Parhaan lemmikin jäljillä, osa 1: ympäristövaikutukset

Karkea vertailu erilaisten lemmikkien vuosittaisesta hiilijalanjäljestä. Koira ja kissa perustuvat tutkimustietoon, muut hyvin epätieteellisiin laskelmiin. Kuvaajassa on otettu huomioon vain lemmikkien ruoka ja sähkönkulutus, ei esim. tarvikkeita. Akvaariokalan kohdalla on arvio 90-litraisen akvaarion päästöistä, ja torakoissa 100-200 yksilön populaation. Muut ovat yksilötasolla.

Viime aikoina lemmikinpidon ongelmista on puhuttu paljon. Vuoroin otsikoihin ovat nousseet lemmikkien hiilijalanjälki, karkaaminen vieraslajeiksi, ylijalostuksen ja sisäsiitoksen tuottama kärsimys, eläinten hyvän elämän tarpeet ja esimerkiksi hylättyjen kissojen valtava määrä.

On lemmikeissä paljon hyvääkin. Ne edistävät mielenterveyttä, suojaavat allergioilta, lisäävät liikuntaa ja toivottavasti myös opettavat eläimistä välittämistä.

Eläimiä voi kuitenkin pitää monella tavalla, ja lajivaihtoehtojakin on satamäärin. Millainen lemmikki on eettisin, ekologisin ja muutenkin paras? Minun tekee tietenkin heti mieli julistaa voittajaksi oma suosikkini kesyrotta, mutta tutkitaan nyt ensin. Aloitetaan lemmikkien ympäristövaikutuksista. Onko tullut aika syödä koira, kuten kymmenen vuoden takainen kohukirja ehdotti?

Akvaariotietoa suomeksi

Kokoan tästedes eri puolilla internettiä julkaistavia akvaarioharrastusta, kaloja ja muita vesieliöitä käsitteleviä artikkeleita listaksi omalle Akvaariojuttuja-sivulleen. Suomenkielinen akvaariotieto on netissä kiven alla, joten artikkelien kokoaminen yhteen paikkaan helposti löydettäviksi on tuskin ainakaan pahitteeksi.

Jos kalojen hoito tai biologia, vesikasvit, lemmikkien pyydystäminen luonnosta, Myanmarin vesistöt tai vaikka merilukit kiinnostavat, käy kurkistamassa, mitä listalta löytyy. Aiheita on jo nyt laidasta laitaan, ja uusia juttuja tupsahtelee listalle viikoittain.

Suurin osa jutuista on julkaistu Aqua-Webissä, mistä löytää myös muita eväkkäisiin liittyviä artikkeleita, videoita ja uutisia sekä Suomen suurimman akvaarioaiheisen keskustelufoorumin.

Viikon outo eläin: kala kuivalla maalla

 

Tämä otus on ankeriasmonni (Channallabes apus), yksi Afrikan omituisimmista kaloista, ja se on jo paljon sanottu mantereesta, jolla on myös muun muassa keuhkollisia kaloja, lentäviä kaloja ja ylösalaisin uivia kaloja.

Ankeriasmonnilla on pitkänomainen, miltei nauhamainen ruumis, hyvin pienet silmät ja vahvat puremalihakset. Osalla yksilöistä on rintaevät, osalla niiden lisäksi vatsaevät ja osalla ei kumpiakaan: Afrikan ankeriasmonneilla on poikkeuksellisen paljon yksilöiden välistä vaihtelua sellaisissa luuston peruspiirteissä, jotka yleensä ovat riittävän yhtenäisiä toimiakseen luotettavina lajituntomerkkeinä.

Gabonin sademetsissä ankeriasmonneja voi kalastaa kaivamalla metsänpohjaan pienen kuopan, paljain käsin kaivettu pikku syvennys riittää. Siimanpätkään kiinnitetään koukku ja kastemato, ja sitten ryhdytään onkimaan maakuopasta kuin ainakin mielisairaalavitsin hahmot. Viimeistään kahdessakymmenessä minuutissa kala on koukussa. Toimenpide onnistuu yhtä hyvin kuivalla kaudella kuin sadekaudellakin.

Vaikuttaakin siltä, että ankeriasmonni viihtyy yhtä hyvin sekä vedessä, kuivalla maalla että maan alla. Sillä on poikkeuksellisen vahvat pään lihakset ja vahva kallo. Ne mahdollistavat voimakkaan pureman, mutta kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä miksi, sillä saaliseläimiään ne eivät murskaa. Ehkä se puree jotakin muuta jossakin elämänsä vaiheessa.

Ankeriasmonnit ovat huonosti tunnettuja ja elävät Afrikan syrjäseuduilla, mistä ei juuri tuoda akvaariokalojakaan. Oman akvaarioni ankeriasmonni ja lähisukuinen nauha-ankeriasmonni (Gymnallabes typus) on hankittu muutaman mutkan takaa varsin epätavallisin keinoin. Kotihoidokkeina ne ovat mutkattomia ja kaikin puolin kiitollisia otuksia. Haaveilen siitä, että voisin joskus perustaa niile paludaarion, jossa niille olisi tarjolla myös maata, jossa ryömiä ja kaivautua.

Syystä tai toisesta ankeriasmonneja on kuitenkin tutkittu häkellyttävän paljon: tutkimuksia voi lukea purentavoimasta ja sen mallintamisesta, evien määrän vaihtelusta, saalistusmekanismeista ja kyvystä ruokailla kuivalla maalla.

