Villieläin olohuoneessa – millaista on elää lintuna?

7666697684_8bbd74e800_c
Luonnonvaraisten undulaattien parveilua Australiassa. Kuva: Jim Bendon / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Lemmikkilintujen lajitoverit kuoriutuvat, elävät ja kuolevat metsissä ja aroilla eri puolilla maailmaa. Kanarianhemppoja pyrähtelee puusta puuhun Teneriffan vuoristometsissä, timanttikyyhkyt kilpailevat heinänsiemenistä suunnattomien undulaattiparvien kanssa Australian kuivilla tasangoilla ja Amazonin sademetsä raikuu arojen huudosta.

Tämä voi tuntua lemmikkilintujen näkökulmasta kaukaiselta, mutta ei se ole. Toisin kuin koirat, joita ihmiset ovat vuosituhansia muovanneet mieleisikseen, lemmikkilinnut ovat eläneet ihmiskodeissa vasta muutaman sukupolven. Niiden keho ja mieli ovat yhä villieläimen. Sen ymmärtäminen on ratkaisevan tärkeää, jos lintuja harkitsee lemmikiksi.

Tämän artikkelin alkuperäinen versio julkaistiin lemmikkilintuyhdistys Kaijulin Kaijutin-lehdessä loppuvuonna 2019.

Linnunsilmin

Ihmiset tarkastelevat maailmaa pääasiassa näköaistin kautta. Siinä olemme lintujen kanssa samanlaisia. Mutta linnut polveutuvat dinosauruksista ja ihmiset päästäisen kaltaisista pikkunisäkkäistä, joten näköaisteissamme on eroa. Ihmisten hyvä huonevalaistus ei ole lähelläkään sitä, mitä lintu toivoisi.

Lemmikkinä pidetyt lintulajit näkevät parhaiten kirkkaassa päivänvalossa. Vastaavasti niiden hämäränäkö on huonompi kuin ihmisen. Tavallinen huonevalaistus voi linnulle olla niin hämärä, ettei se näe liikkua. Tällaisissa oloissa normaali lajityypillinen käyttäytyminen on tietenkin hankalaa, vaikka lintu toki pakon edessä oppiikin elämään ja ruokailemaan puolisokeana.

Ihminen näkee päivänvalossa silmän verkkokalvossa sijaitsevien tappisolujen avulla. Kukin kolmesta tappisolutyypistä on herkkä valon eri aallonpituuksille: sinisille, vihreille ja punaisille. Niiden eri yhdistelmiin perustuu ihmisen värinäkö.

Linnuilla on näiden kolmen lisäksi neljäs tappisolutyyppi, ja se on useimmiten erikoistunut näkemään ultraviolettia (UV). UV on ihmiselle täysin näkymätön ”ylimääräinen” pääväri. Esimerkiksi koirasundulaateilla on nokkansa ympärillä ja takaraivossaan ultravioletteja kuvioita, jotka tekevät niistä toisten lintujen silmissä värikkäämpiä kuin ihmissilmin.

Kaavakuva harlekiinipeipon värinäöstä. Neljä eri näköpigmenttiä eli opsiinia on kukin erikoistunut ottamaan vastaan eri valon aallonpituuksia. Sateenkaaren mustat osat ovat ihmiselle näkymättömiä.

UV ei kuitenkaan ole pelkkä yksi lisäväri. Se on kokonainen värinäön lisäulottuvuus: linnut näkevät itse asiassa kertaluokkia enemmän värisävyjä kuin ihminen, koska ne näkevät myös kolmen muun päävärin ja ultravioletin sekoituksista syntyvät sävyt. Jos ihminen pystyy erottamaan noin miljoona eri väriä, kuten usein arvioidaan (tämän laskeminen ei ole mitenkään yksinkertaista), linnuille vastaava lukumäärä on satakunta miljoonaa. Ei siis ihme, jos lemmikkilinnuilla tuntuu joskus olevan oudon jyrkkiä mielipiteitä ruuan ulkonäöstä tai ihmisten vaatetuksesta.

