Parhaan lemmikin jäljillä, osa 1: ympäristövaikutukset

Karkea vertailu erilaisten lemmikkien vuosittaisesta hiilijalanjäljestä. Koira ja kissa perustuvat tutkimustietoon, muut hyvin epätieteellisiin laskelmiin. Kuvaajassa on otettu huomioon vain lemmikkien ruoka ja sähkönkulutus, ei esim. tarvikkeita. Akvaariokalan kohdalla on arvio 90-litraisen akvaarion päästöistä, ja torakoissa 100-200 yksilön populaation. Muut ovat yksilötasolla.

Viime aikoina lemmikinpidon ongelmista on puhuttu paljon. Vuoroin otsikoihin ovat nousseet lemmikkien hiilijalanjälki, karkaaminen vieraslajeiksi, ylijalostuksen ja sisäsiitoksen tuottama kärsimys, eläinten hyvän elämän tarpeet ja esimerkiksi hylättyjen kissojen valtava määrä.

On lemmikeissä paljon hyvääkin. Ne edistävät mielenterveyttä, suojaavat allergioilta, lisäävät liikuntaa ja toivottavasti myös opettavat eläimistä välittämistä.

Eläimiä voi kuitenkin pitää monella tavalla, ja lajivaihtoehtojakin on satamäärin. Millainen lemmikki on eettisin, ekologisin ja muutenkin paras? Minun tekee tietenkin heti mieli julistaa voittajaksi oma suosikkini kesyrotta, mutta tutkitaan nyt ensin. Aloitetaan lemmikkien ympäristövaikutuksista. Onko tullut aika syödä koira, kuten kymmenen vuoden takainen kohukirja ehdotti?

Linnut hapuilevat kuolemattomuutta

Ne ovat parempia kuin me ja tietävät sen.

Joskus tuntuu, että evoluutio on suonut linnuille epäreiluja etuja meihin nisäkkäisiin verrattuna. Harakan pähkinänkokoiset aivot riittävät ihmisapinoiden tasoiseen älliin. Tiibetinhanhen keuhkoilla voi lentää yli Mount Everestin. Lentotaitonsa ansiosta ne ovat vapaita kuin, no, taivaan linnut.

Yksi osoitus lintujen kertakaikkisesta paremmuudesta on niiden pitkä elinikä. Linnut elävät pidempään kuin samankokoiset nisäkkäät, usein moninkertaisesti. Esimerkiksi noin satagrammaisen suomalaisen vesimyyrän ennätysiäksi mainitaan AnAge-tietokannassa 2,5 vuotta. Samankokoinen petoeläin, lumikko, on pitkäikäisempi: 9 vuotta. Viiriäinenkin painaa satakunta grammaa, mutta se elää jopa viisitoista vuotta!

Papukaijoilla elinvuosia kertyy vielä enemmän kuin useimmilla linnuilla. Viiriäisen ja vesimyyrän kanssa samaan kokoluokkaan osuvan senegalinkaijan (Poicephalus senegalus) pisin vahvistettu elinikä on 40 vuotta. Miten ihmeessä se on mahdollista?

(Tämä artikkeli julkaistiin alun perin Lemmikkilintuyhdistys Kaijulin Kaijutin-lehdessä loppuvuonna 2016)

Kesäpesukarhut ja papukaijakarkurit kuriin, vaatii EU

Pesukarhuja Madridissa, papukaijoja Lontoossa, eksoottisia rapuja Italiassa ja myrkyllisiä jättiputkia Suomessa. Eurooppa on saanut vähintäänkin oman osuutensa ongelmallisia vieraslajeja. Niistä osa uhkaa alkuperäisluontoa, toiset aiheuttavat tuhoja maataloudelle, kolmannet tukkivat vesiväyliä tai vahingoittavat ihmisiä. Arvioiden mukaan ne aiheuttavat miljardien eurojen taloudelliset tappiot vuosittain. (kuva: eteläamerikkalaisia munkkiaratteja Espanjassa. Tamara K/Wikipedia.)

Eipä ihme, että Euroopan unioni haluaa ottaa ohjat käsiinsä jäsenmaiden jotensakin leväperäisestä tavasta hoitaa vieraslajiongelmia. Parhaillaan ollaan panemassa käytäntöön EU:n uutta vieraslajiasetusta, jonka tarkoitus on patistaa koko Eurooppa hoitamaan nurkkansa kuntoon.

