Rakkaalta vakiokommentoijaltani Okapilta voi aina odottaa joko napakkaa kritiikkiä tai hyviä ajatuksia – ja usein molempia. Tällä kertaa Okapi ehdotti että valottaisin, kuinka muinaiseläinrekonstruktioni syntyvät. Olenhan piirtänyt varmaankin satoja dinosauruksia, siipisaureja, mammutteja ja ties mitä muinaisten aikojen olentoja omaksi ilokseni, eri puolille internettiä (eniten niitä löytää DeviantArtista), ja muutaman lehtiinkin.
Maailmassa on paljonkin ihmisiä, jotka olisivat minua pätevämpiä puhumaan muinaisten eläinten eloon herättämisestä, ja jokunen heistä varmaankin lukee tämän artikkelin ja irvistelee epäpätevyydelleni. Kysymyshän oli kuitenkin siitä, kuinka minä rekonstruktioni teen. Sen voin kyllä kertoa, ja ehkäpä siitä on aiheesta kiinnostuneille iloa ja hyötyä.
Tämä artikkeli keskittyy pitkälti dinosauruksiin, koska niillä on kummallinen taipumus aina varastaa huomio. Tämä kaikki kyllä pätee muihinkin muinaiseläimiin, erityisesti niihin, joilla ei enää ole läheisiä eläviä sukulaisia.
On eri asia piirtää dinosaurus ja tehdä rekonstruktio. Dinosauruksia voidaan piirtää monella tavalla, eikä niiden tarvitse edes muistuttaa alkuperäistä esikuvaansa. Voisinhan maalata vaikkapa vaaleanpunaisia tyrannosaureja pienet enkelinsiivet selässä ja balettitossut jalassa, jos siltä sattuisi tuntumaan. Rekonstruktion idea on tiukempi: sen on tarkoitus kuvata, miltä kauan sitten kuollut eläin olisi oikeasti voinut näyttää.
Rekonstruktion voi tehdä joko oikein tai siitä, mistä aita on matalin, enkä suinkaan aina itsekään noudata ensinmainittua menettelytapaa. Olen siis luonnollisesti aivan oikea ihminen kertomaan muille, että niin se pitäisi tehdä.
Se, kuinka paljon mutkia oikaisen, riippuu paljolti siitä, miksi olen piirtämässä. Jos piirrän puhtaasti omaksi ilokseni, teen taustatyötä vain sen verran kuin mukavalta tuntuu. Jos olen liian laiska tekemään minkäänlaista taustatyötä, piirrän dinosauruksen sijaan lohikäärmeen tai avaruusolion. Jos taas työni on tarkoitus julkaista lehdessä tai muuten vakavammin otettavassa paikassa, homma on tietenkin tehtävä kunnolla.
Riman alittaen dinosauruksen tai muun muinaiseläimen piirtäminen on varsin yksinkertaista. Näin se käy: kirjoita haluamasi eläimen tieteellinen nimi Googleen. Silmäile läpi siitä kertova Wikipedia-artikkeli tai joku muu sopivalta vaikuttava populaariteksti, katsele asiantunteviksi tietämiesi paleotaiteilijoiden näkemyksiä eläimestä ja etsi käsiisi kuva luurangosta, jos sellainen on löytyvissä. Joskus eläin tunnetaan kokonaisesta, hyvinsäilyneestä luurangosta, kuten Sciurumimus tässä, jolloin se on helppoa (kuva: Ghedoghedo/Wikipedia).
Etsitpä miltei mitä tahansa, todennäköisesti ensimmäisenä löydät lupaavan näköistä materiaalia sivulta nimeltä Reptile Evolution. Jätä se täysin huomiotta. Sivut on kasannut David Peters, joka on jo vuosia yrittänyt saada julkisuutta mielikuvituksellisille hypoteeseilleen matelijoiden evoluutiosta. Harmi kyllä suurin osa sivujen materiaalista on aivan huuhaata. Muuten se olisikin yksi netin parhaita tietopankkeja. Sääli.