Viikon outo eläin: kala kuin lohikäärme

Länsiafrikkalainen käärmekala (Erpetoichthys calabaricus) on akvaarioharrastajien vanha tuttu, vaikkei siitä ison kokonsa ja petomaisuutensa vuoksi ole koskaan tullutkaan varsinaista hittikalaa. On se kuitenkin siinä määrin suosittu, että sillä on oma suomalainen ihailijakerhonsa Facebookissa.

Käärmekala kuuluu niilinhaukikaloihin, jotka ovat säilyttäneet koko joukon erityispiirteitä varhaisilta kaloilta: sukulaistensa tavoin sillä on raskaat, salmiakinmuotoiset kiillesuomut ja rivi pieniä selkäeviä. Se ui yleensä rauhallisesti keltamustilla rintaevillään meloen ja näyttäen hämmästyttävästi pieneltä, leveästi hymyilevältä lohikäärmeeltä. Saaliinsa se etsii haju- ja sähköaistin avulla: sieraimet ovat kääntyvien putkien päässä, jotta hajun lähteen paikallistaminen olisi helpompaa, ja päässä ja leuan alla erottuvat rokonarpea muistuttavat aukot ovat Lorenzinin pullosia, samoja sähköaistielimiä kuin hailla.

Monet tropiikin kalat kykenevät haukkaamaan ilmaa, mutta niilinhaukikaloilla on aidot keuhkot. Tai oikeastaan yksi toimiva keuhko, sillä toinen on hyvin pieni. Käärmekala kuuluukin niihin kaloihin, jotka todella hukkuvat, jos eivät pääse pinnalle hengittämään. Keuhkojensa ja notkean, käärmemäisen muotonsa ansiosta käärmekala pystyykin liikkumaan myös kuivalla maalla, ja niin se ilmeisesti luonnossa myös tekee. Monet tieteelliset artikkelit laskevat käärmekalan yhdeksi amfibisista kaloista, sekä maalla että vedessä eläväksi.

Käärmekala on koko kehityslinjansa ainoa elävä laji, sillä siihen johtava sukupuun haara erosi muista niilinhauista jo liitukaudella, dinosaurusten aikaan. Uhanalaisten lajien Punaisella listalla käärmekala luetaan silmälläpidettäväksi: se ei ole vielä uhanalainen, mutta Beninin, Kamerunin ja Nigerian laajentuvat öljyplantaasit uhkaavat sitä. Toivotaan, että tämä lievästi sanoen omalaatuinen eläin säilyy seuraavienkin sukupolvien ihmeteltäväksi.

Olen kirjoittanut niilinhaukikalojen biologiasta aiemminkin pariinkin otteeseen: Onni on elävä fossiili olohuoneessa ja Niilinhauista, hellyydestä ja sosiaalisuudesta.

Kalan silmin

Toukokuun viidentenätoista päivänä puhuin Turun Akvaarioystävät ry:n väelle kalojen aistimaailmasta – siitä, miltä oikein tuntuisi olla kala. Tapahtuma oli hauska ja yleisö kiinnostunutta. Kahlattuamme läpi kalojen aisteista kahdeksan (jätettyämme muutaman pois selkeyden vuoksi), tulimme siihen tulokseen, että akvaariokalojen sielunelämä on sekä monimutkaisempaa että käsittämättömämpää kuin monikaan osaisi arvata.

Kiehtovien yksityiskohtien paljouden vuoksi joudun jakamaan artikkelin kahtia. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään ne kalojen aistit, jotka ovat tuttuja meille ihmisillekin: näkö, kuulo, haju, maku ja tunto. Seuraavassa artikkelissa siirrytään kylkiviiva-, sähkö- ja magneettiaistin pariin.

Avaruusolioita akvaariossa

Teoriassa akvaarion omistajalla on homma hanskassa: hän tietää, miten akvaario toimii, ymmärtää hoidokkiensa elintapoja ja on selvillä siitä mitä tehdään, kun ongelmia ilmenee. Käytännössä harrastajalla on usein mitä hatarin käsitys siitä, mitä akvaariossa oikein on meneillään ja miksi kummassa sen eläimet tekevät niin kuin tekevät. Se on samaan aikaan harrastuksen paras ja pahin puoli. Toisaalta akvaarion tarkkailu ei koskaan käy tylsäksi, kun aina tapahtuu jotakin uutta ja hämmentävää. Toisaalta taas eliöiden hyvinvoinnin puolesta voi lähinnä tehdä voitavansa sen vähän perusteella mitä tietää, ja toivoa ettei mikään mene pahasti pieleen.

Viime aikoina akvaarioni ovat antaneet erityisen paljon aihetta tuntea itsensä sekä hämmentyneeksi ja tietämättömäksi että ällistyneen ilahtuneeksi. Itsemurhahakuiset kirjoahvenet, alienin näköiset ankeriasmonnit ja odottamaton altruismi ovat seuranneet toisiaan tiuhaan tahtiin.

Mitä olen oppinut niilinhauista

Syyskuussa hankkimani viherniilinhauki (Polypterus senegalus) on reilussa parissa kuukaudessa opettanut minulle koko joukon uusia asioita niilinhauista, ja niistä kertoilen tässä valokuvien kera. Samalla Lousku on vakiinnuttanut niilinhaukien aseman ehdottomasti suosikkieläinteni joukossa. En suuremmin yllättynyt, kun huomasin tiistaina olevani tilaamassa sille lajitoveria. Toinen viherniilinhauki siis saapuu joulukuun aikana, ja tulee toivottavasti hyvin toimeen entisen asukkaan kanssa.