Väärin tuomittu hyeena

Kuva: Tambako the Jaguar/Flickr

Neljä elossa olevaa hyeenalajia muodostavat kauniin skaalan pienestä, erakkomaisesta maasudesta aina suurissa klaaneissa elävään, jopa 80-kiloiseen täplähyeenaan (Crocuta crocuta). Täplähyeena on paitsi tunnetuin, myös ylivoimaisesti inhotuin hyeenalaji. Siitä lienee kiittäminen kammottavaa naurua, valheellista ryöstelevän raadonsyöjän mainetta ja tietenkin Leijonakuningasta.

Täplähyeena on kuitenkin monellakin tapaa hyvin erikoislaatuinen eläin. Sen naarasjohtoiset yhteisöt muistuttavat enemmän apinoiden kuin minkään muun petoeläimen laumoja, naaraita on päälle päin melkein mahdotonta erottaa uroksista ja lisääntymisbiologia on niin absurdi, että on vaikea ymmärtää, kuinka laji ylipäätään on elossa. Silti Suomessakin saattaisi olla hyeenoja, ellemme olisi itse sitä estäneet.

Viikon vikatikki: menetetyt sorkat

Pussieläimet saivat pitkään elää Australiassa lähes vapaina meidän istukallisten nisäkkäiden kilpailusta. Ne kehittyivät monenlaisiksi peilikuviksi tutummista eläimistä. Samansuuntainen eli konvergenttinen evoluutio näkyy niiden nimissä: pussihukka, pussiahma, pussikontiainen, pussirotta, pussiliito-orava, pussimuurahaiskarhu.

Yhden nisäkäsryhmän pussilliset vastineet kuitenkin loistavat poissaolollaan. Ei ole olemassa pussigaselleja, pussikameleita, pussihevosia saati pussivuohia. Missä ovat pussieläinten sorkat ja kaviot?

Viikon outo eläin: polski yli käenpesän

Käkimonni (Synodontis multipunctata) on juuri sitä, miltä se kuulostaa: kala, joka loisii toisten kalojen pesissä. Tarkemmin sanoen niiden suussa.

Itä-Afrikan suuren hautavajoaman jättiläismäiset järvet ovat kuuluisia valtavasta kirjoahventen kirjosta. Järvistä tunnetaan yhteensä tuhansia kirjoahvenlajeja, sähkönsinisiä ja neonkeltaisia, petoja ja levänsyöjiä. Osa rakentaa pesän, toiset taas hoivaavat jälkikasvuaan suussaan. On kirjoahvenia, jotka uivat täyttä höyryä suuhautoja-ahvenia päin ja takovat niitä päällään, kunnes herkullisia poikasia pullahtaa ulos. Ja sellaisia, jotka näyttävät puoliksi mädäntyneeltä kalanraadolta ja makaavat pohjalla, kunnes äkkiä haukkaavat suureen suuhunsa raatoa tutkimaan tulleen pienemmän ahvenen. On pikkuruisia kirjoahvenia, jotka elävät pieninä perheinä kotiloiden kuorissa ja sellaisia, jotka rakentavat järven rantaveteen massiivisia, tyystin hyödyttömiä hiekkaveistoksia.

Ei ihme, että hautavajoaman suurten järvien muut asukkaat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, vaikkeivät nekään aivan vaatimattomimmasta päästä ole. Onhan joukossa esimerkiksi makean veden meduusoja ja sillejä.

Ja sitten on käkimonni. Käkimonni kuuluu ainoastaan Afrikassa elävien ripsimonnien joukkoon. Se on löytänyt oman lokeronsa satojen kirjoahventen joukosta – hyödyntämällä niiden tehokkaita äidinvaistoja. Toisin kuin jokivesissä elävät tavallisemmat sukulaisensa, käkimonninaaras tuottaa kerrallaan vain parisenkymmentä suurta mätimunaa. Käkimonnipari etsii kutevan kirjoahvenparin (monikin laji kelpaa, kunhan se on suuhautoja) ja juuri kun kirjoahvenet ovat laskeneet ja hedelmöittäneet mätimunansa, käkimonnit syöksyvät paikalle, syövät osan ahventen mätimunista ja laskevat salamannopeasti omansa niiden joukkoon. Kirjoahvennaaras kerää hätäisesti jäljellä olevan jälkikasvun turvaan suuhunsa, ja tulee samalla ottaneeksi mukaan myös monnin munia. Nämä kuoriutuvat kirjoahvenia nopeammin ja syövät pahaa-aavistamattoman emon suussa vielä kuoriutumattomat velipuolensa. Siitä ne saavat hyvät eväät elämään, ja lähtevät maailmalle hyvin syötettyinä pikku monneina.

Kuinka nokkaeläimiä tehdään?