Silmäile löytämiäsi kuvia hetki, muodosta eläimestä yleiskuva ja sen jälkeen yksinkertaisesti vaihda otuksen ulkokuori haluamaasi malliin. Sciurumimus on siis tuon muotoinen, lisäänpä sille strutsinpoikasen kaltaisen höyhenpeitteen. Asia selvä! Usein lopputulos on varsin kelvollinen.
Vaarana tässä helpommassa tavassa on tietenkin se, että toistat muiden kuvittajien tekemiä virheitä ja kuluneita meemejä. Etkä opi itse juuri mitään. Jotain jää myös helposti huomaamatta: entä, jos se suomukuvio, jonka korvasit omallasi, onkin oikeasti fossiileissa säilynyt, ja oma piirroksesi sitten kertakaikkiaan virheellinen? Tässä tapauksessa fossiilin valokuvan pintapuolinen silmäily ei paljastanut, että hännän höyhenten pitäisi olla paljon pidemmät: juuri pörheän häntänsä ansiosta otus saikin nimekseen Sciurumimus, oravanmatkija (piirsin tämän, ennen kuin tieteellistä nimeä tai minkäänlaista tutkimusta oli julkaistu, joten apuna oli tosiaan vain yllä oleva valokuva).
Pitkä kaava
Oikea tapa on paljon, paljon työläämpi, ja silkkaan valmistautumiseen voi mennä päiväkausia ennen kuin paperille syntyy viivaakaan.
Siinäkin Google on paras ystäväsi. Etsi käsiisi kaikki tieto, mitä suinkin löydät. Kerää valokuvia fossiileista ja museoiden luurangoista ja luustodiagrammeja: paremmin tunnetuista eläimistä niitä voi löytyä kymmeniä, huonosti tunnetuista ehkä muutama. Selvitä, minkä verran luita tästä eläimestä itse asiassa tunnetaan, ja minkä verran on rakennettu lähisukulaisten perusteella. Saatat olla piirtämässä Confuciusornis-lintua, joka tunnetaan sadoista yksityiskohtiaan myöten säilyneistä täydellisistä luurangoista, tai Xenoposeidon-sauropodia, josta on löydetty yksi osittain säilynyt selkänikama. Tai useimmiten jotakin siltä väliltä (kuvassa on Berliinin luonnontieteellisen museon Giraffatitan-luuranko, Axel Mauruszat).
Selvitä myös, millaisessa ympäristössä eläimesi eli. Millaisia ilmasto ja kasvillisuus olivat? Mitä muita lajeja tunnetaan samoista kerrostumista? Millaiset elintavat eläimelläsi olisi voinut olla, millainen suhde muihin lajeihin? Oliko se sosiaalinen? Joutuiko se varomaan saalistajia? Paljonko poikasia se sai kerralla? Käyttäytymisestä ei useinkaan jää fossiileja, mutta hyvällä onnella sellaisiakin on. Jalanjälkiä, hampaanjälkiä luissa, pesiä munineen tai peräti yhdessä kuolleita ja fossiloituneita eläimiä. Ne säilyttävät silmänräpäyksiä kauan sitten tapahtuneista asioista, ja auttavat valtavasti elintapojen hahmottamisessa.
Lue tieteellisiä artikkeleita, jos voit, ja mielellään niitä uusimpia. Paleontologian alalla tieteelliset artikkelit ovat usein ilahduttavankin yleistajuisia, kunhan jaksaa tankata tärkeimmät anatomian termit, eli lähinnä luiden nimet ja ne sanat, joita käytetään suuntien ilmaisemiseen (dorsal, ventral, distal, caudal ja niin edelleen). Aika monet artikkelit ovat sellaisissa Open Access -julkaisuissa kuin PLoS ONE, Palaeontologia Electronica tai Acta Palaeontologica Polonica, vapaasti saatavilla. Mikä edistyksellinen tieteenala!
Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, paleontologit ovat myös poikkeuksellisen aktiivisia (ja vieläpä hyviä) oman alansa popularisoijia, ja lukuisat blogit ja kirjat ovat korvaamattomia helposti lähestyttävän tiedon lähteitä. Lisään tämän artikkelin loppuun luettelon löytämistäni hyvistä blogeista: niitä on aivan liikaa tässä listattaviksi.