Ikävä kyllä ihmiskotien valaistuksessa ei oteta huomioon valoa, jota ihmiset eivät näe. Valaisimet eivät tuota sitä, eivätkä ikkunalasit päästä läpi auringonvalon UV-aallonpituuksia. Sisällä pidetyt linnut tarvitsevat varta vasten valmistetun, ultraviolettivaloa tuottavan lintulampun – tai runsaasti päivänvaloa ilman ikkunalasia. Tämä on tuplaten tärkeämpää, koska ihmisten tapaan linnut saavat d-vitamiinia syntetisoimalla sitä ihossaan UV-valon avulla. Niiden fyysinenkin terveys siis kärsii ultravioletin puutteesta.

Elämä diskossa

Toinen oleellinen ero ihmisen ja linnun näössä on nopeus. Koska useimmat linnut ovat sopeutuneet liikkumaan kovaa vauhtia ilmassa, niiden täytyy havaita hyvin nopeita tapahtumia. Tätä voidaan mitata valonvälähdyksillä, joiden välistä aikaa lyhennetään kunnes koehenkilö tai -eläin näkee ne tasaisena valona. Tutkimuksissa, joissa linnut on koulutettu valitsemaan välkkyvän ja tasaisen valon väliltä, on selvinnyt että undulaatin silmissä valo sulautuu tasaiseksi, kun välähdyksiä on 93 sekunnissa. Kesykyyhkyllä vastaava luku on sata, mutta ihmisellä kirkkaassa päivänvalossakin vain noin 60.

Ikävä kyllä monet ihmisten käyttämät kodinvalaisimet välkkyvät. Esimerkiksi perinteiset loisteputkivalaisimet välkähtävät 50-60 kertaa sekunnissa: monesti ihmisetkin pystyvät erottamaan, että niiden valo värisee. Lintu näkee sen selvästi ja elää kuin jatkuvassa strobovaloin valaistussa diskossa. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi lemmikkilintujen asuintilojen valoksi ei käy mikä tahansa kaapin perältä löytynyt valaisin. Kunnollinen lintulamppu on varustettu elektronisella sytyttimellä, joka nostaa välkenopeuden tuhansiin kertoihin sekunnissa.

Entä sitten kuulo? Lemmikkeinä jotkin papukaijat ovat niin äänekkäitä, että ne voivat tuottaa kuulovaurion omistajalleen. Se ei kuitenkaan johdu siitä, että linnut olisivat huonokuuloisia. Niiden ääni vain on muovautunut kantamaan lajitovereille kilometrien päähän, ei olohuoneen toiselle puolelle. Linnut itse eivät onneksi saa pysyviä kuulovaurioita, sillä niillä korvan aistinsolut uusiutuvat koko elämän.

Valkokurkkurosella laiduntaa syötäviä kasvinosia maasta Tasmaniassa. Kuva: KeresH / Wikimedia Commons. CC 3.0-lisenssi.

Liian helppo elämä

Luonnossa ruoka ei tule kupista. Luonnonvaraiset linnut viettävät tavallisesti noin puolet valveillaoloajastaan etsimällä ja hankkimalla ruokaa. Lajista riippuen siihen voi kuulua monenlaista tekemistä, älyn- ja voimankäyttöä ja akrobatiaa. Villit undulaatit lentävät kymmeniä kilometrejä ruokailualueelta toiselle, kanarianhempot pomppivat aluskasvillisuudessa ruohojen siemeniä etsien, amatsonit nyhtävät huolellisesti siemeniä ja hyönteistoukkia villiviikunoista ja arat murskaavat pähkinöitä mahtavalla nokallaan.

Kun ruoka tulee kupista tasakokoisina palasina, tilanne on linnun kannalta mieltäturruttavan tylsä. Linnut ovatkin valmiita näkemään yllättävän paljon vaivaa päästäkseen puuhailemaan ruokansa kanssa pelkän syömisen sijaan.

