Kuka auttaisi ankeriasta?

European_Eel_(Anguilla_anguilla)_(13532974394)
Ankerias ranskalaisessa yleisöakvaariossa. Kuva: Bernard Dupont / Wikimedia Commons. CC 2.0-lisenssi.

Näin Suomen luonnon päivänä on hyvä aika heittäytyä synkäksi ja etsiä Suomen pahimmassa ahdingossa olevaa eläintä. Onko mikään suomalainen eläin vakavassa vaarassa hävitä koko maailmasta?

Saimaannorppa, norpan makeavetinen alalaji, on toki erittäin uhanalainen, eikä sitä tavata missään muualla kuin Saimaalla. Mutta Suomessa sinnittelee sellainenkin eläin, joka on uhanalaisempi kuin saimaannorppa, isopanda, norsu tai edes tiikeri. Siitä kertovat myytit ovat mielikuvituksellisia, mutteivät alkuunkaan vedä vertoja sen todellisten elintapojen kummallisuudelle. Me syömme niitä kymmenisen tonnia vuodessa. Eläimen nimi on ankerias.

Ankeriasta sietäisi kyllä miettiä. Eurooppalainen ankerias (Anguilla anguilla) on monella tapaa melkein tarunhohtoisen erikoinen kala. Sen käärmemäinen olemus inhottaa monia, mutta tarkemmin katsoen sen iho on kuin vihreänhopeista samettia ja katse kumman älykäs. Ja se on sukupuuton partaalla. Suomalaisessa luokituksessa se lasketaan erittäin uhanalaisten joukkoon, mutta IUCN katsoo sen olevan vielä pykälän heikommalla tolalla, äärimmäisen uhanalainen. Siitä on enää yksi askel sukupuuttoon. WWF:n kalaoppaassa se on totta kai punaisella listalla: älä syö.

Ankeriaan lisääntymisestä on liikkunut antiikin ajoista saakka mitä kummallisimpia uskomuksia. Aristoteleen mukaan ankeriaan poikaset kumpuavat maan uumenista, kun taas Plinius tiesi kertoa, että ne kasvavat täysikasvuisen ankeriaan kyljistä irtoavista ihonriekaleista. Niiden on ehdotettu syntyvän myös vedessä mätänevistä ruumiista tai auringonvalon osuessa kastepisaroihin (ei ole vaikea arvata, kumman tarinan keksijä piti ankeriaista enemmän). Suomessa uskottiin, että ankerias syntyi nukkuvan paholaisen suusta valuneesta kuolasta, kertoo Heikki Lehikoisen eläinuskomuskirja Ole siviä sikanen.

Harva tietää myöskään, että itse Sigmund Freudin ensimmäisiä tehtäviä tutkijana oli etsiä ja kuvailla koirasankeriaan kivekset. 400 leikeltyä ankeriasta myöhemmin Freud ei tullut hullua hurskaammaksi, mikä ehkä selittää tai on selittämättä jotain Freudin myöhemmistä edesottamuksista.

Järviwikin mukaan ankeriaan sukupuolielämä on niin omituista, että sen ymmärtäminen olisi varmaan aiheuttanut Freudille enemmän päänsärkyä kuin mysteeriksi jääminen. Elämänsä aikana ankerias on aluksi sukupuoleton, sitten lyhyen aikaa naaras ja jokusen vuoden kaksineuvoinen, kunnes sukupuoli lopulta määräytyy, mahdollisesti jonkin ympäristötekijän aiheuttamana.

Sen enempää ankeriaan lisääntymistä on ihan turha yrittääkään selvittää ilman kaukomatkailua. Ne nimittäin jättävät kotijoen taakseen, ylittävät koko Atlantin ja jatkavat Sargassomerelle, pahamaineisen Bermudan kolmion liepeille kutemaan. Vuoden kestävällä matkalla suunnistamisessa niitä auttaa ainakin Maan magneettikenttä. Vasta matkan varrella ankeriaat kasvattavat Freudin etsimät sukuelimet. Lopulta ne sukeltavat jopa puolen kilometrin syvyyteen aloittaakseen lemmenleikkinsä, millaisia ne sitten mahtavatkaan olla. Arvoitus alkoi selvitä 1900-luvun alussa, mutta itse kutemista kukaan ei ole edelleenkään nähnyt.

