Kun lemmikinpito epäonnistuu

Olen pitänyt ja hoitanut elämäni aikana monenlaisia lemmikkejä, ja useimmat niistä – rotista niilinhaukiin ja leopardigekosta kummitussirkkoihin – ovat olleet ongelmattomia hoidokkeja, joille olen kokenut pystyväni tarjoamaan hyvän elämän. Nyt seuraava tarina on kuitenkin poikkeus.

Vajaa kolme vuotta sitten hankin ensimmäisen neitokakaduni, ja tämän lajin kanssa pieleen meni aivan kaikki. En tiedä, mitä tästä tarinasta pitäisi oppia, jos mitään – selvästikin monilla muilla menee kakadujensa kanssa mainiosti, joten kyse ei ehkä ole siitä, etteikö laji sopisi lemmikiksi, vaikka sitäkin olen kyllä miettinyt. Ehkä tämä on kuitenkin esimerkki siitä, kuinka perehtymisestä ja hyvästä yrityksestä huolimatta elämä eläinten kanssa joskus voi mennä päin mäntyä, ja kuinka kodinvaihtajan kanssa voi tulla ylimääräisiä yllätyksiä.

Kotidinosauruksen kouluttaminen

Minun ei suinkaan ollut tarkoitus ryhtyä papukaijaharrastajaksi. En ole edes juuri kiinnittänyt huomiota koko linturyhmään. Niin vain jotenkin kävi.

Oli kipeästi uutta kotia kaipaava lintu ja koti, johon se oli mahdollista ottaa. Sitten lintu tarvitsi lajitovereita. Nyt taloudessamme on kolme neitokakadua, eikä näihin hämmentävän älykkäisiin koukkunokkaisiin dinosauruksiin hurahtamisesta näytä olevan paluuta.

Toinen musta aukko eläinsivistyksessäni on ollut eläinten kouluttaminen. Olin kyllä hämärästi tietoinen, että meneillään on paradigmanmuutos eläinten koulutuksen suhteen, mutta en ole koskaan lukenut aiheesta kuin ohimennen. Ajoitukseni oli ilmeisen erinomainen, sillä suomeksi oli juuri ilmestynyt uusi kirja, jossa keskitytään juuri papukaijojen koulutuksen saloihin: Jarmo Tuutin Papukaijan koulutuksen perusteet. Kun se sysättiin käteeni, ei auttanut muuta kuin perehtyä aiheeseen. Tässä siis tuntumiani sekä itse kirjasta että uudesta ikkunasta eläviin dinosauruksiin.