Tarkoituksenani oli kirjoittaa Meten ehdotuksesta artikkeli eläinten erilaisista tavoista huolehtia jälkikasvustaan, mutta aihe osoittautui niin monimuotoiseksi, että se levisi käsiin, ja tulossa on kahden tai kolmen artikkelin sarja. Aloitan joka tapauksessa yksinkertaisesta munien tai poikasten suojelusta ja vartioinnista. Tai yksinkertaiseksihan sitä luulisi (kuva: hautova kalliopyton Tropicariossa Helsingissä/Wikipedia).
Eläinkunnan mutkattomin, ja luultavasti myös vanhin tapa lisääntyä on umpimähkäisesti ripotella suuri määrä munia tai sukusoluja ympäriinsä, ja toivoa, että joku niistä selviää. Tämän strategian ääripäätä edustaa kummallinen möhkäkala (Mola mola), joka saattaa laskea satoja miljoonia mätimunia – vuodessa! Joskus laatu on kuitenkin määrää arvokkaampaa. Jälkikasvun lukumäärän ja yksittäiseen poikaseen käytetyn vaivan välillä on herkkä tasapaino, joka voi erilaisilla eläimillä asettua hyvinkin eri paikkaan. Yksinkertaisin tapa auttaa on antaa kullekin poikaselle enemmän eväitä elämään. Munassa voi tulla mukana suurempi ravintovarasto, poikanen kuoriutuu nopeammin tai on kuoriutuessaan isompi.
Näitä konsteja käyttääkin suuri määrä eläimiä, mutta luonto ei tietenkään tyytynyt pelkästään ilmiselviin ratkaisuihin. Eläinten maailmasta löytyy toinen toistaan käsittämättömämpiä tapoja auttaa poikasia aina kohdunsisäisestä kannibalismista herttaisiin auttaviin täteihin ja setiin.
Tässä artikkelissa jätän nisäkkäät ja enimmäkseen linnutkin jotensakin olemattomalle huomiolle, koska niiden monimutkainen poikastenhoito on jo yleisessä tiedossa. Yllätyksiä löytyy sen sijaan tavallisesti kylminä ja piittaamattomina pidetyistä eläinryhmistä, kaloista aina taskurapuihin saakka. Jatka lukemista ”Hautova pyton, piilotettu sammakonkutu”