Ihmisiä lounaslistalla

Ravintoketjun huipulla on eittämättä mukavaa ja turvallista. Suomessa voi tallustella yhtä huoletta öisessä metsässä kuin lähimmässä ostoskeskuksessakin. Todennäköisyys sille, että jokin katselee sinua pensaikosta samaan tapaan kuin sinä ravintolan lounaslistaa on melkein nolla (kuva: varoituskyltti eteläafrikkalaisessa kansallispuistossa. NJR ZA/Wikipedia).

Kuitenkin jokin kolkka ihmismielessä tuntuu kaipaavan takaisin kesyttömämpiin aikoihin. Kulutamme loputtomiin viihdettä, jossa ihmiset joutuvat milloin minkäkin hirviön saalistuksen kohteeksi – tappajahain, kloonattujen dinosaurusten, alienien, vampyyrien tai vaikka lohikäärmeiden. Ehkä samasta syystä myös uutiset tapauksista, joissa ihmisiä on joutunut jonkin oudon ja odottamattoman saalistajan uhriksi, vangitsevat mielikuvituksemme.

Edellyttäen tietenkin, että ne tapahtuvat tarpeeksi kaukana. Luulenpa, että siellä, missä syödyksi tuleminen on todellinen arjen riski, tarinat tappajahaista myyvät astetta huonommin.

Viikon outo eläin: polski yli käenpesän

Käkimonni (Synodontis multipunctata) on juuri sitä, miltä se kuulostaa: kala, joka loisii toisten kalojen pesissä. Tarkemmin sanoen niiden suussa.

Itä-Afrikan suuren hautavajoaman jättiläismäiset järvet ovat kuuluisia valtavasta kirjoahventen kirjosta. Järvistä tunnetaan yhteensä tuhansia kirjoahvenlajeja, sähkönsinisiä ja neonkeltaisia, petoja ja levänsyöjiä. Osa rakentaa pesän, toiset taas hoivaavat jälkikasvuaan suussaan. On kirjoahvenia, jotka uivat täyttä höyryä suuhautoja-ahvenia päin ja takovat niitä päällään, kunnes herkullisia poikasia pullahtaa ulos. Ja sellaisia, jotka näyttävät puoliksi mädäntyneeltä kalanraadolta ja makaavat pohjalla, kunnes äkkiä haukkaavat suureen suuhunsa raatoa tutkimaan tulleen pienemmän ahvenen. On pikkuruisia kirjoahvenia, jotka elävät pieninä perheinä kotiloiden kuorissa ja sellaisia, jotka rakentavat järven rantaveteen massiivisia, tyystin hyödyttömiä hiekkaveistoksia.

Ei ihme, että hautavajoaman suurten järvien muut asukkaat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, vaikkeivät nekään aivan vaatimattomimmasta päästä ole. Onhan joukossa esimerkiksi makean veden meduusoja ja sillejä.

Ja sitten on käkimonni. Käkimonni kuuluu ainoastaan Afrikassa elävien ripsimonnien joukkoon. Se on löytänyt oman lokeronsa satojen kirjoahventen joukosta – hyödyntämällä niiden tehokkaita äidinvaistoja. Toisin kuin jokivesissä elävät tavallisemmat sukulaisensa, käkimonninaaras tuottaa kerrallaan vain parisenkymmentä suurta mätimunaa. Käkimonnipari etsii kutevan kirjoahvenparin (monikin laji kelpaa, kunhan se on suuhautoja) ja juuri kun kirjoahvenet ovat laskeneet ja hedelmöittäneet mätimunansa, käkimonnit syöksyvät paikalle, syövät osan ahventen mätimunista ja laskevat salamannopeasti omansa niiden joukkoon. Kirjoahvennaaras kerää hätäisesti jäljellä olevan jälkikasvun turvaan suuhunsa, ja tulee samalla ottaneeksi mukaan myös monnin munia. Nämä kuoriutuvat kirjoahvenia nopeammin ja syövät pahaa-aavistamattoman emon suussa vielä kuoriutumattomat velipuolensa. Siitä ne saavat hyvät eväät elämään, ja lähtevät maailmalle hyvin syötettyinä pikku monneina.

