Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?

Jättiläismäiset lentävät eläimet tuntuvat kiehtovan ihmisiä. Tarut, sadut ja elokuvat vielä tänä lentokoneiden aikakautenakin ovat pullollaan hirviömäisen kokoisia lintuja, lentoliskoja, lohikäärmeitä ja ties millaisia siipiveikkoja. Yhteistä niille on se, että ne ovat tarpeeksi suuria kantamaan mukanaan ihmistä. Lentävän eläimen selässä ratsastaminen on niin kiehtova ajatus, että se näyttää toistuvan kerta toisensa jälkeen tarinoissa, joita tylsä todellisuus ei pääse rajoittamaan.

Suomalainen ukkoslintu Kokko, Persian mytologian Rok-lintu ja aasialaisten tarujen lohikäärmeet ovat vain muutamia vanhoja esimerkkejä siivekkäistä jättiläisistä. Tuoreempikin kulttuuriperintömme kuhisee niitä: Harry Potterissa lennetään hevoskotkilla ja siivekkäillä hevosilla, ja Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvan katsoneista suurin osa varmasti haaveilee omasta lohikäärmeestä. Avatarin siivekkäät ratsut näyttävät saaneen inspiraationsa lentoliskoista ja nelisiipisestä Microraptorista (kuva: Avatar Wiki).

toruk

Todellisen maailman siivekkäät tuottavat näiden olentojen jälkeen pettymyksen. Niin sykähdyttävä näky kuin suuri lentävä lintu onkin, niistä painavimmatkaan eivät yllä kuin hieman reiluun pariinkymmeneen kiloon. Kyhmyjoutsen ja isotrappi kuuluvat lentävistä linnuista painavimpiin. Siipien kärkivälissä mitaten suurimpia lintuja ovat taitavimmat liitäjät: korppikotkat, kondorit ja albatrossit. Kondorien ja korppikotkien siipiväli yltää kolmen metrin tienoille, ja suurimpien albatrossien jopa kolmeen ja puoleen metriin. Mikään näistä liitäjistä ei kuitenkaan paina kymmentä kiloa enempää.

isotrappiVielä 70-luvulla arveltiin, että joutsenet ja trapit kumppaneineen ovat väkisinkin suurimpia mahdollisia lentäviä eläimiä. Moisia väitteitä on sen jälkeen saatu nieleskellä, sillä fossiiliaineisto on paljastanut nykyisten lintujen olevan suoranaisia kirppuja menneiden aikojen hirviöihin verrattuna. (kuva: isotrappi Wikimedia Commonsista)

haastinkotkaJättiläislintuja tunnetaan fossiileista nykyään jo aika joukko. Pohjoisamerikkalainen Teratornis ja Uuden-Seelannin haastinkotka (kuvassa, Wikipediasta) saattoivat painaa viitisentoista kiloa, ja siipien kärkiväli niillä oli kolmen ja neljän metrin välillä. Nämä molemmat olivat hurjia petolintuja, jotka katosivat vasta ihmisen saavuttua niiden elinalueille. Samoihin aikoihin tai hieman aiemmin Pohjois-Amerikasta katosi vieläkin isompi petolintu: Aiolornis saattoi olla siipiväliltään viiden metrin luokkaa, mutta se tunnetaan lähinnä luunkappaleista. Teratornis ja Aiolornis kuuluvat samaan Teratornithidae-heimoon (kirjaimellisesti ”hirviölinnut”), johon kuuluu myös muutamia luunrippeistä huonommin tunnettuja lintuja.

pelagornisPetolinnut eivät ole olleet ainoita jättiläisiä. Pelagornithidae-heimo oli kymmenien miljoonien vuosien ajan tärkein merilinturyhmä kaikkialla maapallolla. Ne kuolivat sukupuuttoon vain vähän ennen ihmisten ilmaantumista. Ryhmän nimen voisi kääntää suoraan ulappalinnuiksi, ellei se nimi olisi jo käytössä albatrosseilla sukulaisineen. Ne tunnetaan myös nimellä pseudodontornithidae, eli valehammaslinnut. Niiden leuoissa oli pitkiä, teräviä luupiikkejä, jotka varmaankin auttoivat kalojen ja muiden liukkaiden merielävien kiinni ottamisessa. Myös nykyisten merilintujen nokissa on väkäsiä tähän tarkoitukseen, mutta ne eivät ole läheskään yhtä pelottavan kokoisia kuin valehammaslinnuilla (kuva: Carlos Anzures/National Geographic).

Näiden merilintujen pienimmätkin lajit olivat nykyisten albatrossien kokoluokkaa. Suurimpia ovat esimerkiksi Osteodontornis-, Pelagornis– ja Gigantornis-sukuihin kuuluvat lajit, joiden siipiväli ylsi 5-6 metriin. Valehammaslintuja vaivaa sama perusongelma kuin suurimpia petolintujakin: niiden luut ovat eläimen kokoon nähden tavattoman hentoja ja ohutseinäisiä. Yleensä ne säilyvät fossiileina vain harvoin ja silloinkin pahasti murskaantuneina.