Mtv uutisoi tilanteesta, ja luonnollisesti räikyvin otsikoin: ”EU kieltämässä vieraslajeja – eksoottisten eläinten harrastajat pelkäävät harrastuksensa loppuvan”. Mahtaako eläinharrastajilla olla syytä huoleen, ja jos on, vainotaanko meitä syyttä suotta, vai onko joidenkin lajien kauppakielto todella paikallaan?

Kotidinosauruksen kouluttaminen

Minun ei suinkaan ollut tarkoitus ryhtyä papukaijaharrastajaksi. En ole edes juuri kiinnittänyt huomiota koko linturyhmään. Niin vain jotenkin kävi.

Oli kipeästi uutta kotia kaipaava lintu ja koti, johon se oli mahdollista ottaa. Sitten lintu tarvitsi lajitovereita. Nyt taloudessamme on kolme neitokakadua, eikä näihin hämmentävän älykkäisiin koukkunokkaisiin dinosauruksiin hurahtamisesta näytä olevan paluuta.

Toinen musta aukko eläinsivistyksessäni on ollut eläinten kouluttaminen. Olin kyllä hämärästi tietoinen, että meneillään on paradigmanmuutos eläinten koulutuksen suhteen, mutta en ole koskaan lukenut aiheesta kuin ohimennen. Ajoitukseni oli ilmeisen erinomainen, sillä suomeksi oli juuri ilmestynyt uusi kirja, jossa keskitytään juuri papukaijojen koulutuksen saloihin: Jarmo Tuutin Papukaijan koulutuksen perusteet. Kun se sysättiin käteeni, ei auttanut muuta kuin perehtyä aiheeseen. Tässä siis tuntumiani sekä itse kirjasta että uudesta ikkunasta eläviin dinosauruksiin.

Apinat näyttelijöinä ja biologi eläintarhassa

Viime torstaina kävin Korkeasaaressa, mutten ihan millä tahansa visiitillä. Olin tulevana perjantaina ensi-iltaan tulevan Amazonia-elokuvan lehdistötilaisuudessa, jossa sekalaisille median edustajille tarjottiin elokuvan esittelyä, aamiaista ja opastettu kierros Amazonia-talossa.

Amazonia on eräänlainen koko perheen dokumentin ja seikkailun risteytys, jossa vankeudessa syntynyt kapusiiniapina eksyy Amazonin sademetsään ja joutuu opettelemaan luonnossa selviytymiseen vaadittavia taitoja. Elokuva on kaunis ja värikäs, eikä sitä ole pilattu turhanpäiväisellä selostuksella. Se vaikuttaa lupaavalta, mutta minulla on eettiset epäilykseni sen tuotannosta.

Aamiaistapahtuman parasta antia oli Amazonin eläimiin tutustuminen oppaan ja eläintenhoitajan seurassa. Opin paljon eläinten hoidosta, eri lajien ja yksilöiden temperamenteista ja muista käytännön seikoista, jotka tavallisessa eläintarhakäynnissä jäävät kuulematta. Tarhan ulkotiloistakin sai tavanomaista enemmän iloa, sillä eläintarha oli lähes autio ja eläimet tavallista virkeämpiä. Päivästä jäi mietteliäs tunnelma: missä menevät apinoiden ja muiden villieläinten viihdekäytön rajat?

Ihmisen parhaat ystävät

Viime kuukausina olen miettinyt paljon ihmisen suhdetta lemmikkieläimiin ja lemmikinpidon etiikkaa. Olen lukenut viime vuoden lopulla keskustelua herättäneen Seppo Turusen Lemmikkielämää-kirjan, kirjoittanut artikkelin akvaarioharrastuksen etiikasta Akvaariomaailma-lehteen ja uutisoinut karanneiden lemmikkimatelijoiden vaikutusta Floridan luontoon Herpetomania-lehdessä. Samaisen lehden samassa numerossa on Turusen kirjaan pohjautuva Joonas Gustaffsonin artikkeli siitä, millaista herppiharrastus saattaisi olla 50 vuoden kuluttua. Olen alkanut katsoa uusin silmin sekä omaa eläinharrastustani että lemmikkikulttuuria ylipäätään. Parhaillaan tenttiin luettavana oleva Andrew Pullinin Conservation Biology -kirja toi aiheen uudelleen mieleen.

Kuinka suuria ovat lemmikinpidon ympäristölle aiheuttamat tuhot? Entä uhanalaisten lajien kauppa? Mitä hyötyä lemmikeistä oikeastaan on, ja kenelle? Onko tässä oikeastaan mitään järkeä?