Esimerkiksi käy tutkimus (Rozek & Millam 2011), jossa kultaposkiamatsoneille tarjottiin erikokoisia pellettejä sekä avoimesta kupista että painolla varustetun kannen alta. Papukaijat nostelivat painaviakin kansia päästäkseen käsiksi mahdollisimman suuriin ruokapelletteihin, joita ne pystyivät jyrsimään nokallaan samalla kun pitelivät niitä jalassaan. Tämä jalan ja nokan yhteistyö (tutkijoiden käyttämä termi oli podomandibulaatio) lienee amatsoneille lajityypillinen käyttäytymistarve. Se tarkoittaa käyttäytymistä, joka on luonnossa eläimen selviytymiselle niin ratkaiseva, että siitä on tullut itsessään palkitseva. Amatsonit siis saavat mielihyvää jalan ja nokan ruokailuliikkeestä riippumatta siitä, onko niillä edes nälkä.

Podomandibulaatio on monille papukaijoille tyypillinen tapa syödä pitelemällä ruokapalaa yhdessä jalassa. Se tuottaa niille mielihyvää, joka ei suoraan liity itse ruokaan. Kuva: Pixabay.

Toinen linnuilla ja monilla muillakin vankeudessa pidetyillä eläimillä esiintyvä ilmiö on contrafreeloading, joka voitaisiin suomentaa vaikkapa antisiipeilyksi. Jos linnuille tarjotaan samaa ruokaa sekä helposti kupista että haasteellisessa muodossa, ne usein vapaaehtoisesti valitsevat vaikeamman tavan syödä, vain saadakseen jotain tekemistä.

Linnut eivät kuitenkaan välttämättä uskalla tai osaa heti hyödyntää uusia virikkeitä. Yksitoikkoisen elämän tuottamat käyttäytymisongelmat voivat estää itse itsensä korjaamista, vihjaa esimerkiksi harmaapapukaijoilla tehty tutkimus (van Zeeland ym. 2010), jossa verrattiin itseään nyppivien ja nyppimättömien lintujen contrafreeloading-käyttäytymistä.

Papukaijoille tarjottiin samaa ruokaa samanaikaisesti sekä kupista että foraging-leluista, joiden parissa ne saivat nähdä vaivaa. Kaikki papukaijat käyttivät sekä kuppia että leluja, mutta itseään nyppivät papukaijat viettivät lelun parissa vähemmän aikaa ja saivat siitä pienemmän osuuden ravinnostaan kuin nyppimättömät.

Tulos tuskin tarkoittaa, että nyppivillä papukaijoilla olisi vähemmän tarvetta tekemiselle, päinvastoin. Passiivisuuteen oppineen (eli ihmistermein ehkä vakavasti masentuneen) linnun motivoiminen ja rohkaiseminen onkin haaste sen hoitajalle.

Neljä vihersiipiaraa lennossa Perussa. Papukaijat ovat voimakkaita ja taitavia lentäjiä. Niiden luonnossa taittamiin matkoihin verrattuna etäisyys häkin ja verhotangon välillä ei juuri tarjoa liikuntaa. Kuva: Ricardo Sánchez / Wikimedia Commons. CC 2.0-lisenssi.

Kiiveten, lentäen ja jyrsien

Sarjakuvissa ja telkkarissa papukaijat ja kanarianlinnut istuvat hädin tuskin itseään isommissa häkeissä, joissa ne eivät mahdu edes levittämään siipiään. Lemmikkilintujen terveys kuitenkin vaatii monipuolisia aktiviteetteja. Linnut nauttivat lajityypillisestä tekemisestä silloinkin, kun siitä ei ole niille välitöntä hyötyä. Sohvaperunan terveys alkaa reistata ennemmin tai myöhemmin, ja liikkumismahdollisuuksista huolimatta sohvaperunaksi jättäytyvän linnun mielenterveys todennäköisesti reistaa jo.

Lintujen tyypillisin liikkumismuoto on tietenkin lentäminen. Siniviiriäistä lukuun ottamatta tavalliset lemmikkilinnut kuuluvat lajeihin, jotka luonnossa lentävät paljon. Siniviiriäisetkään eivät ole lentokyvyttömiä, vaikka ne lemmikkioloissa aniharvoin esittelevät lentotaitoaan.