Kannattaa katsella myös hyvien paleotaiteilijoiden näkemyksiä kohteenasi olevasta eläimestä (heistäkin pientä listanpoikasta lopussa). Älä kopioi mitään suoraan, mutta pohdi, millaisia tulkintoja toinen piirtäjä on tehnyt. Onko eläin uskottava, näyttääkö se elävältä?
Tarkista, onko tästä lajista tai sen lähisukulaisista olemassa säilyneitä pehmeitä kudoksia, joista voisi saada viitteitä siitä, mitä luiden päällä oikein oli. Myös paremmista fossiileista tunnettuja tai yhä eläviä sukulaisia kannattaa hyödyntää ulkonäön mahdollisuuksia pohtiessa. Monilta suurilta dinosauruksilta tunnetaan suomujen painaumia, pieniltä taas säilyneitä höyheniä ja sulkia. Siipisaureilta tunnetaan untuvamaisia tai karvamaisia jäänteitä, joiden perusteella ne todennäköisesti olivat pörröisiä (kuva: Wikipedia).
Yllättävän monien höyhenekkäiden pikku dinosaurusten värikin tiedetään jo, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Anchiornis oli harmaamusta valkokuvioisin siivin ja oranssi töyhtö päätä koristaen. Microraptor oli metallinhohtoisen musta ja Sinosauropteryx komeili loistavan punaruskea-valkoraitaisella hännällä. Kuuluisan Archaeopteryx-alkulinnun siiven peitinsulat olivat tiettävästi mustat.
Ja sitten kynä käteen
Kun pää tuntuu pursuavan tietoa, on aika alkaa luonnostella. Katsele keräämiäsi kuvia luurangoista ja hahmottele luita eri asentoihin, jotta saat käsityksen siitä, minkä muotoinen eläin oli eri suunnista katsoen ja millaiset asennot olivat sille mahdollisia. Tämä ei ole ihan helppoa: olen itse oppinut pikemminkin erehdysten ja kokeneemmilta saamieni moitteiden avulla, millaisiin asentoihin mitkäkin eläimet taipuivat. Myös kuvia, jotka kertoisivat, minkä muotoisia luut ovat edestä tai ylhäältä katsoen, voi olla vaikea löytää. Älä kuitenkaan huijaa ja piirrä eläimiä tismalleen samaan asentoon kuin löytämäsi luurankokuvat, ellet nimenomaan halua tehdä otuksistasi lajintunnistusoppaan kuvien näköisiä.
Älä missään tapauksessa piirrä teropodidinosaurusten käsiä samaan zombie-asentoon kuin Jurassic Parkissa. Niiden ranteet pitäisi murtaa moista varten. Siipisaurien ja raptorien pitkät, jäykät hännät olivat kohtuullisen taipuisia sivusuuntaan, mutta eivät taipuneet ylös- tai alaspäin. Pienlentokoneen kokoisen Quetzalcoatlus-siipisaurin kaula oli jäykkä, ja se käveli takajalkojen kantapäät maassa kuten ihminen, ei varpaillaan kuten useimmat muut eläimet (tämän virheen näet oikealla). Muun muassa nämä olen saanut oppia kantapään kautta mokattuani.
Kun luut ovat vihdoin hallinnassa, seuraava kohta ovat lihakset ja muut pehmeät elimet. Tässä kohtaa jonkinlainen tuntuma elävien eläinten anatomiaan on suureksi hyödyksi, jotta lihasten ja suolien summittaista kokoa ja sijaintia on helpompi hahmottaa. Pari vinkkiä: kasvinsyöjillä on iso maha, koska sinne on mahduttava pitkä suolisto. Useimmilla dinosauruksilla on paksumpi häntä kuin luulisi, koska vahvoja takajalkoja liikuttava caudofemoralis-lihas sijaitsee hännän sivulla.
