Villieläimet perheenjäseninä

Joulupaketista paljastui Sesse Koiviston uusi kirja Tapiiri sohvapöydän alla, jonka jo ahmaisin kannesta kanteen. Harvoin olen naureskellut näin paljon kirjan ääressä ja lukenut (varmaan jo kyllästyneelle) puolisolleni pätkiä ääneen: ”Se [pahvilaatikko] tulee auton sisäpuolelle, koska siinä on susia.”

Tapiiri sohvapöydän alla on viimeisin lisäys Sesse Koiviston pitkään sarjaan teoksia elämästä eläinten parissa. Hänen puolisonsa Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren eläintarhan johtajana vuodet 1968-1995, ja perhe myös asui Korkeasaaressa. Työt eivät todellakaan pysyneet työpaikalla, vaan vuosien varrella perhe pääsi läheisiin tekemisiin toinen toistaan kummallisempien villieläinten kanssa.

Kirja-arvio: tuhannen ja yhden lajin tarinat

Aina välillä luulen, että tiedän aika paljon luonnosta. Hallitsenhan sentään evoluution ja ekologian perusperiaatteet, tunnistan suurimman osan Suomen selkärankaisista (ainakin jos saan katsoa rauhassa) ja olen vuosien varrella imuroinut päähäni hämmentävän määrän nippelitietoa sieltä täältä. Halusitko tietää genomin koon evoluutiosta dinosauruksilla vai petunioiden taipumuksesta lihansyöntiin?

Sitten luin Metsän salainen elämä -kirjan ja muistin taas, etten tiedä mistään mitään. Kaikki vuosien varrella muistilokeroin upottamani tieto on vain mitä kevein pintaraapaisu. Kirja avaa huikeita näkymiä suomalaisten metsän maan hiljaisiin – olentoihin, joilla on sellaisia viehättäviä nimiä kuin salasyöjät, kiilurit, sudenmaidot ja pitsikät. Vasta, kun tietää edes jotain, voi ymmärtää kuinka vähän tietää. Ja se vasta kiehtovaa onkin.

Miltä tuntuu olla eläin?

Olen lukenut lähes peräkkäin kaksi kirjaa, joiden nimet ovat muunnelmia tästä kysymyksestä. Toinen on Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin?, toinen Carl Safinan Beyond words: what animals think and feel? Molemmat teokset on julkaistu viime vuonna, ja ne ottavat osaa laajempaan keskusteluun eläinten kokemusmaailmasta.

Kirjailijat lähestyvät kysymystä eri näkökulmista, mutta molemmilla on sama perimmäinen vastaus: muut eläimet ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin olemme halunneet uskoa. Niiden elämään kuuluu yhtä lailla tunteita ja toiveita, iloja ja suruja kuin meidänkin – ja sillä on painavia seurauksia kun päätämme, miten muiden lajien edustajia pitäisi kohdella.

Kotidinosauruksen kouluttaminen

Minun ei suinkaan ollut tarkoitus ryhtyä papukaijaharrastajaksi. En ole edes juuri kiinnittänyt huomiota koko linturyhmään. Niin vain jotenkin kävi.

Oli kipeästi uutta kotia kaipaava lintu ja koti, johon se oli mahdollista ottaa. Sitten lintu tarvitsi lajitovereita. Nyt taloudessamme on kolme neitokakadua, eikä näihin hämmentävän älykkäisiin koukkunokkaisiin dinosauruksiin hurahtamisesta näytä olevan paluuta.

Toinen musta aukko eläinsivistyksessäni on ollut eläinten kouluttaminen. Olin kyllä hämärästi tietoinen, että meneillään on paradigmanmuutos eläinten koulutuksen suhteen, mutta en ole koskaan lukenut aiheesta kuin ohimennen. Ajoitukseni oli ilmeisen erinomainen, sillä suomeksi oli juuri ilmestynyt uusi kirja, jossa keskitytään juuri papukaijojen koulutuksen saloihin: Jarmo Tuutin Papukaijan koulutuksen perusteet. Kun se sysättiin käteeni, ei auttanut muuta kuin perehtyä aiheeseen. Tässä siis tuntumiani sekä itse kirjasta että uudesta ikkunasta eläviin dinosauruksiin.

Papukaija rekan nokassa ja muita lasarustarinoita

Marraskuussa ilmestynyt Helsingin Sanomien artikkelini käsitteli lasaruseläimiä – kerran sukupuuttoon kuolleiksi luultuja lajeja, jotka löytyvät uudelleen. Jutun keskipiste oli sympaattinen inkarotta (Cuscomys), jota Machu Picchussa muinoin asuneet inkat pitivät lemmikkinään (tai mahdollisesti ruokalajina, hautalöydöistä on vaikeaa sanoa varmasti). Sen luultiin kadonneen inkavaltion mukana, mutta kävikin ilmi, että se on elossa ja voi hyvin peräti kahden lajin voimin. Lajeista toisen – juuri sen inkahaudoista tutun – löytäjät raportoivat siitä vasta viime lokakuussa.

Hesarin juttuun ei tietenkään mahtunut kuin pari hassua esimerkkiä. Kadonneiden eläinten löytymisen tarinoita on paljon, vaikka tietenkin samaan aikaan surullisen vähän. Kuten Hesarissa kirjoitan, useimmat kuolleet myös pysyvät kuolleina.

Kiehtovia, hämmentäviä ja naurettavan epätodennäköisiä uudelleen löytymisen tarinoita on kuitenkin useita. Scott Weidensaulin klassikoksi noussut kirja The Ghost with Trembling Wings on täynnä niitä. Koska se on lisäksi mukaansatempaavasti kirjoitettu ja vuorottelee tunnetta ja tiedettä, informaatiota ja seikkailua sopivassa suhteessa, ei ole ihme että kirja on myyty loppuun useimpien kauppojen hyllyltä.

Yksi Weidensaulin uskomattomimpia tositarinoita on kertomus yökaijan uudelleen löytymisestä.

Kirjavertailu: evoluutiobiologiaa kaikille

Jos evoluutioteoriaa kansantajuistavista kirjoista on joskus ollut pulaa, ainakaan viime vuosien kirjavyöryn jälkeen sellaista ei ole. Charles Darwinin juhlavuonna 2009 tuli kuluneeksi, vähän pyöristäen, 200 vuotta Darwinin syntymästä ja 150 vuotta lajien synnyn ilmestymisestä. Ilmeisesti juhlavuosi innoitti tieteen popularisoijia, sillä uusia teoksia evoluutiosta suorastaan tungeksi kirjakauppoihin. Laadukkaista esityksistä onkin suorastaan runsaudenpulaa. Olen tietenkin ahminut kaikki käsiini saamani teokset, ja koska lupailin kirjoittaa lisää arvosteluja tiedekirjalistan kirjoille, lyön tässä useamman kärpäsen samalla iskulla. Toivottavasti vertailuni auttaa valitsemaan luettavaa tai vaikkapa suosittelemaan hyvää perehdytystä tuttaville ja sukulaisille.

Mukana ovat Bargum & Kokon Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä (2008), Sean Carrollin Kelpoisimman valmistus (2008), Mats Björklundin Evoluutiobiologia (2009), Richard Dawkinsin Maailman hienoin esitys (2009) ja Hanskin ja kumppanien toimittama Kaikki evoluutiosta (2009). Etukäteen mainittakoon, että Kelpoisimman valmistus valikoitui vertailuvoittajaksi.