Parhaan lemmikin jäljillä, osa 1: ympäristövaikutukset

Karkea vertailu erilaisten lemmikkien vuosittaisesta hiilijalanjäljestä. Koira ja kissa perustuvat tutkimustietoon, muut hyvin epätieteellisiin laskelmiin. Kuvaajassa on otettu huomioon vain lemmikkien ruoka ja sähkönkulutus, ei esim. tarvikkeita. Akvaariokalan kohdalla on arvio 90-litraisen akvaarion päästöistä, ja torakoissa 100-200 yksilön populaation. Muut ovat yksilötasolla.

Viime aikoina lemmikinpidon ongelmista on puhuttu paljon. Vuoroin otsikoihin ovat nousseet lemmikkien hiilijalanjälki, karkaaminen vieraslajeiksi, ylijalostuksen ja sisäsiitoksen tuottama kärsimys, eläinten hyvän elämän tarpeet ja esimerkiksi hylättyjen kissojen valtava määrä.

On lemmikeissä paljon hyvääkin. Ne edistävät mielenterveyttä, suojaavat allergioilta, lisäävät liikuntaa ja toivottavasti myös opettavat eläimistä välittämistä.

Eläimiä voi kuitenkin pitää monella tavalla, ja lajivaihtoehtojakin on satamäärin. Millainen lemmikki on eettisin, ekologisin ja muutenkin paras? Minun tekee tietenkin heti mieli julistaa voittajaksi oma suosikkini kesyrotta, mutta tutkitaan nyt ensin. Aloitetaan lemmikkien ympäristövaikutuksista. Onko tullut aika syödä koira, kuten kymmenen vuoden takainen kohukirja ehdotti?

Kun tiikeri söi leopardin

Korkeasaaren urostiikeri Tamur.

Tänään vietetään kansainvälistä tiikeripäivää. Sen kunniaksi kirjoitan jotakin siitä, millaisia nämä upeat eläimet ovat, ja ennen kaikkea millaisia niiden ei pitäisi olla, mutta ne silti toisinaan ovat.

Villieläimet tekevät tavallisesti parhaansa välttääkseen turhaa jännitystä elämässään. Petoeläimet välttävät konflikteja ja loukkaantumisriskiä, sillä vakava vamma tietää niille nopeaa nälkäkuolemaa. Niinpä ne suosivat helposti nujerrettavaa saalista, kuten poikasia, vanhoja ja sairaita eläimiä, eivätkä ryhdy sensaatiohakuisesta viihteestä tuttuihin suurpetojen välisiin eeppisiin kamppailuihin.

Paitsi silloin kun ryhtyvät.

Hukka perii ilman hukkaa

Mitä yhteistä on leijonalla, maakotkalla  ja valkohailla? Paitsi paikka ravintoketjun huipulla, suuria petoja yhdistää myös hankala suhde ihmiseen. Erityisesti eurooppalaiseen kulttuuriperintöön kuuluu petoviha: pedot on keskiajalta saakka katsottu vahinkoeläimiksi, joiden hävitys viimeiseen karvaturriin saakka on vain hyvä työ, suorastaan kansalaisvelvollisuus (kuva: elandin ja leijonan luurangot Oklahoman osteologian museosta, Wikipedia).

Velvollisuuden täyttämiseen on kannustettu tapporahoilla. Suomessakin on niitä maksettu vuodesta 1647 aina vuoteen 1975 saakka. Ihan pelkkänä hyväntekeväisyytenä petoja ei kuitenkaan vainottu, vaan takana oli myös taloudellinen hyöty. Ajateltiin, että suurpetojen hävitys paitsi suojelee karjaa, myös kasvattaa riistaeläinten kantoja. Paikoin yritys on onnistunut: kokonaisia seutuja on puhdistettu suurpedoista.

Seuraukset eivät ole kuitenkaan olleet ihan sitä mitä odotettiin, vaan joko päinvastaiset tai jollakin muulla tavalla tyystin järjettömät. Miksi ilveksen katoaminen laskee monien sen saaliseläinten kantoja? Entä mitä ihmeen tekemistä susien määrällä on jokien kalakantojen kanssa?

