Siipisaurit (tutummin lentoliskot, Pterosauria) olivat kulta-aikanaan kutakuinkin yhtä monimuotoinen ja runsas ryhmä kuin linnut nykyään. Ja kuten lintujenkin tapauksessa, niiden joukkoon mahtuu melkoisia omituisuuksia. Kuten fossiilien kohdalla yleensä, tämän muinaisen lentävien eläinten ryhmän lajikirjosta tunnetaan vain onneton murto-osa: 110 lajia 150 miljoonan vuoden ajalta, verrattuna vaikkapa nykyhetken 10 000 lintulajiin. Silti tästäkin rajoitetusta otoksesta löytyy toinen toistaan erikoisempia muotoja.
Yksi ihmeellisimmistä ovat anurognathidit. Ne eivät ehkä ole isoja tai verenhimoisia, mutta sitäkin kiehtovampia.
Anurognathidae-heimosta tunnetaan neljä pienikokoisten siipisaurien sukua: Anurognathus (kuvassa), Batrachognathus, Dendrorhynchoides ja Jeholopterus. Tunnettujen yksilöiden siipien kärkiväli oli 40-90 cm, eli kottaraisen kokoisesta variksen kokoluokkaan. Kokonsa puolesta ne olivat varsin tyypillisiä varhaisia siipisaureja, mutta siihenpä tavallisuus sitten loppuukin.
Sukulaisistaan poiketen anurognathideilla oli hyvin lyhyt häntä tai ei häntää lainkaan. Pitkien siipien ja lyhyen hännän ansiosta anurognathidit ovat olleet taitavia lentäjiä. Niillä oli tavattoman leveä, puolipallon muotoinen pää, joka tuo vahvasti mieleen sammakon. Siitä Batrachognathus on saanut nimensäkin: sammakonleuka. Suusta löytyy kuitenkin pienet, terävät hampaat, jotka viittaavat hyönteisruokavalioon. Silmät ovat valtavan suuret (kuvan kallot: Mike Hanson).
Nämä hennot, pienet lentoliskot ovat säilyneet Saksan ja Kiinan liuskekivikerrostumissa paikoin niin hyvin, että niiden pehmeistä kudoksistakin voidaan tehdä havaintoja. Niiden ruumista on peittänyt karvamainen untuva, kuten ilmeisesti monilla – ehkä kaikilla – muillakin siipisaureilla. Hämmästyttävämpiä kuitenkin ovat merkit siitä, että karvoitus on yltänyt liki kuonon päähän asti, ja kuonosta on sojottanut pidempiä karvoja. Viiksiä.
Eräässä erinomaisen hyvin säilyneessä Jeholopterus-fossiilissa näkyy vielä yksi erityispiirre: siipikalvon reunaa kiertävä kampamainen hapsureunus (kuva: Bachmann ym. 2007, täältä). Elävissä eläimissä liki täsmälleen samanlainen reunus voidaan nähdä pöllöillä. Se rikkoo siiven tuottamia ilmanpyörteitä ja vähentää siiveniskujen tuottamaa ääntä. Juuri tämä siipisulkien kampareuna mahdollistaa pöllöjen kyvyn lentää äänettömästi saaliinsa kimppuun (alla helmipöllön siipisulkien reunaa, kuva omani). Koska anurognathideilla oli samanlainen reunus, on täysin mahdollista, että nekin olivat hiljaisia lentäjiä.
Anurognathidit olivat siis pieniä, taitavia lentäjiä, joilla oli herkät viikset ja suuret silmät. Ne lensivät äänettömästi ja söivät todennäköisesti hyönteisiä. Väkisinkin näistä ominaisuuksista päättelee, että nämä siipisaurit olivat yöaktiivisia. Kun pohtii samankaltaisia nykyajan eläimiä, ensimmäisenä tulevat mieleen lepakot ja kehrääjälinnut. Lepakot tosin suunnistavat huutaen, joten niille ei äänettömästä lennosta juuri olisi hyötyä, eikä niillä siivenreunahapsuja lienekään.
Kehrääjien kohdalla kukaan ei tunnu tietävän, onko hapsuja olemassa vai ei. Ajattelinkin selvittää asian itse, jos saan luvan katsoa paikallisen luontomuseon täytettyä kehrääjää lähempää. Oheisessa kuvassa tosin näyttäisi siltä kuin linnulla olisi jonkinlaiset hapsut pisimpien siipisulkien reunoissa (kuva täältä).
Yhdennäköisyys anurognathidien ja kehrääjien välillä on huomattava myös, kun katsoo pään muotoa, silmien kokoa ja viiksiä, kuten tästä upeasta kuvasta näkee (kuva on peräisin tämän hieman oudon oloisen luonnonsuojeluyhdistyksen sivuilta):
Tämä oli taas yksi esimerkki siitä, kuinka nykyisten eläinten elintapoihin tutustuminen voi auttaa ymmärtämään muinaisia lajeja. Konvergenssi, eli samansuuntainen evoluutio samankaltaisissa ympäristöoloissa, on usein voimakasta hyvinkin erilaisten ryhmien välillä, ja sitä voidaan käyttää hyödyksi, kunhan ei hypätä liian nopeisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi anurognathidien elintavat eivät ole välttämättä paljonkaan muistuttaneet nykyiä kehrääjiä tai lepakoita, vaikka päällisin puolin siltä vaikuttaisikin. Ne ovat voineet elää aivan omassa, nykymaailmalle tuntemattomassa ekologisessa lokerossaan.