Nokkaeläimet – tarkemmin sanoen nokkasiilit ja vesinokkaeläimet – ovat kaikin puolin omituista väkeä. Näitä parisataa miljoonaa vuotta sitten omille teilleen lähteneitä nisäkkäitä pidetään usein muinaisjäänteinä, kummajaisina joilla ei ole tulevaisuutta nykymaailmassa. Niin nekin varmaan ajattelevat meistä. Tietyllä tapaa matelijamaisista piirteistään huolimatta nokkaeläimet eivät ole eläviä fossiileja, vaan monessa mielessä hyvinkin pitkälle erikoistuneita otuksia. Ne ovat muun muassa ainoita myrkyllisiä nisäkkäitä, ja lähestulkoon ainoita sähkökenttiä aistivia. Eikä ryhmälle nimen antanut nokkakaan aivan peruskauraa ole (kuva: Frumbert/Flickr).

Mutta sittenkin omituisinta nokkaeläimissä taitaa olla niiden lisääntyminen.

Miksi delfiinit ovat kyborgeja ja mihin miljoonakalatutkija voikaan työssään joutua

Yliopistolla oli torstaina paljon mielenkiintoista kuultavaa. Itse asiassa niin paljon, ettei kaikkea ehtinyt nähdä olematta monessa paikassa yhtä aikaa. Viikoittaisen tutkijaseminaarin lisäksi tarjolla oli BiTan eli biologianopiskelijoiden vuosittaisen kokoontumisen seminaariosuus, jossa tutkijoille annettiin vapaus kertoa tieteestä tavallista vapaammin ja villimmin. Haalareihin pukeutunut ja yhä aavistuksen edellisyön juomingeilta tuoksahtava opiskelijayleisökin jaksoi innostua, kun ruodimme muun muassa ihmisen evoluution tulevaisuutta kyborgeina ja opimme, onko koolla väliä – ja minkä koolla. Ja mikä on kivuliainta, mitä evoluutiotutkija työssään kokee.

Kannibaalisikiöitä ja muita lisääntymisbiologian ihmeitä

Kirjoitin viimeksi eläinkunnan kummallisista tavoista auttaa poikasia, ja jatkan nyt aiheen toiseen puoleen. Kun poikaset ovat turvassa ja hyvin vartioituina, niille on hankittava ruokaa. Ihmisäidit antavat jälkikasvulleen ravintoa ensin omasta verenkierrostaan istukan kautta, ja synnytyksen jälkeen valuttamalla ravinteikasta nestettä erikoistuneista hikirauhasista, mutta se ei ole suinkaan ainoa tapa ratkaista ongelma.

Biologian kouluopetuksessa ja muuallakin saa kuulla, kuinka erinomaisen ainutlaatuinen nisäkkäiden istukan ja imettämisen yhdistelmä on verrattuna ”alkeellisempiin” eläimiin, jotka munivat ruskuaispussiksi kutsutulla ravintovarastolla varustettuja munia. Jos ne ruokkivat poikasiaan, ne joutuvat tekemään sen lintujen tapaan hankalasti kantaen ruokaa suussaan tai mahassaan.

Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Eläinkunnasta tavataan toinen toistaan mielikuvituksellisempia tapoja tarjota poikasille ravintoa – emon ihon syömisestä kohdunsisäiseen kannibalismiin. Ei istukkakaan ole varsinaisesti ainutlaatuinen keksintö.

Hautova pyton, piilotettu sammakonkutu

Tarkoituksenani oli kirjoittaa Meten ehdotuksesta artikkeli eläinten erilaisista tavoista huolehtia jälkikasvustaan, mutta aihe osoittautui niin monimuotoiseksi, että se levisi käsiin, ja tulossa on kahden tai kolmen artikkelin sarja. Aloitan joka tapauksessa yksinkertaisesta munien tai poikasten suojelusta ja vartioinnista. Tai yksinkertaiseksihan sitä luulisi (kuva: hautova kalliopyton Tropicariossa Helsingissä/Wikipedia).

Eläinkunnan mutkattomin, ja luultavasti myös vanhin tapa lisääntyä on umpimähkäisesti ripotella suuri määrä munia tai sukusoluja ympäriinsä, ja toivoa, että joku niistä selviää. Tämän strategian ääripäätä edustaa kummallinen möhkäkala (Mola mola), joka saattaa laskea satoja miljoonia mätimunia – vuodessa! Joskus laatu on kuitenkin määrää arvokkaampaa. Jälkikasvun lukumäärän ja yksittäiseen poikaseen käytetyn vaivan välillä on herkkä tasapaino, joka voi erilaisilla eläimillä asettua hyvinkin eri paikkaan. Yksinkertaisin tapa auttaa on antaa kullekin poikaselle enemmän eväitä elämään. Munassa voi tulla mukana suurempi ravintovarasto, poikanen kuoriutuu nopeammin tai on kuoriutuessaan isompi.

Näitä konsteja käyttääkin suuri määrä eläimiä, mutta luonto ei tietenkään tyytynyt pelkästään ilmiselviin ratkaisuihin. Eläinten maailmasta löytyy toinen toistaan käsittämättömämpiä tapoja auttaa poikasia aina kohdunsisäisestä kannibalismista herttaisiin auttaviin täteihin ja setiin.