On vaikea kuvitella, kuinka vaellus yli kokonaisen valtameren on kehittynyt. Onkohan ankeriaan elämäntapa peräisin ajalta, jolloin Atlantin valtameri oli nykyistä kapeampi? Atlanttihan on auennut kalojen evoluution mittapuulla varsin äskettäin ja levenee yhä. Dinosaurusten ajan loppupuolella meri Euroopan ja Pohjois-Amerikan välissä oli vasta kapea salmi ja Sargassonmeren tuonaikainen vastine aivan naapurissa.

1200px-LeptocephalusConger.jpg
Meriankeriaan leptocephalus-toukka. Eurooppalaisen ankeriaan toukka on suunnilleen tämännäköinen. Kuva: Uwe Kils / Wikimedia Commons. CC 3.0-lisenssi.

Oli miten oli, lehdenmuotoiset leptocephalus-toukat (joita aikoinaan luultiin omaksi lajikseen) vaeltavat Golfvirran mukana 300-päiväisen matkan takaisin Euroopan rannikoille, muuttavat muotoaan läpikuultaviksi lasiankeriaiksi ja sitten elvereiksi, nousevat jälleen jokiin, muuttuvat edelleen kelta-ankeriaiksi ja kasvavat makeissa vesissä aikuisiksi. 10-40 vuoden ikäisinä ne vaihtavat väriä hohtaviksi hopea-ankeriaiksi ja lähtevät vuorostaan ihmeelliselle vaellukselle, jolta ne eivät koskaan palaa.

Glasseelskils
Seuraava vaihe: akvaariollinen lasiankeriaita. Kuva: Uwe Kils / Wikimedia Commons. CC 3.0-lisenssi.

Aikoinaan lasiankeriaita nousi niin paljon, että ne muodostivat mustan reunuksen Thames-joen molemmille rannoille. Lounais-Englannissa niitä levitettiin pelloille lannoitteeksi – mikä on aina tuntunut minusta karmealta kunnioituksen puutteelta eläimiä kohtaan, muttei ole suinkaan historian ainoa tapaus. Ne voivat jopa ylittää kuivan maan kannaksia: esimerkiksi Gerald Durrellin Korfu-muistelmissa  ihmetellään kuivan maiseman läpi luikertelevaa pölyistä kaapelia, joka osoittautuu kymmeniksi tuhansiksi määrätietoisiksi lasiankeriaiksi. Kirja on joko Eläimet ja muu kotiväkeni tai Eläimellistä menoa Korfussa: omistan ne samoissa kansissa, joten en koskaan muista, mitä kussakin tapahtuu.

Durrellin kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle. Enää Kreikassa tuskin luikertelee ankeriaskaapeleita. Euroopan rannikolle saapuu enää 1-5 prosenttia 1980-luvun lasiankeriasmääristä. Syy romahdukseen on jonkinlainen yhdistelmä ylikalastusta (lasiankeriaista on parhaimmillaan maksettu Englannissa yli 700 puntaa kilolta), patorakenteita, Aasiasta saapuneen loismadon vaikutusta, saasteita ja ilmastonmuutoksen aiheuttamaa merivirtojen muuttumista. Golfvirran oikkuilu näyttää olevan yhteydessä lämpenevään ilmastoon.

800px-Anguilla_anguillaDead_Deule_citadelle_2002_06_02
Joessa kelluva kuollut ankerias Pohjois-Ranskassa. Kuva: Lamiot / nl.wikipedia. CC 3.0-lisenssi.

Tilanteesta tekee entistä ikävämmän se, että ankeriasta ei edelleenkään ole onnistuttu viljelemään laitosoloissa. ”Viljellyt ankeriaat”, joita myydään tonnitolkulla ruoaksi ja vapautetaan muka tukemaan luonnonkantoja, on kasvatettu Euroopan rannikolta pyydystetyistä villeistä lasiankeriaista. Suomeen niitä tuodaan esimerkiksi Englannin Severnjoen suistosta. Ankeriaiden määrää istutus ei tietenkään kasvata, vaan tietyllä tapaa kyse on hölmöläisten peitonpidennyksestä: leikataan jalkopäästä ja ommellaan pääpuoleen. Kuitenkin siirrot auttavat nuoria ankeriaita pääsemään esteiden läpi jokiin siellä, missä omatoimisen nousun estävät padot.

