomalainen ukkoslintu Kokko, Persian mytologian Rok-lintu ja aasialaisten tarujen lohikäärmeet ovat vain muutamia vanhoja esimerkkejä siivekkäistä jättiläisistä. Tuoreempikin kulttuuriperintömme kuhisee niitä: Harry Potterissa lennetään hevoskotkilla ja siivekkäillä hevosilla, ja Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvan katsoneista suurin osa varmasti haaveilee omasta lohikäärmeestä. Avatarin siivekkäät ratsut näyttävät saaneen inspiraationsa lentoliskoista ja nelisiipisestä Microraptorista (kuva: Avatar Wiki).

Todellisen maailman siivekkäät tuottavat näiden olentojen jälkeen pettymyksen. Niin sykähdyttävä näky kuin suuri lentävä lintu onkin, niistä painavimmatkaan eivät yllä kuin hieman reiluun pariinkymmeneen kiloon. Kyhmyjoutsen ja isotrappi kuuluvat lentävistä linnuista painavimpiin. Siipien kärkivälissä mitaten suurimpia lintuja ovat taitavimmat liitäjät: korppikotkat, kondorit ja albatrossit. Kondorien ja korppikotkien siipiväli yltää kolmen metrin tienoille, ja suurimpien albatrossien jopa kolmeen ja puoleen metriin. Mikään näistä liitäjistä ei kuitenkaan paina kymmentä kiloa enempää.

Vielä 70-luvulla arveltiin, että joutsenet ja trapit kumppaneineen ovat väkisinkin suurimpia mahdollisia lentäviä eläimiä. Moisia väitteitä on sen jälkeen saatu nieleskellä, sillä fossiiliaineisto on paljastanut nykyisten lintujen olevan suoranaisia kirppuja menneiden aikojen hirviöihin verrattuna.

Linnut, jotka päättivät alkaa mehiläisiksi

Kolibrit ovat lintujen kirjavasta joukosta ehdottomasti kiehtovimpien joukossa. Nämä pikkuruiset lentävät jalokivet ovat höyhenekkäitä vastineita päiväperhosille sekä elintapojensa että väriensä puolesta, mutta luonteeltaan aivan erilaisia. Asteekit arvostivat näiden lintujen energisyyttä ja tulista luonnetta niin paljon, että kantoivat niiden kuvia ja ruumiinosia talismaaneina.

Lentäjinä kolibrit ovat lintumaailman mestareita, pystyen lentämään sekä etu- että takaperin, pörräämään paikallaan ja joskus jopa lentämään ylösalaisin. Pienet lajit saattavat räpyttää siipiään jopa satakunta kertaa sekunnissa, ja harvemmin suurempienkaan siiveniskuja pystyy ihmissilmällä erottamaan. Tässä artikkelissa perehdyn vähän tarkemmin kolibrien maailman ihmeisiin. Kuvassa lippupyrstökolibrin (Ocreatus underwoodii) koiras Ecuadorissa (kuva: Tom Dempsey).

Geenit, monimutkaisuus ja tehokkuus

Lintuteema jatkukoon. Tällä kertaa seikkailen lintujen äärimmäisen kiehtovan ja oudon genetiikan parissa. Suuri osa kirjoittamastani on minullekin uutta, ja olenkin taas oppinut melkoisesti kahlattuani illan nettiä. Toivottavasti pysyn kuitenkin riittävän selväsanaisena, jotta vähemmän biologitkin saavat selvää intoilustani (kvesaali täältä).

Genomilla tarkoitetaan tietyn eliön kaikkea perimäainesta, yleensä siis DNA:ta. Genomin koko mitataan usein DNA:n painona per solu. Tietyn eliölajin genomin kokoa pikogrammoina mitattuna kutsutaan C-arvoksi. C-arvoja opittiin mittaamaan jo ennen viime vuosisadan puoltaväliä. Tuntuu tietysti loogiselta, että monimutkaisemmilla eliöillä olisi suurempi genomi, koska niiden täytyi varastoida siihen enemmän informaatiota, eikös? Tulokset kuitenkin näyttivät jotakin ihan muuta. Ihmisellä ei ole sen suurempi genomi kuin hiirelläkään. Sen sijaan mitättömällä keuhkokalalla ja jopa monilla kasveilla oli tavattoman paljon suurempi genomi kuin meillä ihmisillä. Ilmeni myös, että linnuilla on hyvin pieni genomi nisäkkäisiinkin verrattuna. Bakteerien genomit olivat kyllä pieniä, mutta monisoluisilla eliöillä genomin koko ei lainkaan korreloinut monimutkaisuuden kanssa.