Internetistä löytyy myös muutamia erinomaisen hyviä havainnollistavia kuvia ja tekstejä aiheesta: Allosaurus, Styracosaurus, Jeholopterus, Rhamphorhynchus, sauropodi.
Hyödyksi olisi sekin, että tietäisi kutakuinkin, miltä lihasten kiinnitymispaikat luissa näyttävät ja minkä kokoisia ne tavallisesti ovat: silloin tulee huomanneeksi myös, jos jonnekin tulee epätavallisen massiivinen lihas. Siinä en totta puhuen ole kovinkaan hyvä.
Dinosaurusten, siipisaurien ja ilmeisesti myös krokotiilinsukuisten eläinten kohdalla on hyvä huomata myös ilmapussit. Kuten linnuilla, niilläkin keuhkoihin liittyy monimutkainen ilmapussijärjestelmä, joka oli etenkin sauropodeilla ja siipisaureilla melkoisen massiivinen. On mahdotonta tietää tarkalleen, kuinka paljon ilmapusseja näillä eläimillä oli luidensa ulkopuolella, mutta kaikenlaiset pullistettavat kurkkupussit ja vastaavat ovat varsin mahdollisia. Onpa ehdotettu myös, että siipisaurit pystyivät säätelemään siipiensä muotoa niiden sisällä olleiden ilmapussien avulla.
Entäpä ulkokuori?
Viimeinen kerros on ehkä kaikkein konstikkain. Siihen kuuluu kaikki se, mikä eläinlajien välillä vaihtelee eniten: ihon laatu ja paksuus, ihonalaisen rasvan määrä, suomut, höyhenet, karvat ja sarveiskoristukset. Ihopoimut, kurkkupussit, nokat, huulet, silmät ja sieraimet. Ja tietenkin väri.
Monessa tapauksessa fossiilit antavat sentään jonkinlaisia vinkkejä, joista kerroin aiemmin esimerkkejä. Toisissa pääset tekemään valistuneita arvauksia. Tämä otus oli pieni kasvinsyöjä, sillä oli varmaankin suojaväri. Tuo taas ehkäpä houkutteli parittelukumppaneita kirkkailla väreillä.
Eräissä tapauksissa joudut keskelle kiivaita kiistoja. Millaiset huulet dinosauruksilla oli, vai oliko niitä lainkaan? Entä posket? Kuinka monilla dinosauruksilla oli höyhenet? Voiko joillakin olla suomuja ja höyheniä limittäin keskenään?
Ongelmana on se, että kun fossiilit eivät auta, on käännyttävä elävien sukulaisten puoleen, eivätkä ne dinosauruksilla tarjoa kummoistakaan apua. Niiden lähimpiä eläviä sukulaisia ovat linnut ja krokotiilit. Ne molemmat ovat hyvin pitkälle erikoistuneita eläimiä, jotka ovat saattaneet menettää paljon esi-isiensä piirteitä tai kehittää aivan omiaan. Krokotiilithan ovat verraten flegmaattisia, vaihtolämpöisiä vesieläimiä, jotka eivät juuri muistuta edes omia maalla kulkeneita esi-isiään, saatikka kaukaisia dinosaurusserkkujaan. Linnuilla puolestaan koko keho on erikoistunut vaativaan urheilusuoritukseen, lentämiseen. Niiltä puuttuvat niin hampaat kuin hännätkin, eikä koko suun peittävä nokka auta lainkaan sen arvuuttelussa, millaiset huulet dinosauruksilla oli.
Ei auta jäädä arvailemaan, jos haluat saada joskus jotakin piirretyksikin. Siispä päätöksiä tekemään – ainahan voit piirtää myöhemmin uudelleen ja korjata virheesi, jos joku arvaus osoittautuukin vääräksi. Väärässä oleminen ei ole vaarallista (mutta tahallaan väärässä oleminen on).
Tämän kaiken päälle tulee sitten varsinainen taiteenteko: materiaalit, tyyli ja taidot: perspektiivi, sommittelu ja valo. Koska tämähän ei tietenkään ollut vielä tarpeeksi monimutkaista.