Tanskalaistutkijat ovat kyllä saaneet ankeriaat kutemaan simuloimalla niiden 8000 kilometrin vaellusmatkaa eräänlaisella kalojen juoksumatolla ja veden suolapitoisuutta säätelemällä. Se ei kuitenkaan ihan riitä, sillä poikasten ruokkiminen on vielä arvoitus: ne kuolevat noin 12 päivän ikäisinä, kun niiden ruskuaispussi tyhjenee, suostumatta syömään mitään.

Lines_of_Sargassum
Sargassomeri on merivirtojen neljältä puolelta ympäröimä pyörre, johon kertyy meikäläiselle rakkolevälle sukua olevia Sargassum-leviä (ja nykyään myös muovia). Kuva: NOAA Ocean Explorer.

Ongelman ratkaisemiseksi tehdään kyllä aktiivisesti töitä. Sargassomerelle purjehtinut tanskalainen tutkimusalus selvitti, että leptocephalus-toukat syövät luonnossa monenlaisia pikkueläimiä, mutta erityisesti mikroskooppisia meduusoja! Nyt on enää selvitettävä, kuinka mikroskooppista meduusaa voisi korvata laitosoloissa. Japanilaista ankeriasta on viime vuosina jo onnistuttukin kasvattamaan, mutta se on eri laji.

Luonnollisen lisääntymisen korvaaminen laitoskaloilla ei tietenkään ole kestävä ratkaisu. Viljelykannat laitostuvat nopeasti: selviytyväthän seuraaviin sukupolviin ainoastaan sellaiset yksilöt, jotka tulevat toimeen laitosoloissa, eivätkä nämä samat ominaisuudet suinkaan ole eduksi luonnossa. Suomessa laajalti viljeltyjen ja istutettujen lohikalojen kanssa laitostuminen onkin paisuva ongelma: vuosikymmenien myötä kalojen kyky selviytyä luonnossa putoaa putoamistaan. Tuhansien ja taas tuhansien epäkelpojen yksilöiden kylväminen hupenevan luonnonpopulaation sekaan heikentää jäljellä olevien villien kalojen perimää, mikäli laitoskaloista edes pieni osa pääsee lisääntymään. Laitosviljely ei ankeriasta pelasta, jos sen tilanne luonnossa ei parane.

Suomessa ankeriaita ei liene koskaan ollut yhtä suuria määriä kuin Keski-Euroopassa. Vain pieni osa toukista osuu Tanskan salmiin ja pääsee meille saakka. Kuitenkin niitä on ollut tarpeeksi, jotta niiden pyyntiin on olemassa perinteisiä menetelmiä, kuten joen lasku-uomaan sijoitettu ankeriasarkku, jolla pyydetään kutuvaellukselle matkaavia ankeriaita. Kalastavat tuttavani ovat kertoneet toisinaan saaneensa ankeriaita saaliiksi – ja ovat poikkeuksetta olleet vilpittömän yllättyneitä kuullessaan, että eväkäs on uhanalaisempi kuin panda.

Vähänpä siitä Suomessa puhutaankaan. Uusi Suomen kalat -kirja kertoo, että ankeriaita pyydystettiin vuonna 2010 Suomessa edelleen kymmenisen tonnia, siitä huolimatta että saman teoksen mukaan ankeriasta ei sen uhanalaisuuden vuoksi enää pitäisi pyytää. Samaan hengenvetoon kirja tosin tähdentää, että ankerias on herkullista paitsi savustettuna, myös hiillostettuna, paistettuna tai keitettynä. Kiitos tästä.

Toisaalta ankeriaan pyyntiä ei haluta kieltääkään, koska sen jälkeen kalastuskunnilla ei olisi enää intressiä maksaa istutuksista, ja (Suomen) ankeriaskanta hupenisi entisestään. Hankala juttu. Ankeriaasta on muutakin hyötyä kuin oma olemassaolonsa: sen ruokavalion oleellinen osa ovat pikkukalat, joten se on tärkeä osa jokien ja järvien ekosysteemiä ja hauen tapaan hillitsee rehevöitymistä.