Tässä artikkelissa jätän nisäkkäät ja enimmäkseen linnutkin jotensakin olemattomalle huomiolle, koska niiden monimutkainen poikastenhoito on jo yleisessä tiedossa. Yllätyksiä löytyy sen sijaan tavallisesti kylminä ja piittaamattomina pidetyistä eläinryhmistä, kaloista aina taskurapuihin saakka.

Rakkautta yli lajirajojen

Tiikeri, kana, sisilisko, voikukka. Useimmille ihmisille on ilmiselvää, mitä lajit ovat ja mitkä eliöt muodostavat lajeja. Jared Diamondin mukaan jopa Uuden-Guinean alkuasukkaat määrittelevät lajit lähes tismalleen samoin kuin eurooppalaiset tutkijat, ja tätä Diamond käyttää todisteena lajien universaaliudesta. Vaikka suvut, heimot ja lahkot ovat subjektiivisia, pelkkiä mukavuuden vuoksi tehtyjä määritelmiä, lajit ovat todella olemassa olevia yksikköjä.

Todellisuus ei tietenkään ole aivan näin elegantti ja yksinkertainen. Tiedemiehet ovat kiistelleet tulisesti lajin määritelmästä ja lajien syntytavoista viktoriaanisesta ajasta saakka, eikä loppua ole näkyvissä. Toisistaan poikkeavia lajin määritelmä on helppo löytää kirjallisuudesta hyvin toista tusinaa. Niistä pitkään valta-asemassa ollut biologinen lajikäsitys määrittelee lajit yksilöryhmiksi, joiden edustajat lisääntyvät keskenään, mutta eivät muiden kanssa. Kun lajien välistä risteytymistä on ryhdytty itse asiassa tutkimaan, on huomattu sen olevan paljon yleisempää kuin on luultu. Itse asiassa niin yleistä, että se uhkaa vesittää koko kauniin biologisen lajikäsityksen. Tämä artikkeli on kurkistus risteymien kirjoon selkärankaisilla.

Kasvit ovatkin sitten aivan oma lukunsa, johon en edes yritä sekaantua. Voikukkakaan ei ole laji, vaan koostuu arviolta 2000 pikkulajista.

Kirjoja, jotka tekevät biologeja

Pahoittelut blogihiljaisuudesta: olen puurtanut viime viikot noin 12 tunnin työpäivää milloin kurssien, milloin töiden tai gradun parissa, eikä energiaa ole juuri blogiressukalle riittänyt. Tiedekirjalista on kuitenkin saanut arvosanat lähes kaikille kirjoille. Tästä alkaa myös pyrkimykseni esitellä tarkemmin mahdollisimman monta teosta.

Törmäsin melko äskettäin aivan uuteen populaarikirjallisuuden tyyppiin: kirjoihin, jotka esiintyvät jonkin aivan toisen kirjallisuustyypin asussa ja inhimillistävät eläimiä häpeilemättä, mutta samalla ripottelevat tekstin täyteen kerrassaan kiehtovia tieteellisiä yksityiskohtia. Ne ovat kirjoja, jotka voivat vähemmänkin alasta innostuneessa herättää intohimon biologiaa kohtaan. Jos minulle Björn Kurténin Viattomat tappajat oli vahvasti uravalintaani vaikuttanut kirja, jollekulle muulle se voi olla toinen näistä.

Teokset, joista puhun ovat Olivia Judsonin Tohtori Tatjanan seksineuvoja koko luomakunnalle (kyllä, lääkäri- ja parisuhdepalsta eläimille!) ja Markus Bennemannin Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia, joka kertoo nimensä mukaisesti murhakertomuksia. Kummankin formaatti on vähintäänkin persoonallinen ja kertomatapa niin riemastuttava, että lukija huomaa vastoin tahtoaankin hihittävänsä ääneen.

Käärmelapsia ilman isää

Tämä on lukijatoiveiden toinen osa: Lilya ehdotti artikkelia partenogeneettisestä pytonista, joka raportoitiin Heredity-tiedejulkaisussa jo 2003, mutta jostain syystä uutisoitiin näkyvästi vasta viime vuonna.

Partenogeneesi eli suvuton lisääntyminen on matelijoilla harvinaista. Liskoista tunnetaan joitain kokonaan partenogeneettisiä lajeja, jotka ovat ilmeisesti saaneet alkunsa kahden lähisukuisen lajin risteymistä. Nämä suvuttomasti lisääntyvät liskolajit koostuvat pelkistä naaraista. Tunnetuimpia partenogeneettisiä liskoja on pohjoisamerikkalainen Aspidoscelis uniparens, jonka Matelijat ja sammakkoeläimet -ensyklopedia kääntää aavikonjuovapiiskaliskoksi. Melkoinen sanahirviö: käsittääkseni suomenkielisissä lajinimissä ei saisi edes olla neljää sanaa.

”Normaaleilla” matelijoilla, joilla on myös koiraita, partenogeneesi on epätavallista, ja erityisen harvoin sitä tavataan käärmeillä.