Lemmikkioloissa lentäminen on sitä isompi ongelma, mitä isompi lintu on kyseessä. Seeprapeippo mahtuu lentämään kohtuullisen pyrähdyksen huoneessakin, mutta iso ara tarvitsisi jo lentokonehallin kokoisen tilan ottaakseen enemmän kuin muutaman siiveniskun. Ulkona lentäminen taas on kesyimmänkin linnun kohdalla valtava riski.

Lentäminen on parasta mahdollista liikuntaa. Lentävä lintu pääsee käyttämään mahtavia rintalihaksiaan, suuren sydämensä pumppaustehoa ja ainutlaatuista hengitysjärjestelmää, jonka ansiosta linnun hapenottokyky on moninkertaisesti parempi kuin ihmisen. 160 miljoonan vuoden evoluutio on hionut linnuista lentotaidon mestareita. Siipisulkien klippaaminen on syytä jättää muistoksi samoista vanhoista huonoista ajoista kuin koiranpentujen silpominen ulkonäön vuoksi.

Muita linnuille luontaisia aktiivisuuden muotoja ovat kiipeily (erityisesti metsissä elävillä lajeilla), kävely (erityisesti lajeilla jotka luonnossa ruokailevat maassa) ja jyrsiminen (papukaijoilla). Linnut ovat myös luonnostaan uteliaita. Uusien paikkojen ja esineiden tutkiminen voidaan laskea yhdeksi aktiivisuuden muodoksi.

Mikäli linnulle ei tarjota riittävästi mahdollisuuksia tehdä ja liikkua, sillä on kaksi mahdollisuutta sopeutua tilanteeseen. Joko se passivoituu ja kärsii hiljaa, tai etsii ei-toivottuja tapoja. Ensin mainittu tapa tekee linnusta näennäisesti ”helpon” lemmikin. Jälkimmäinen voi edistää linnun omaa hyvinvointia, mutta tuottaa omistajalle melkoista päänsärkyä, jos aktiviteetiksi valikoituu vaikkapa tuntikausia jatkuva huutaminen tai sohvan silppuaminen päreiksi. Tällöin omistajan on helppo kuvitella että lintu on ”ilkeä”, vaikka tosiasiassa se vain tekee parhaansa pärjätäkseen ympäristössä, johon se on joutunut.

Turvallisuuden tunne

Kun villieläin domestikoidaan, suurin käyttäytymisen muutos on pelokkuuden väheneminen. Esimerkiksi isorotta on tunnettu varovaisuudestaan ja voimakkaasta neofobiasta eli uusien asioiden pelosta, jonka ansiosta rottien loukuttaminen ja myrkyttäminen on niin vaikeaa. Sen sijaan hyväluontoisen kesyrotan voi viedä täysin outoon paikkaan ja työntää ventovieraan ihmisen käsiin, eikä se edes hätkähdä, minkä jälkeen se voidaan palkita herkkupalalla, jollaista se ei ole koskaan ennen maistanut.

Lemmikkilintujen kohdalla domestikaatio on vasta alkutekijöissään. Ne ovat suunnilleen yhtä arkoja kuin villit lajitoverinsa, joiden on pienikokoisina saaliseläiminä syytäkin pelätä. Tämä antaa aivan oman haasteensa lintujen pitämiseen lemmikkinä.

Useimmat lemmikkilinnut pakenevat mahdollisia uhkia lentäen, ja tuntevat olonsa turvalliseksi mahdollisimman korkealla. Jotkin lajit ja yksilöt säikkyvät hyvinkin helposti. Tästä voi olla monenlaista harmia. Lintujen lentonopeutta ei ole suunniteltu huoneen kokoiseen tilaan, joten paniikissa lentävä lintu voi vahingoittaa itseään tai jopa kuolla törmäämällä seinään tai ikkunaan. Lintujen pitäisi saada tutustua uuteen ympäristöön aluksi häkistä käsin, jotta tila ehtii tulla niille tutuksi ennen kuin ne lentävät siinä.