Koulukuntia kerrakseen
Paleontologian historian aikana myös muinaisten eläinten piirtämisessä on ollut monenlaisia koulukuntia. Vanhin taisi olla ”epäonnistuneiden hirmujen aikakausi”, josta kuuluisa Charles R. Knight on hyvä esimerkki. Varhainen käsitys dinosauruksistahan oli, että ne olivat evoluution epäonnistuneita kokeita, eräänlaisia hirviöitä, joiden oli tarkoituskin kuolla. Niinpä ne piirrettiin suuriksi, kömpelöiksi ja tyhmiksi, suorastaan muodottoman lihaviksi. Hännät laahasivat maata, sauropodit kahlasivat soilla ja petodinosaurukset tappoivat kaikkea, mikä kohdalle osui. Kuvassa on Knightin Agathaumas vuodelta 1897.
”Dinosaurusrenesanssi” muutti mielikuvan dinosauruksista hitaasti 1960-luvulta alkaen. Toden teolla suuren yleisön tietoon se taisi kuitenkin rysähtää vasta Jurassic Park -elokuvan myötä 1990-luvun alussa. Uuden ajan dinosaurukset olivat aktiivisia, tasalämpöisiä ja atleettisia. Ajan henki oli myös noudattaa tarkkaan luiden antamaa anatomiaa, mikä oli tuntuva parannus aiempiin möhkäle-eläimiin. 
Toisaalta sitä noudatettiin jopa niin tarkkaan, että dinosauruksista tehtiin anorektisia, miltei pelkkiä luiden päälle pingotettuja nahkoja. Oikealla esiintyy tällainen hyvin luiseva Archosaurus. Alla kuvassa on yksi renesanssin ikoneista, Robert Bakkerin piirtämä juokseva Deinonychus.
Tyyliin kuuluu myös tietynlainen konservatiivisuus eläinten elintapojen suhteen: dinosaurukset piirretään tekemään vain odotettavissa olevia, mahdollisimman uskottavia asioita. Ne eivät saa olla liian koristeellisia tai värikkäitä, niillä ei ole outoa elintapoja eivätkä ne liiku kummallisissa paikoissa. Kuuluisin renesanssipiirtäjä lienee lukuisia kirjojakin julkaissut Gregory S. Paul.
Seuraava vallankumous on muhinut jo hyvän aikaa, mutta se on vasta vähitellen pääsemässä kunnolla vauhtiin. On puhuttu yhä enemmän siitä, että oikeat, elävät eläimet eivät näytä lainkaan luurangoiltaan: ne eivät ole luiden päälle pingotettuja nahkoja, vaan niin täynnä outoja pehmeitä kudoksia, että tuttujenkin eläinten luurangot ovat yllättävän ja omituisen näköisiä. Niillä on sulkakoristeita, ryppyisiä naamoja, roikkuvia helttoja ja kurkkupusseja, jotka pullistuvat niin suunnattomiksi, että eläin näyttää räjähtävän hetkenä minä hyvänsä (kuva: keisarifregattilintu, FWS).
Elävien eläinten elintavatkin ovat mitä mielikuvituksellisimpia, niillä on outoja käyttäytymispiirteitä ja niitä esiintyy välillä hyvinkin kummallisissa paikoissa. On olemassa vampyyrisirkkuja, vegaanikorppikotkia, kuumissa lähteissä kylpeviä apinoita, lintuja saalistavia hämähäkkejä ja hyönteissyöjäantilooppeja.
Miksi muinaiseläimet olisivat olleet yhtään erilaisia?
Nämä ajatukset koottiin ensimmäisen kerran yksiin kansiin vasta pari kuukautta sitten, kun John Conwayn, C. M. Cosemenin ja Darren Naishin All Yesterdays -kirja julkaistiin. En ole vielä saanut kirjaa käsiini, mutta lukuisat suotuisat arvostelut kertovat, että se esittelee sekä muinaisia eläimiä uusilla ja mielikuvituksellisilla tavoilla, että nykyeläimiä sellaisina kuin tulevaisuuden paleontologit ne näkisivät, jos ajattelisivat kuten me nyt.