Viikon outo eläin: kala kuivalla maalla

 

Tämä otus on ankeriasmonni (Channallabes apus), yksi Afrikan omituisimmista kaloista, ja se on jo paljon sanottu mantereesta, jolla on myös muun muassa keuhkollisia kaloja, lentäviä kaloja ja ylösalaisin uivia kaloja.

Ankeriasmonnilla on pitkänomainen, miltei nauhamainen ruumis, hyvin pienet silmät ja vahvat puremalihakset. Osalla yksilöistä on rintaevät, osalla niiden lisäksi vatsaevät ja osalla ei kumpiakaan: Afrikan ankeriasmonneilla on poikkeuksellisen paljon yksilöiden välistä vaihtelua sellaisissa luuston peruspiirteissä, jotka yleensä ovat riittävän yhtenäisiä toimiakseen luotettavina lajituntomerkkeinä.

Gabonin sademetsissä ankeriasmonneja voi kalastaa kaivamalla metsänpohjaan pienen kuopan, paljain käsin kaivettu pikku syvennys riittää. Siimanpätkään kiinnitetään koukku ja kastemato, ja sitten ryhdytään onkimaan maakuopasta kuin ainakin mielisairaalavitsin hahmot. Viimeistään kahdessakymmenessä minuutissa kala on koukussa. Toimenpide onnistuu yhtä hyvin kuivalla kaudella kuin sadekaudellakin.

Vaikuttaakin siltä, että ankeriasmonni viihtyy yhtä hyvin sekä vedessä, kuivalla maalla että maan alla. Sillä on poikkeuksellisen vahvat pään lihakset ja vahva kallo. Ne mahdollistavat voimakkaan pureman, mutta kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä miksi, sillä saaliseläimiään ne eivät murskaa. Ehkä se puree jotakin muuta jossakin elämänsä vaiheessa.

Ankeriasmonnit ovat huonosti tunnettuja ja elävät Afrikan syrjäseuduilla, mistä ei juuri tuoda akvaariokalojakaan. Oman akvaarioni ankeriasmonni ja lähisukuinen nauha-ankeriasmonni (Gymnallabes typus) on hankittu muutaman mutkan takaa varsin epätavallisin keinoin. Kotihoidokkeina ne ovat mutkattomia ja kaikin puolin kiitollisia otuksia. Haaveilen siitä, että voisin joskus perustaa niile paludaarion, jossa niille olisi tarjolla myös maata, jossa ryömiä ja kaivautua.

Syystä tai toisesta ankeriasmonneja on kuitenkin tutkittu häkellyttävän paljon: tutkimuksia voi lukea purentavoimasta ja sen mallintamisesta, evien määrän vaihtelusta, saalistusmekanismeista ja kyvystä ruokailla kuivalla maalla.

Kalan silmin

Toukokuun viidentenätoista päivänä puhuin Turun Akvaarioystävät ry:n väelle kalojen aistimaailmasta – siitä, miltä oikein tuntuisi olla kala. Tapahtuma oli hauska ja yleisö kiinnostunutta. Kahlattuamme läpi kalojen aisteista kahdeksan (jätettyämme muutaman pois selkeyden vuoksi), tulimme siihen tulokseen, että akvaariokalojen sielunelämä on sekä monimutkaisempaa että käsittämättömämpää kuin monikaan osaisi arvata.

Kiehtovien yksityiskohtien paljouden vuoksi joudun jakamaan artikkelin kahtia. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään ne kalojen aistit, jotka ovat tuttuja meille ihmisillekin: näkö, kuulo, haju, maku ja tunto. Seuraavassa artikkelissa siirrytään kylkiviiva-, sähkö- ja magneettiaistin pariin.