Korkealle pakeneminenkin voi harmittaa omistajaa. Huoneen korkeimpia kohtia ovat usein verhotangot tai kattolamput, joiden päälle harva haluaa paksua kuorrutusta lintujen ulostetta. Ongelma on kuitenkin helppo korjata tarjoamalla katonrajaan sallittuja laskeutumispaikkoja.

Vanhan uskomuksen mukaan papukaija haluaa istua korkealla voidakseen ”pomottaa” ihmistä, aivan kuin kirjaimellisesti yläpuolella istuminen olisi linnuille symboli arvojärjestyksessä toisen yläpuolella olemisesta.

Näinhän ei suinkaan ole. Useimpien lintulajien parvissa ei tiettävästi ylipäätään ole laumanjohtajia tai tiukkaa hierarkiaa. Lintu yksinkertaisesti tuntee olonsa mukavammaksi ylhäällä.

Lemmikkilinnun luottamuksen voi aidosti voittaa järjestämällä sille turvallisen olon. Korkealla olevien istumapaikkojen lisäksi se kaipaa valoa nähdäkseen kunnolla ja tilaa päästäkseen tarpeeksi kauas pelottavista asioista – villin linnun tapauksessa myös omistajastaan. Sitä voi olla sisätiloissa yllättävän vaikea järjestää. Luonnossahan lintujen pakoetäisyys voi olla kymmeniä tai satoja metrejä.

Pelottavia asioita ei myöskään kannata varta vasten tuoda linnun maailmaan. Esimerkiksi tuijottava petoeläin (kuten kissa tai koira) voi olla linnun mielestä äärimmäisen stressaava, vaikka se olisi häkin ulkopuolella. Jotkin linnut toki oppivat myös pitämään koirista.

Ruusukakaduja australialaisella nurmikolla. Papukaijoja tai muitakaan lemmikkinä pidettyjä lintuja ei luonnossa juuri näe yksittäin. Kuva: Chris jd / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Yksin vai yhdessä

Luonnossa minkäänlaiset linnut elävät harvoin yksin. Kaikki tavallisimmat lemmikkinä pidetyt linnut – loistopeipot, kanarianhempot, kyyhkyt, papukaijat, viiriäiset – ovat luonnossa erittäin sosiaalisia.

Näiden lintujen sosiaalisen elämän perusta on yleensä pariskunta, joka pesii ja hoitaa poikasensa yhdessä. Joillain lajeilla pari pysyy yhdessä vain pesimäkauden, toisilla eliniän. Joillain parit elävät kaksin omalla reviirillään, toisilla osana suurta parvea. Avioerot ja syrjähypyt voivat olla yleisiä tai harvinaisia.

Oleellista on kuitenkin, että lemmikkilintujen villit serkut ovat normaalisti aina lajitoverien ympäröimiä ja kuluttavat suuren osan ajastaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ne matkustavat, ruokailevat ja nukkuvat yhdessä, sukivat toisiaan ja riitelevät. Aikuisena niillä on tavallisesti puoliso, jonka kanssa ne viettävät lähes kaiken aikansa ja tekevät tiivistä yhteistyötä.

Lemmikkioloissa mahdollisuudet täyttää lintujen sosiaalisia tarpeita ovat väistämättä rajalliset. Harvalla on mahdollisuus pitää esimerkiksi kahtakymmentä undulaattia, vaikka sekin olisi vasta kalpea varjo lajin luontaisesta parvikäyttäytymisestä.

Pitkäaikaisen parisiteen solmivat linnut, kuten papukaijat, käyttävät nuoruudessaan paljon aikaa lajitovereihin tutustumiseen ja sopivan kumppanin etsimiseen. Lemmikkinä edes puolen tusinan kosijan järjestäminen vaikkapa ruusukakadulle ei ole yleensä mahdollisuuksien rajoissa.