Kirjan mukaan uudet tuulet ovat saaneetkin nyt nimekseen All Yesterdays -liike, ja lähden siihen innolla mukaan. Samaan suuntaan olen ollut kallellani jo jonkin aikaa, mutta nyt mielikuvitustaan saa käyttää ihan luvan kanssa.
Tämä meni nyt vähän käsienheilutteluksi, joten seuraavassa artikkelissa sovelletaan tätä kaikkea käytäntöön. Osa kaksi löytyy täältä.
Paleontologia-aiheisia sivuja ja blogeja, joista on usein hyötyä:
Sauropod Vertebra Picture of the Week
Hyvin puutteellinen lista taidokkaita muinaisten eläinten eloon herättäjiä, ei missään järjestyksessä:
Jaime A. Headden, ”Qilong”
Edyta Felcyn, ”Apsaravis”
Sergey Krasovskiy, ”Atrox1”
Stanton F. Fink, ”Avacna”
Alain Bénéteau, ”Dustdevil”
Ville Sinkkonen, ”Dinomaniac”
planeetanihmeet.wordpress.com 
Ooh, minut mainitaan nimeltä (tai ainakin pseudonyymiltä). Olen kuuluisa! :)
Mainio ja mielenkiintoinen artikkeli. En todellakaan haluaisi nillittää, mutta siitä kuitenkin puuttuu yksi aspekti josta olen erityisen kiinnostunut. Minua kiinnostaa kuvitustekniikkasi, no, tekninen puoli. Ymmärsinkö oikein että käytät siis perinteistä kynää ja paperia (etkä tietokoneohjelmia)? Entä millä menetelmällä värität kuvat; tuskin tavallisilla vesiväreillä sentään? Kuinka kauan kuvan valmistuminen luonnosteluvaiheesta julkaisukelpoiseksi tyypillisesti kestää (ts., puhutaanko tunneista, päivistä vai peräti viikoista)?
”Alla kuvassa on yksi renesanssin ikoneista, Robert Bakkerin piirtämä juokseva Deinonychus.”
Yleisesti ottaen en erityisemmin välitä Bakkerin dinosaurustaiteesta. Se on kyllä persoonallista, mutta minun makuuni hieman liian ”sarjakuvamaista”. Mutta tuota Deinonychus-kuvaa minä fanitan ihan täysillä. Se on yksi suosikkidinosauruskuvistani ylipäänsä. Olkoonkin, että eläimen ulkomuoto ei nykytietämyksemme valossa ole realistinen (ei höyheniä!) – tuon kuvan dynaamisuus ja eleganssi ovat silti aivan omaa luokkaansa.
Jätin tosiaan käytännön aspektin vielä kokonaan pois, koska artikkeli olisi muuten levinnyt täysin käsistä ja muuttunut pienehköksi kirjaksi. :) Myös tässä artikkelissa käsitellyistä aiheista olisi ollut paaaaljon lisää sanottavaa. En tajunnutkaan, kuinka paljon, ennen kuin aloin kirjoittaa. Loistava idea siis, kiitos siitä.
Käsittelen noita käytännön asioita, kuten välineitä ja ajankäyttöä, sitten seuraavassa osassa, jota jo valmistelen.
Ja kyllä, Bakkerin Deinonychus on upea. Olen monta kertaa yrittänyt turhaan saada aikaan yhtä vaikuttavaa liikkeen ja voiman tuntua. Ehkä se vielä joskus onnistuukin.
Löysin äsken ihan sattumalta tämmöisen Tyrannosauruksen piirtämiseen liittyvän sivun: http://www.buzzfeed.com/donnad/psa-youve-been-drawing-t-rex-wrong-your-whole-life
Hauska löytö. Ja tottahan tuo on: pystyssä kulkevat kengurudinosaurukset on hylätty jo aikaa sitten jopa elokuvissa (jotka eivät muuten varsinaisesti juhli anatomisella korrektiudellaan), mutta piirroksissa ne jostakin syystä yhä sinnittelevät.