Poikkeuksen tekee aivan äskettäin julkaistu uusi löytö: Pelagornis chilensis-fossiili, jossa on tallessa 70 % kaikista luista. Se tuo runsaasti uutta tietoa näiden jättiläislintujen rakenteesta ja elintavoista. Sensaatiohakuisesta uutisoinnista huolimatta se ei ole kaikkien aikojen suurin lintu eikä taatusti ainakaan kaikkien aikojen suurin lentävä eläin. P. chilensis oli toki valtavan suuri lintu mihinkään nykyiseen verrattuna, mutta siipien kärkiväli sillä oli silti ”vain” reilut viisi, kenties kuusi metriä ja painoa 15-30 kiloa. (kuva: Carlos Anzures/National Geographic).

Jättipetolinnut ja -merilinnut jäivät siis kaikki korkeintaan 5-6 metrin siipien kärkivälin tienoille. Tästä voisi äkkinäinen päätellä, että kuutisen metriä olisi lentävän eläimen enimmäiskoko, ja niin ehdittiin 70-luvun lopulla jo hetki ajatellakin. Sitten jouduttiin taas perumaan puheita: vuonna 1980 Argentiinasta löytyi lintufossiili, jollaista ei olisi osattu kuvitellakaan olevan olemassa. Linnulle annettiin nimeksi Argentavis magnificens, Argentiinan suurenmoinen lintu. Argentavis kuului myös teratorneihin, mutta eli kuutisen miljoonaa vuotta aiemmin kuin pienempi Teratornis. Se näyttää myös olleen enemmän raadonsyöjä kuin aktiivinen saalistaja.

Uskomattomaksi tämän linnun kuitenkin tekee sen koko: siipien kärkiväliä on muutaman rikkinäisen luun perusteella vaikea sanoa tarkasti, mutta arviot vaihtelevat neljästä yli kahdeksaan metriin. Linnun arvioidaan olleen seistessään liki kaksi metriä korkea, eli se olisi voinut katsoa isoa miestä suoraan silmiin. Painoa sillä on vastaavasti täytynyt olla seitsemisenkymmentä kiloa! (kuvassa Los Angelesin luonnonhistoriallisen museon Argentavis-malli, kuva täältä)

Vielä tässäkään koossa itse lentäminen ei tuota suuria vaikeuksia. Itse asiassa nykyisistäkin linnuista taloudellisimpia lentäjiä ovat nimenomaan suurimmat lajit. Sen sijaan lentoonlähtö alkaa suurille linnuille käydä kohtuuttoman vaikeaksi. Joutsenkin joutuu ottamaan parinkymmenen kilon painolleen melkoisesti vauhtia, ennen kuin pääsee ilmaan. Linnut ponnistavat ilmaan jaloillaan, mutta lennossa jalat ovat turhaa painoa: niillä on siis ristiriita lentoon pääsyn ja lennossa pysymisen välillä. Suurilla linnuilla onkin yleensä kokoonsa nähden vahvemmat jalat kuin pienillä, ja tämä pätee myös Argentavis-petolintuun.

Lisävaikeutta tuottaa se, että kun yksittäisen siiven pituus alkaa olla useita metrejä, räpyttely ei onnistu ennen kuin jalat ovat reilusti irti maanpinnasta. Argentavis lieneekin käyttänyt hyväkseen tuulta ja maaston epätasaisuutta päästäkseen ensin riittävän korkealle räpytelläkseen.

Vaikka Argentavis olikin valtava, sekin olisi ollut liian pieni kantamaan aikuista ihmistä kuten tarujen ratsut. Pienen lapsen se olisi kyllä voinut napata mukaansa helposti. Rajaavatko julmat realiteetit siis lentävät ratsut täysin todellisuuden ulkopuolelle?

Viidestä seitsemään metriin saattaa olla lentokyvyn ylärajoilla, kun puhutaan linnuista, mutta liitukauden siipisaureille tämä oli vasta keskikokoa. Ne nimittäin kiersivät lentoonlähdön ongelman nerokkaasti. Siipisaurit liikkuivat maalla neljällä jalalla, ja niiden etujalat olivat takajalkoja vahvemmat. Lentoon lähtiessään ne ponnistivatkin ensisijaisesti etujaloilla, jotka olivat siipilihaksien ansiosta valtavan vahvat. Räpyttelykin kävi helpommaksi, sillä pidemmät siivet tarkoittivat automaattisesti myös pidempiä etujalkoja.

