Mandariinit, omenat, rypäleet, luumut – normaalit hedelmät ovat meheviä kasvinosia, joiden sisällä piilevät kasvin siemenet. Kukat kehittyvät hedelmiksi, jos niiden pölytys onnistuu.
Mutta yksi ei kuulu joukkoon. Tuhansia vuosia hedelmänä viljelty viikuna kasvaa suoraan viikunapuun runkoon, eikä kasvilla näytä olevan lainkaan kukkia. Tosiasiassa viikunat eivät ole hedelmiä, vaan hyvin omituisia kukintoja, jotka orjuuttavat sisäsiittoisia pistiäisiä ja syövät lihaa.
Viikunoita (Ficus) on noin 800 lajia, joista suurin osa kasvaa trooppisissa metsissä eri puolilla maailmaa. Niistä aika moni on suomalaisillekin tuttu. Ruokakaupan hyllyssä nököttävän aitoviikunan (F. carica) lisäksi suomalaiskotien ikkunoilla kasvaa huonekasveina muiden muassa limoviikunaa, kumiviikunaa ja lyyraviikunaa. Luontodokumenteista tuttu on puita kuoliaaksi halaava kuristajaviikuna. Sademetsien ekologiassa viikunapuut ovat valtavan merkittäviä. Niiden ympärivuotinen sato on elintärkeä esimerkiksi apinoille, hedelmälepakoille, papukaijoille ja sarvinokille.
Viikunat eivät kuitenkaan ole hedelmiä, vaan turvonneita kukkalapakoita. Kasvin pikkuruiset kukat ovat nurinpäin kääntyneen kukinnon sisäpinnalla. Pölytyksen jälkeen ne tuottavat riveittäin pikkuruisia oikeita hedelmiä, joista kunkin sisällä on siemen. Silloin kukkalapakon ulkopinta kypsyy makeaksi kuin hedelmä ja kutsuu eläimiä syömään ja levittämään siemenet uusille kasvupaikoille.
Kaikkein tärkeimpiä viikunat ovat pikkuruisille viikunapistiäisille. Pölyttäviä Agaonidae-heimon viikunapistiäisiä on jotensakin tarkalleen yhtä monta lajia kuin viikunoitakin, sillä pistiäinen toimii oman viikunansa ainoana pölyttäjänä, ja viikuna puolestaan pistiäisen ainoana ravintokasvina.
Koko järjestelmä on vähintäänkin omituinen ja vähän puistattava. Paritellut viikunapistiäisnaaras etsii oikeanlajisen viikunan ja tunkeutuu läpi kukkalapakon navassa olevasta reiästä, joka on tarkalleen sen pään kokoinen. Rutistus vaatii veronsa: pistiäisen siivet ja joskus tuntosarvetkin repeävät irti sisään mennessä ja takapäästä ulos puristuvan nesteen määrästä päätellen otus saa sisäisiä vammoja.
Ei se mitään. Pistiäisnaaras laskee munansa kukkiin ja samalla pölyttää ne, injektoi viikunaan kemikaalia joka saa sen kasvattamaan toukkien ravinnoksi makoisia äkämiä, ja kuolee.
Matomaiset toukat elävät raa’an viikunan sisällä. Lopulta ne kuoriutuvat koteloistaan ja parittelevat (kyllä, tavallisesti veljiensä ja siskojensa kanssa). Koiraat jyrsivät leuoillaan reitin ulkoilmaan.
Naaraat keräävät mukaansa siitepölyä ja lähtevät lentoon etsimään uutta viikunaa, jossa kierto voi alkaa alusta. Koiraat sen sijaan ovat tehtävänsä tehneet: ne olivat alkujaankin siivettömiä ja sokeita, säälittävännäköisiä otuksia. Ne pääsevät viimeisenä tekonaan haistelemaan tuulta viikunan pinnalla. Sitten ne kuolevat.
Järjestely on ilmeisesti hyvin vanha. Molekyylikellotutkimusten mukaan sekä viikunapuiden että viikunapistiäisten monimuotoistuminen alkoi 70-90 miljoonaa vuotta sitten, eli dinosaurusten valtakauden lopulla. Ne ovat siitä saakka lajiutuneet yhtä matkaa. Tätä valehedelmien ja pikkuruisten ötököiden näytelmää on siis näytelty kauemmin kuin minkäänlaisia apinoita on ollut olemassa, ihmisistä nyt puhumattakaan.
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että kaupan kuivattujen viikunoiden sisällä on kasapäin kuolleita pistiäisiä? Ei sentään. Aitoviikunapuiden joukossa on nimittäin kahta sukupuolta: naaraita ja hermafrodiitteja. Hermafrodiitit puut tuottavat pistiäisiä kuhisevia ”vuohenviikunoita”. Niitä on perinteisesti pidetty ihmiselle syömäkelvottomina (ymmärrän kyllä miksi!) ja syötetty karjalle.
Sen sijaan naaraspuut tuottavat pelkkiä emi- eli naaraskukkia, ja ne ovat huijareita.
Naaraspuut jäljittelevät hede- eli koiraskukkien tuoksua. Niihinkin tunkeutuu pistiäisnaaraita, jotka pölyttävät kukat vaellellessaan ympäriinsä. Pistiäisten munanasetin ei kuitenkaan ulotu suurempiin emikukkiin, joten ne eivät voi munia ja kuolevat hedelmän sisään jälkeläisiä tuottamatta. Kurja kohtalo!
Varmemmaksi vakuudeksi viikunapuun tuottama fikaiini-valkuaisaine sulattaa ruumiin nopeasti olemattomiin ja kasvi käyttää sen ravintonaan. Fikaiini, samoin kuin papaijahedelmän sisältämä papaiini, ovat proteaaseja eli valkuaisaineita hajottavia yhdisteitä – ikään kuin kasvimaailman ruoansulatusnesteitä. Papaijaa käytetäänkin lihan mureuttamiseen. Raa’assa viikunassa fikaiinia voi olla sellaiset määrät, että sen käsittely polttaa ihoa.
Viljelykäyttöön naarasviikunasta on kesytetty partenokarppinen eli siemenetön muoto. Sitä voidaan lisätä vain kasvullisesti, esimerkiksi juurruttamalla oksia. Se ei tarvitse yhtäkään pistiäistä tuottaakseen hedelmää. Siemenetön viikuna saattaa itse asiassa olla ihmiskunnan vanhin viljelykasvi: sitä viljeltiin Lähi-Idässä jo yli 11 000 vuotta sitten. Ihmisillä oli ilmeisesti melkoinen kiire päästä eroon viikunapistiäisistä ruoassaan.
Lähteitä ja lisätietoa:
BBC Earth: A tale of loyalty and betrayal, starring figs and wasps.
Ecological Society of America: The story of the fig and its wasp.
Kislev ym. 2006: Early domesticated fig in the Jordan Valley. Science.
Figweb: How fig trees are pollinated.
Wikipedia: Ficus, Common fig, Fig wasp, Ficain.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Jotenkin hyvin ymmärrän sitä joka on aloittanut pistiäisettömien viikunoiden viljelemisen. Vaikka voisi kuvitella että se pistiäisellinenkin olisi nykyisin muotia kaikkien ötökkäleipien kanssa.
Kieltämättä ymmärrän minäkin. :D Vaikka hyvää proteiiniahan pistiäiset ovat, eivätkä ne näytä eläimiä häiritsevän. Tiedä häntä sitten, maistuvatko kovin pahalta.