”Monet eläimet elävät yksin, ja kontaktit muihin saman lajin yksilöihin rajoittuvat yleensä lyhyeen lisääntymisaikaan,” toteaa lapsena ahkerasti selaamani Koko perheen eläinkirja. Kasvoin käsityksessä, että ainakin suomalaiset petonisäkkäät (paitsi susi) ovat erakkoja, jotka kohtaavat lajitovereitaan vain lisääntyäkseen.
Lapsena ajatus harmitti minua. Olisin halunnut eläintenkin viettävän onnellisia hetkiä perheen ja ystävien kanssa. Sittemmin olen alkanut epäillä standardiselitystä muutenkin. Ovatko ilvekset ja villikissat, näädät ja saukot tosiaan erakkoja? Eivät oikeastaan, mutta totuus on kiehtovampi ja mutkikkaampi kuin osasin odottaakaan.
Aiheen nosti pintaan viimeaikainen tapaus. David Attenboroughin selostaman Planet Earth II -dokumenttisarjan toisessa jaksossa seurataan lumileopardiemon ja sen naaraspennun elämää Himalajalla. Sarja on upeasti kuvattu, mutta selostus pisti silmääni. Jakson lopussa emo parittelee ja tulee uudelleen raskaaksi, minkä jälkeen kaksivuotias pentu eroaa emostaan. Lopussa todetaan, että nuori lumileopardi ”tulee viettämään suurimman osan elämästään yksin”.
Hetkinen, miten niin? Juurihan sen emo vietti kaksi vuotta pentu seuranaan, ja saa taas muutaman kuukauden raskauden jälkeen uutta jälkikasvua. Loogisesti ajatellen lumileopardinaaras viettää sangen pienen osan elämästään yksin, jos se ei epäonnistu pentujen kasvatuksessa toistuvasti. Sama pätee moniin muihinkin ”yksineläviin” nisäkkäisiin. Esimerkiksi saukonpennut ovat emonsa seurassa jopa puolitoista vuotta.
Kaikilla petoeläimillä on myös runsas ja hienovarainen arsenaali ilmeitä, kehonkieltä ja tuoksuja, joiden ainoa tarkoitus näyttää olevan lajitoverien kanssa kommunikointi. Saukolla, ilveksellä tai lumileopardilla on pitkälti samanlainen tunteiden ilmaisu kuin laumoissa elävillä petoeläimillä. Mitä ne tällä kaikella tekisivät, jos ne olisivat ensisijaisesti erakkoja?
Perehdyin aiheeseen tarkemmin, ja otin esimerkkilajeikseni kaksi kotimaista yksinäisenä pidettyä petoeläintä: ilveksen (Lynx lynx) ja saukon (Lutra lutra).
Tietotekstien läpi selaaminen tuotti mielenkiintoisen tuloksen: eläimistä yleisellä tasolla kertovat kirjat, siis sellaiset kuin Koko perheen eläinkirja ja Suuri eläinkirja eivät pääsääntöisesti kertoneet näiden eläinten sosiaalisesta elämästä yhtään mitään. Sama pätee suomenkieliseen Wikipediaan. Näistä lähteistä saan kyllä selville, montako senttiä pitkiä ovat ilveksen etutassun kynnet tai karhun häntä, kuinka vanhaksi saukko voi elää vankeudessa tai paljonko vastasyntynyt ketunpentu painaa, mutta hyvin vähän siitä, millaista niiden arkielämä luonnossa on.
Yksi syy tiedon kiven alla olemiseen lienee se, että tietoa on yllättävän vähän. On paljon helpompaa mitata ammutun ilveksen kynsien pituus kuin seurata sitä ja sen naapureita vuosikausia niiden sosiaalisten suhteiden ja kohtaamisten ylös kirjaamiseksi. Suvi Virannan Pienet kissapedot (2005) toteaakin: ”Ilveksen käyttäytymisestä luonnossa ei toistaiseksi ole tehty kattavia tutkimuksia, ja siksi on vielä varhaista tehdä olettamuksia tyypillisestä käyttäytymisestä.”
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että petonisäkkäiden erakkomaisuutta on populaarikirjoissa liioiteltu, tai ehkä tieteellisiä termejä on ymmärretty väärin. Olennaisen tiivistää Mikael Sandell kirjassa Carnivore Behavior, Ecology and Evolution (1989):
All mammalian species are more or less social and regularly interact with conspecifics, so ”solitary” is not contrary to ”social”. Instead, solitary behaviour is contrasted with cooperative behaviour.