Jotain on kuitenkin parempi kuin ei mitään. Yksin pidetyt linnut kärsivät yksinäisyydestä siinä missä eristysselliin suljettu ihminenkin. Esimerkiksi yksin pidetyillä harmaapapukaijoilla tyypillisiä oireita ovat nyppiminen ja muu itsensä vahingoittaminen, aggressiivisuus, kirkuminen, pelokkuus, stereotyyppinen käyttäytyminen ja toistuva sairastelu, listaa itävaltalainen tutkimus (Aydinonat ym. 2014). Verinäytteistä paljastui, että yksin elämisen aiheuttama krooninen stressi lyhentää harmaapapukaijojen telomeereja verrattuna lajitoverin kanssa asuviin lemmikkeihin. DNA-rihmojen päissä sijaitsevat telomeerit suojaavat niitä vaurioilta ja niiden lyheneminen on yhteydessä ikääntymiseen. Yksin pidetty papukaija siis vanhenee nopeammin.

Harmaapapukaijojen rapsuttelua. Sosiaalinen sukiminen on papukaijoille tärkeää, mutta kaikki yksilöt eivät koskaan tule niin läheisiksi, että olisivat ”sukimisväleissä”. Kuva: pxfuel.

Pesimisen tarve

Jokainen elävä eläin on tulosta lukemattomista onnistuneesti lisääntyneistä sukupolvista, joiden katkeamaton ketju jatkuu aina miljardien vuosien takaiseen alkumereen. Myös lemmikkipopulaatiossa yleistyvät väistämättä yksilöt, jotka helposti lisääntyvät häkkioloissa. On siis vähintäänkin luonnollista, että lemmikkilinnulla on tarve muodostaa pariside ja pesiä.

Lemmikkinä tämä ei kuitenkaan ole ihan ongelmatonta. Pesiminen on linnulle fyysisesti raskas ja psyykkisesti stressaava prosessi, ja sisätiloissa vuodenaikojen puuttuminen voi johtaa siihen, että lintu on pesimisvireessä lähes ympäri vuoden. Pesimisvire tuo mukanaan hormonaalisuutta, joka voi näkyä pesäpaikan etsimisen, parittelun ja munimisen lisäksi vaikkapa aggressiivisuutena tai hermostuneisuutena, mitkä luonnossa olisivat aivan järkeviä reaktioita pesän ja poikasten suojelemiseksi. Lemmikkinä ei niinkään. Esimerkiksi neitokakadu voi hyvin munia itsensä henkihieveriin ja amatsoni käydä silmittömästi ihmisten kimppuun.

Omistajasta voi tuntua, että omalla rakkaalla linnulla on oikeus pesiä edes kerran, tai että olisi hienoa, jos maailmaan jäisi sen jälkeläisiä. Kysymys on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Toisaalta lemmikkien populaatiot ovat pieniä. Ne menettävät jatkuvasti perinnöllistä monimuotoisuuttaan ja heikkenevät vähitellen sukusiitoksen myötä. Tämä väistämätön alamäki loivenee, jos mahdollisimman moni yksilö lisääntyy. Toisaalta lemmikkipopulaatiossa yleistyvät helposti perinnölliset sairaudet ja käyttäytymisongelmat, ja satunnaisen harrastajan umpimähkään tuottamat poikueet voivat pahentaa ongelmaa. Pariskunta voi olla jopa omistajansa tietämättä lähisukulaisia. Lisäksi lintujen pesittämisessä voi mennä pieleen moni asia, joten lintujen hyvinvoinnin turvaamiseksi tarvitaan osaamista ja perehtyneisyyttä.

Usein ihmisen tehtäväksi jää siis rajoittaa tätä maailman luonnollisinta käyttäytymistä: tukkia pesäpaikaksi kelpaavat kolot, joista papukaijat voisivat innostua, ja poistaa pesäntekoon innostavat korret ja kuidut peippojen ja kyyhkyjen ulottuvilta. Linnulla ei myöskään tarvitse olla vastakkaista sukupuolta edustavaa kumppania: useimmat sosiaaliset tarpeet parittelua myöten luonnistuvat myös samaa sukupuolta olevan lajitoverin kanssa.