thalassodromeusVaikka siipisauritkin ovat hentojen luidensa vuosi huonommin tunnettuja kuin vaikkapa dinosaurukset, siipien kärkiväliltään 4-7 metrin tienoille sijoittuvia siivekkäitä tunnetaan paljon. Esimerkiksi Thalassodromeus, Tupuxuara, Anhaguera ja Ornithocheirus sijoittuvat tähän kokoluokkaan. Pteranodon oli vieläkin suurempi: suurimpien yksilöiden siipiväliksi on arvioitu peräti yhdeksän metriä. Kaikki nämä siipisaurit olivat selvästi lentokykyisiä: niiden mittasuhteet ja ruumiinrakenne kertovat vieläkin täydellisemmästä lentämiseen sopeutumisesta kuin linnuilla. (kuvassa Thalassodromeus, Mark Witton/Wikipedia)

Eivätkä nämäkään riitä: massiivisimmat siipisaurit elivät aivan liitukauden lopulla, hetkeä ennen koko ryhmän joukkotuhoa. Ne kuuluivat heimoon nimeltä Azhdarchidae. Nimen alkuperänä on Ajdarxo, eräs persialaisen mytologian lohikäärme. Azhdarchidit olivat pitkäraajaisia, pitkäkaulaisia eläimiä, jotka muistuttivat niin kooltaan kuin ruumiinrakenteeltaan kirahvia. Ainoa vain, että niillä oli siivet.

Kaksi massiivisinta tunnettua siipisauria, pohjoisamerikkalainen Quetzalcoatlus ja Romaniasta löydetty Hatzegopteryx ylsivät 12-14 metrin siipien kärkiväliin. Painoa niillä lienee ollut noin 250 kiloa (joidenkin arvioiden mukaan enemmänkin) ja valtava, pitkänokkainen kallo on ollut ihmistä suurempi.

hatzegopteryxTavalliseen tapaan nämä jätit tunnetaan varsin huonoista fossiileista, mutta se mitä niistä tiedetään, antaisi ymmärtää niidenkin olleen lentokykyisiä. Onpa jopa arveltu, etteivät ne olisi olleet edes siipisaurien teoreettisen lentokyvyn ylärajoilla – tosin päinvastaisiakin mielipiteitä on esitetty. Jos Quetzalcoatlus ja Hatzegopteryx todella pystyivät lentämään, siinä olivat tarujen ratsut: 250-kiloiselle lentäjälle ei yhden ihmisen lisäpaino enää suuri haitta olisi. Se on kuin onkin mahdollista, mutta harmi kyllä nämä eläimet ovat kadonneet jo kauan sitten. (kuva: Hatzegopteryx ja omakuva, Mark Witton/Azhdarchid paleobiology)

Pelkäänpä, että azhdarchidit olisivat joka tapauksessa suhtautuneet meihin mieluummin suupaloina kuin ratsastajina. Mutta mistäpä sitä tietää, vaikka fossiiliaineisto jo pian paljastaisi vieläkin suurempia lentäviä eläimiä.

Lähteitä ja lisäluettavaa:

National Geographicin kuva-artikkeli Pelagornisista

Azhdarchid Paleobiology-blogi jättisiipisaurien elintavoista

Pterosaur.net infosivusto siipisaureista

Ed Yongin artikkeli Argentavisin liitotaidoista

Mark Wittonin artikkeli ja havainnollistava kuva siipisaurien lentoonlähdöstä

Päivitys 21.10.2010: Tutustuin tarkemmin Pelagornis chilensis-kuvausartikkeliin (joka löytyy täältä) ja korjasin hieman sen ja Argentaviksen kokoon liittyviä lukuja. Kiitos Villelle huomautuksesta.

3 vastausta artikkeliin “Lentävät hirviöt, eli voiko linnulla ratsastaa?”

  1. Tuo Pelagornis chilensis oli kyllä aivan uskomaton löytö. Muuten, samassa artikkelissa missä kuvattiin tuo Pelagornis chilensis esitettiin uusi arvio Argentaviksen siipien kärkivälistä. Tutkijat arvioivat paremmin tunnetun teratornin (Teratornis merriami) perusteella, että Argentaviksen yhden siiven pituus oli noin 183 cm. Argentavis oli kuitenkin huomattavasti painavampi, noin 70 kg, kun taas Pelagornis painoi vain 15,6-28,6 kiloa.

    Artikkelin voi ladata ja lukea ilmaiseksi täältä:
    http://www.informaworld.com/smpp/content~db=all~content=a926985539~frm=titlelink

    1. Kiitoksia huomautuksesta. Jostain syystä en saanut artikkelia käsiini Journal of Vertebrate Paleontologyn omilta sivuilta, mutta nyt pääsin lukemaan sitäkin ja korjailin vähän lukuja tähän artikkeliin.

      Melkoinen löytö tosiaan, lähes koko luuranko kolmiulotteisesti säilyneenä. Ja tämäkin näyttää kulkeneen yksityisen fossiilikaupan kautta. Onneksi keräilijä sentään tajusi toimittaa sen tutkijoille, eikä se jäänyt kenenkään olohuoneeseen vuosikymmeniksi. :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: