Kuinka nokkaeläimiä tehdään?

Nokkaeläimet – tarkemmin sanoen nokkasiilit ja vesinokkaeläimet – ovat kaikin puolin omituista väkeä. Näitä parisataa miljoonaa vuotta sitten omille teilleen lähteneitä nisäkkäitä pidetään usein muinaisjäänteinä, kummajaisina joilla ei ole tulevaisuutta nykymaailmassa. Niin nekin varmaan ajattelevat meistä. Tietyllä tapaa matelijamaisista piirteistään huolimatta nokkaeläimet eivät ole eläviä fossiileja, vaan monessa mielessä hyvinkin pitkälle erikoistuneita otuksia. Ne ovat muun muassa ainoita myrkyllisiä nisäkkäitä, ja lähestulkoon ainoita sähkökenttiä aistivia. Eikä ryhmälle nimen antanut nokkakaan aivan peruskauraa ole (kuva: Frumbert/Flickr).

Mutta sittenkin omituisinta nokkaeläimissä taitaa olla niiden lisääntyminen.

Lintu vai kala, vai jotain siltä väliltä?

Vesinokkaeläin on koko kehityslinjansa ainoa laji, todellinen kummajainen ja biologian monikäyttöinen mallilaji. Lisäksi se on Australian luonnon tärkeimpiä maskotteja ja evoluution symboleja. Vesinokkaeläimellä on majavan ruumis ja sorsan nokka, myrkkykannukset, sähköaisti ja pehmeäkuoriset munat. Ensimmäiset vesinokkaeläimen nahkoja nähneet tiedemiehet yrittivät etsiä nokan tyveltä piilotettuja ompeleita, niin varmoja he olivat, että kyseessä on kahden eri eläimen osista koottu väärennös. Mikäpä tällaisessa eläimessä ei olisi rakastettavaa?

Sähkön aistintaa

On vaikeaa kuvitella, millaisina maailman havaitsevat sellaiset eläimet, joilla jokin aisti on verrattomasti parempi kuin meillä ihmisillä. Mitä koira haistaa, haukka näkee tai lepakko kuulee? Tämä on kuitenkin lastenleikkiä verrattuna siihen, millaista on yrittää ymmärtää meiltä täysin puuttuvia aisteja. Sellaisia ovat esimerkiksi kylkiviiva-aisti, magneettiaisti ja sähköaisti. Näistä keskityn nyt ihmettelemään sähköaistia.