Entäpä, kun papukaija valitsee puolisokseen lajitoverin sijaan ihmisen? Silloin vasta rämeessä ollaankin. Ihminen voi vahingossakin yllyttää lintunsa kosiopuuhia esimerkiksi silittelemällä sitä selästä, mikä papukaijojen keskuudessa ei kuulu pelkän ystävyyden piiriin. Ihmisen silmissä lintu voi olla hoivattava lapsi, vaikka se todellisuudessa on aikuinen, seksuaalinen olento. Käsinkasvatetuilla, ihmiseen leimautuneilla linnuilla tämä on erityisen yleinen ongelma.

Parhaansa yrittämälläkään ihmisestä ei tule linnulle kovin hyvää puolisoa. Ihminen ei voi viettää lintunsa kanssa aikaa ympäri vuorokauden, eikä tyydyttää sen tarvetta paritella tai ruokkia puolisoaan oksentamalla tämän suuhun. Onkin parasta olla kesyn linnun kanssa tarkkana ja pitää suhde sen kanssa asiallisella tasolla.

Luonnossa ei ole aina kivaa

Luonnonlintujen elämään ja tapoihin tutustuminen on hyvä keino ymmärtää lemmikkilintua ja sen tarpeita. Luonnon olosuhteita ei pidä kuitenkaan romantisoida tai pyrkiä kopioimaan orjallisesti.

Luonnonvaraiset linnut voivat kärsiä janosta, ankarista sääolosuhteista, taudeista ja loisista. Huonoina aikoina ne joutuvat kilpailemaan lajitoverien kanssa rajallisista resursseista ja syömään niukkaa ja huonolaatuista ravintoa. Jotkut niistä joutuvat elämään vuosia kauheiden vammojen kanssa ilman lääkärinhoitoa.

Lemmikkilinnun omistajan täytyykin löytää kultainen keskitie, jossa luonnosta poimitaan linnulle mieluiset ja elämänlaatua edistävät asiat, pyritään kopioimaan ne ja jätetään pois huonot puolet. On otettava huomioon myös se, ettei lintu aina itse tiedä, mikä sille on parasta. Esimerkiksi rasvainen, runsaskalorinen ravinto on luonnossa harvinaista herkkua, joka mätetään välittömästi parempiin suihin jos sitä löytyy. Lemmikkinäkään moni lintu ei söisi juuri mitään muuta kuin auringonkukansiemeniä, jos saisi itse päättää – mikä johtaisi varhaiseen hautaan, kun ylirasvoittunut maksa sanoisi sopimuksen irti. Ihminen voi lukea ravitsemustietoa ja tehdä tietoisen päätöksen olla syömättä pelkkiä ranskalaisia ja pullaa, lintu ei.

Lintu ei ole lelu tai vauva, eivätkä sen kokemukset ja tunteet ole pienempiä ja heikompia kuin ihmisen. Jos tuomme villieläimiä kotiimme, on meillä vastuu myös järjestää niille lajityypilliset tarpeet täyttävä, elämisen arvoinen elämä. Jos se ei ole mahdollista, on jätettävä eläin hankkimatta.


Lähteitä:

Aydinonat D., Penn D. J., Smith S., Moodley Y., Hoelzl F., Knauer F. & Schwarzenberger F. 2014: Social Isolation Shortens Telomeres in African Grey Parrots (Psittacus erithacus erithacus). PLoS ONE 9(4): e93839.

Rozek J. C. & Millam J. R. 2011: Preference and motivation for different diet forms and their effect on motivation for a foraging enrichment in captive Orange-winged Amazon parrots (Amazona amazonica). Applied Animal Behaviour Science 129:153-161.

Toft C. A. & Wright T. F. (2015) Parrots of the Wild: a natural history of the world’s most captivating birds. University of California Press.

van Zeeland Y., Schoemaker N. J. & Lumeij J. 2009: Contrafreeloading in grey parrots. Proceeding of the Association of Avian Veterinarians.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s