Ihmisen parhaat ystävät

Viime kuukausina olen miettinyt paljon ihmisen suhdetta lemmikkieläimiin ja lemmikinpidon etiikkaa. Olen lukenut viime vuoden lopulla keskustelua herättäneen Seppo Turusen Lemmikkielämää-kirjan, kirjoittanut artikkelin akvaarioharrastuksen etiikasta Akvaariomaailma-lehteen ja uutisoinut karanneiden lemmikkimatelijoiden vaikutusta Floridan luontoon Herpetomania-lehdessä. Samaisen lehden samassa numerossa on Turusen kirjaan pohjautuva Joonas Gustaffsonin artikkeli siitä, millaista herppiharrastus saattaisi olla 50 vuoden kuluttua. Olen alkanut katsoa uusin silmin sekä omaa eläinharrastustani että lemmikkikulttuuria ylipäätään. Parhaillaan tenttiin luettavana oleva Andrew Pullinin Conservation Biology -kirja toi aiheen uudelleen mieleen.

Kuinka suuria ovat lemmikinpidon ympäristölle aiheuttamat tuhot? Entä uhanalaisten lajien kauppa? Mitä hyötyä lemmikeistä oikeastaan on, ja kenelle? Onko tässä oikeastaan mitään järkeä?

Rakkautta yli lajirajojen

Tiikeri, kana, sisilisko, voikukka. Useimmille ihmisille on ilmiselvää, mitä lajit ovat ja mitkä eliöt muodostavat lajeja. Jared Diamondin mukaan jopa Uuden-Guinean alkuasukkaat määrittelevät lajit lähes tismalleen samoin kuin eurooppalaiset tutkijat, ja tätä Diamond käyttää todisteena lajien universaaliudesta. Vaikka suvut, heimot ja lahkot ovat subjektiivisia, pelkkiä mukavuuden vuoksi tehtyjä määritelmiä, lajit ovat todella olemassa olevia yksikköjä.

Todellisuus ei tietenkään ole aivan näin elegantti ja yksinkertainen. Tiedemiehet ovat kiistelleet tulisesti lajin määritelmästä ja lajien syntytavoista viktoriaanisesta ajasta saakka, eikä loppua ole näkyvissä. Toisistaan poikkeavia lajin määritelmä on helppo löytää kirjallisuudesta hyvin toista tusinaa. Niistä pitkään valta-asemassa ollut biologinen lajikäsitys määrittelee lajit yksilöryhmiksi, joiden edustajat lisääntyvät keskenään, mutta eivät muiden kanssa. Kun lajien välistä risteytymistä on ryhdytty itse asiassa tutkimaan, on huomattu sen olevan paljon yleisempää kuin on luultu. Itse asiassa niin yleistä, että se uhkaa vesittää koko kauniin biologisen lajikäsityksen. Tämä artikkeli on kurkistus risteymien kirjoon selkärankaisilla.

Kasvit ovatkin sitten aivan oma lukunsa, johon en edes yritä sekaantua. Voikukkakaan ei ole laji, vaan koostuu arviolta 2000 pikkulajista.

Kissojen jäljillä

Eläinten kuningas, noitien kätyri, Narnian luoja, viheliäinen karjavaras, naisellisuuden symboli, pikkulintuja syövä tuholainen, hiiriä syövä hyötyeläin, egyptiläisten hedelmällisyyden jumalatar. Jos joku eläinryhmä on ihmisten mielissä herättänyt suuria tunteita, niin se on kissaeläinten heimo.

Nykyään eläviä kissaeläimiä on noin neljäkymmentä lajia. Kotikissasta tiikeriin, servaalista oselottiin ja kalastajakissasta karakaliin, niillä kaikilla on kissoille ominainen viehätyksensä. Niiden läheisimpiä sukulaisia ovat sivettieläimet, mungot ja hyeenat. Kissaeläimiä luonnehtivat omalaatuiset piirteet: sisäänvedettävät kynnet, notkea ruumis, lyhyt ja korkea kallo ja nystyräpintainen kieli. Ne ovat petoeläimistä hylkeitä lukuun ottamatta voimakkaimmin erikoistuneet lihansyöntiin. Niiden kielestä ovatkin kokonaan kadonneet makeaa aistivat makunystyrät ja niiden maksa on huonompi käsittelemään kasvimyrkkyjä kuin kaikkiruokaisempien petojen. Siksi aspiriini (jota saa muun muassa pajun kuoresta) on kissoille myrkyllistä, mutta koirille ei.

Mistä kissat oikein tulivat? Kurkistetaanpa niiden evoluutiohistoriaan. Tämä aihe on Riverianan toive vuosipäivähaasteen tiimoilta.