Yksinäiset petoeläimet eivät siis ole epäsosiaalisia: yksineläjyys (solitarity) tarkoittaa ainoastaan sitä, ettei laji tee yhteistyötä esimerkiksi saalistuksessa tai poikasten hoidossa. Tästä kuitenkin helposti syntyy yleistajuisessa kirjallisuudessa yksinkertaistus: ”elää yksin”.
Sellaisetkaan nisäkkäät, jotka eivät kovin usein kohtaa toisiaan kasvokkain, eivät välttämättä omasta mielestään elä yksin. Sekä ilvesten että saukkojen elinpiirit menevät reunoiltaan limittäin, ja urosten laajan reviirin sisällä voi asua useita naaraita. Petoeläinten erityispiirre on hajun tärkeä rooli viestinnässä. Yksilöt merkkailevat jatkuvasti kulkiessaan, ja pysyvät muiden merkkejä haistelemalla perillä siitä, kuka tästä kulki ja milloin. Voi haju kertoa yksityiskohtaisempaakin tietoa: tuntemattoman kulkijan sukupuolen ja iän, tai tuttujen viimeaikaisen terveydentilan ja hormonitilanteen. Onko se länsinaapuri saamassa tänä vuonna pentuja? Kenenkäs poikia tämä nuorukainen on?
Esimerkiksi ilveksellä näyttää vähäisestä tiedosta huolimatta olevan pääpiirteittäin samanlainen sosiaalinen järjestelmä kuin muillakin ”yksinelävillä” kissaeläimillä, kertoo Mel & Fiona Sundqvistin Wild Cats of the World (2002). Uroksilla on laajat reviirit, joiden sisään mahtuu yhden tai useamman naaraan elinpiirit, joilla ne elävät mahdollisine pentuineen. Sekä urosten että naaraiden reviirit voivat olla reunoiltaan limittäisiä (uroksilla enemmän), mutta eläimet yleensä välttävät kohtaamisia. Pennut kulkevat emon mukana aina siihen saakka, että emo tulee uudelleen raskaaksi. Samaa mieltä on Suomen eläimet -klassikkosarjan nisäkkäitä käsittelevä teos.
Ilves kyllä metsästää tavallisesti yksin, eli se ei harjoita yhteistyötä kuten leijona. Tästäkin näyttää kuitenkin olevan poikkeuksia. Tiedossa on useita raportteja ilveksistä, jotka ovat metsästäneet kaksin tai isommassakin porukassa. Jos nisäkkäät jotain ovat, niin joustavia.
Näätäeläinten sosiaalista elämää kuvaamaan on supisuomalainen termi: Erkki Pulliaisen 80-luvulla lanseeraama martelismi. Martelismi tarkoittaa elämäntapaa, jossa eläin liikkuu yksin jonkinlaisella itselleen tutulla alueella, mutta ei puolusta varsinaista reviiriä. Merkkaamista ei käytetä elinpiirin rajojen merkitsemiseen, vaan kertomaan, milloin joku on viimeksi tarkistanut tämän alueen ruuan varalta. Hajumerkkejä seuraamalla samalla alueella liikkuvat yksilöt pysyttelevät poissa toistensa tieltä ja osaavat suunnata muualle paikalta, joka on juuri tyhjennetty helposta syötävästä. Esimerkiksi samalle talviselle haaskalle voi vuorokauden sisällä ilmaantua useita näätiä tai ahmoja, mutta ne koordinoivat liikkeensä siten, etteivät yleensä osu paikalle yhtä aikaa. Sosiaalisuutta tämäkin! Tutkimusten mukaan saukot harjoittavat martelismia meren rannikoilla, mutta merkkaavat reviirirajoja silloin, kun elävät sisävesissä: joustavuutta jälleen.
Lemmikkinä pidetyt saukot ovat erittäin sosiaalisia ja leikkisiä, joten tuntuisi oudolta, jos ne eivät lainkaan harjoittaisi tätä puolta luonteestaan luonnossa. Myös saukoilla reviirit voivat olla osittain päällekkäisiä, ja poikaset kulkevat naaraan mukana hyvinkin pitkään. Talvisin, kun kalastukseen sopivat sulapaikat ovat harvassa, saukkoja nähdään usein muutama samalla paikalla. Esimerkiksi Joensuussa sulapaikalla asuvat citysaukkoporukat pääsevät usein uutisiin.