Anguilla-anguilla_1
Ankeriaita akvaariossa. Kasvavat ankeriaat näyttävät olevan jossain määrin sosiaalisia – ne esimerkiksi lepäävät talvisin yhteisissä koloissa – mutta ankeriaan sosiaalinen käyttäytyminen on vielä suurempi arvoitus kuin sen lisääntyminen. Kuva: Dmitriy Konstantinov / Wikimedia Commons. CC 3.0-lisenssi.

Toukokuussa 2016 Yle uutisoi Uuraisilla Keski-Suomessa katiskaan jääneestä ankeriaasta, joka oli yli metrin mittainen ja todennäköisesti peräisin 60-70-luvuilta, jolloin Suomen vesiin istutettiin arviolta yhdeksän miljoonaa nuorta ankeriasta. Jutussa sanotaan Suomen kaikkien ankeriaiden olevan istutettuja (mikä kai tarkoittaisi, että laji on meiltä käytännössä sukupuuttoon kuollut, jos se ei enää lisäänny lainkaan?), mutta heti perään kerrotaan Lahden Vesijärvellä käynnissä olevasta tutkimuksesta, jossa selvitetään lajin kykyä selvitä hengissä vesivoimaloista matkallaan kutemaan. Ainakin niitä lähtee, jos ei juurikaan saavu.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Jouni Tulosen mukaan ankeriaista vain 20-30 prosenttia selviää mereen, jos matkan varrella on puolenkymmentä voimalaitosta – mikä on Suomen suurissa joissa tavanomainen määrä. Muut tulevat turbiinien läpi viipaleina, tai murskaantuvat turbiinit tukkivaksi mössöksi. Niinpä ankeriaita monin paikoin autetaan patojen yli. Muuten, juttu kertoo, ankeriaat ovat sitkeähenkisiä ja niiden kuolleisuus on kalojen mittapuulla pieni: istutetuista lasiankeriaista iso osa selviää elossa 10-15 vuoden ikään ja pääsee ainakin aloittamaan vaelluksen Sargassomerelle. Jos vaellukselle lähteminen ei syystä tai toisesta onnistu, ankerias voi elellä makeissa vesissä jopa satavuotiaaksi.

Sitkeähenkisiä ne saattavat olla, mutta liika on liikaa jopa ankeriaalle. Jos suunta ei käänny, tarunomainen ankerias sinnittelee kohta vain molempiin suuntiin tapahtuvien avustettujen siirtojen tekohengittämänä. Lyhyellä aikavälillä se voikin toimia, mutta siinä hetkessä kun eurooppalaiset keksivät muuta tekemistä kuin kalojen kuljettelun, laji on tuomittu.

Toivoa kuitenkin on. Irlantilainen European Eel Foundation uutisoi vuonna 2014, että pohja on ehkä saavutettu, ja lasiankeriaiden määrä on kääntynyt paikoin nousuun. Vuonna 2015 julkaistun espanjalaistutkimuksen mukaan laji on menettänyt Espanjassa 80 % elinalueestaan, ja tärkein syy ainakin siellä näyttävät olevan vesivoimalat. Kuulostaa synkältä, mutta kun syyt ovat tiedossa, niille on mahdollista tehdä jotain: vesivoimaloista voidaan tehdä vähemmän vaarallisia molempiin suuntiin kulkeville ankeriaille, jos tahtoa vain riittää.

Harmi vain, ettei ankerias ole söpö ja pörröinen.


Lähteitä ja lisätietoa:

Clavero & Hermoso: Historical data to plan the recovery of the European eel. Journal of Applied Ecology.

European Eel Foundation

IUCN Red List: European Eel. Ankeriaan virallinen uhanalaisuusarvio.

Järviwiki: Ankerias.

Naisbett-Jones ym. 2017: A Magnetic Map Leads Juvenile European Eels to the Gulf Stream. Current Biology.

NPR: Slip into the secret life of eels. Transkriptio radio-ohjelmasta.

Phys.org 10.10.2016: Study shows European eel migration not as uniform and simple as thought.

Pro-Eel. Tietoa yrityksistä viljellä ankeriaita.

Virtuel Galathea3. Lisätietoa ankeriaiden viljelystä. Tanskaksi, mutta Google Translate auttaa vähän.

The Guardian 27.10.2010: The decline of the eel.

Yle 27.5.2016: Katiskasta nousi metrinen ankerias – ikää vähintään 40 vuotta.

Yle 24.7.2014: Suomen suurin ankeriasarkku pelastaa kutukaloja turbiineilta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s