Toivottavasti ehdin joskus kirjoittaa tänne kunnollisen, kuvitetun postauksen konvergenssista. Lähiaikoina moiseen tuskin on aikaa missään tapauksessa, mutta ehkäpä kesän lähestyessä.
Tässä vielä siipisaurispesialisti Mark Wittonin näkemys Anurognathus-siipisaurista, Pterosaur.netistä:
planeetanihmeet.wordpress.com 
Kehrääjät pitävät muutoin kauheasti meteliä, kaikuluotain(?) surinansa lisäksi reviirillään pulputusta, huutelua ja siipien yhteen hakkaamista, mutta muistaakseni niiden lento sinänsä on melko äänetöntä. Joskus mökillä kesäöinä kävellessä ne tulevat kiertelemään pään yläpuolelle, ja yksi kehrääjä kävi kerran tutkimassa koiraakin räpyttelemällä paikallaan puoli metriä sen yläpuolella (Kiinan harjakoira Alli oli aika ihmeissään).
Täytyypä kuulostella tarkemmin tänä kesänä.
Mielenkiintoista, kiitoksia tiedosta. :)
Itse en ole koskaan kokenut sellaista onnenkantamoista, että olisin sattunut kohtaamaan kehrääjiä henkilökohtaisesti.
Yritin löytää lisätietoja siitä, onko kehrääjien surina oikeastaan kaikuluotausta vai ei, mutta menestys oli heikonlaista. Ilmeisesti kehrääjiä ei juuri ole tutkittu. Löysin kuitenkin maininnan, että rasvakehrääjä (Steatornis caripensis) olisi ainutlaatuinen kehrääjien joukossa juuri kaikuluotauksensa ansiosta, ja että sen kaikuluotausääni olisi naksutusta surinan sijaan.
Monessa lähteessä myös mainittiin, että kehrääjät pyydystäisivät hyönteisiä pääosin näön varassa, ja lopettavat saalistuksen kun tulee liian pimeää. Tukevatko omat havaintosi tätä?
Jos näin olisi, voisivat kehrääjiltä hyvinkin löytyä lentoääntä vaimentavat hapsut.
P.S. ilmeisesti kehrääjät ovat saaneet tieteellisen sukunimensä (Caprimulgus, ”vuohenimijä”) tavastaan kierrellä kotieläinten ympärillä. Uskottiin, että ne käyvät lypsämässä vuohilta maitoa. Tosiasiassa ne tietenkin pyydystivät eläinten houkuttelemia hyönteisiä. Voisikohan kehrääjien kiinnostus ihmisiä ja koiriakin kohtaan johtua niitä kiertelevistä hyttysparvista?
No niin, nyt olen viimein saanut hyviä uusia kehrääjähavaintoja muutamana yönä. Siivistä ei tosiaankaan kuulu mitään ääntä normaalilennossa. Surina tuskin liittyy (ainakaan pelkästään) kaikuluotaamiseen, koska kehrääjät istuvat usein puun latvassa surisemassa. Kehrääjän laskeutuessa maahan se voi pitää hassua ”pulpulpul” -ääntä.
Surina ja muu äänekäs aktiivisuus tuntuvat olevan huipussaan juuri hämärässä, ja äänet vähenevät tai lakkaavat näin loppukesällä sitten kun tulee todella pimeää. Lasse J. Laineen Suomalaisen lintuoppaan mukaan siipien läiskytys liittyy soidinlentoon, mutta sitä kuulee vielä syyskesälläkin.
Jos ajattelen joskus vuosia sitten sattunutta tilannetta, jossa kaksi kehrääjä pyöri pääni päällä parin sadan metrin matkan verran, arvaan niiden löytäneen hyvän hyttysapajan. Sen sijaan muuten mökkipihan kallioilla käyskennellessä saan mutu-vaikutelman jonkinlaisesta tilanteen tarkistamisesta: mikäs täällä liikkuu?
Suurkiitokset havainnoista, nämä ovat kyllä oikein mielenkiintoisia.
Tuo äänetön lento kyllä viittaisi siihen, että kehrääjillä olisi ainakin jonkinlaiset hapsut tai muu ääntä vähentävä mekanismi siivissään. Tuollainen rastaankokoinen (vai lieneekö hieman isompikin) lintu yleensä pitää läheltä kuunneltuna ainakin jonkinlaista havinaa.
Suunnittelemani visiitti kyselemään lupaa kosketella lähimmän luontomuseon kehrääjää on vielä toteuttamatta, mutta enköhän sen joskus vielä tee. Sillähän siipihapsut tulisi tarkistettua.
Tuollainen silkkaa uteliaisuuttaan tarkistaminen muuten tuntuu usein viittaavan älykkääseen eläimeen. Veikkaanpa, ettei kukaan ole koskaan tutkinut kehrääjien älykkyyttä, mutta ilmeisen monipuolisen käyttäytymisen ja äänivaraston perusteella veikkaisin, että siitä saataisiin mielenkiintoisia tuloksia.