Saukkoja kuitenkin kohdataan paljon myös yksin liikkuvina. Jäin pohtimaan, voisiko tämä petoeläinten yksinäisyys olla jossain määrin keinotekoinen ilmiö, joka on syntynyt metsästyksen sivuvaikutuksena. Siellä, missä susia ei metsästetä, yksin liikkuu lähinnä yksittäisiä nuoria reviirin etsijöitä, mutta jos laumat hajotetaan ampumalla, yksinkulkijat lisääntyvät. Ylen syyskuisen jutun mukaan saimaannorpatkin ovat viime vuosina alkaneet liikkua laumoissa, kun niitä ensi kertaa seurantahistoriassa on tarpeeksi laumojen muodostumiseksi. Voisiko sama päteä muihinkin petoeläimiin?
Saukoista esimerkiksi amerikansaukko (Lontra canadensis), jättiläissaukko (Pteronura brasiliensis) ja pikkusaukko (Amblonyx cinerea) ovat hyvin sosiaalisia ja tekevät yhteistyötä joko saalistuksessa, pentujen hoidossa tai sekä että. Shetlannin rannikolla eurooppalaiset saukotkin muodostavat ryhmäreviirejä, joissa kahdesta viiteen naarasta elää yhteisellä alueella, vaikka viettääkin aikansa lähinnä omien pentujensa kanssa tai itsekseen. Voisiko suomalaisen saukon yksineläjyys johtuakin metsästyksestä? Ennen kuin saukko rauhoitettiin vuonna 1974, se kävi sukupuuton partaalla pariinkin otteeseen.
Toinen, ehkä uskottavampi selitys voisi olla Suomen äärimmäisyys elinympäristönä: Suomessa on vain kolmisen tuhatta saukkoa. Kesällä niitä mahtuisi tänne helposti kymmenkertainen määrä, kirjoittaa Risto Sulkava Luonnossa – Nisäkkäät 1 -kirjassa (2008), mutta talvella sulapaikkojen harvinaisuus rajoittaa saukkojen määrää pahasti. Pienperhettä suurempia sosiaalisia ryhmiä ei ehkä pääse syntymään, koska saukkotiheys pysyy talvien vuoksi väkisinkin pienenä.
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, etteivät suomalaiset saukot ja ilvekset ole sen enempää erakkoja kuin muutkaan nisäkkäät. Ne ruokailevat yksin, mutta pitävät yllä suhteita naapureihinsa ja kasvattavat pentunsa rakkaudella. Yksityiskohtaista tietoa ihmisarkojen, öisin liikkuvien eläinten elämästä on kuitenkin vaikea saada. Jos joku oikeasti pystyisi seuraamaan vaikkapa ilvesten elämää lähietäisyydeltä sukupolvien ajan, tulokset voisivat olla hyvinkin yllättäviä. Sitä odotellessa!
Lähteitä ja lisätietoa:
Suomen eläimet 1: Nisäkkäät (1986). Weilin+Göös.
Luonnossa – Nisäkkäät 1 (2008). Weilin+Göös.
Mel & Fiona Sunqvist (2002) Wild Cats of the World. The University of Chicago Press.
Suvi Viranta-Kovanen (2005) Pienet kissapedot. Sanasilta.
Erkki Pulliainen 1981: Scent-marking in the pine marten (Martes martes) in Finnish forest Lapland in winter. (pdf, vapaasti luettavissa)
Kruuk & Moorhouse 1991: The spatial organization of otters (Lutra lutra) in Shetland. Journal of Zoology.
Mikael Sandell 1989: The Mating Tactics and Spacing Patterns of Solitary Carnivores. Teoksessa Carnivore Behavior, Ecology, and Evolution.
Blundell ym. 2002: Sociality in river otters: cooperative foraging or reproductive strategies? Behavioral Ecology.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Reblogged this on ollipursi and commented:
Ympäristönsuojelu on maanpuolustusta.
Kiitos uudesta näkökulmasta saukkoihin. Saukot on niin ihania! <3