Useimpien lintujen poikasilla on enemmän tai vähemmän ruskeankirjava suojaväri, jonka ansiosta lentokyvyttömät nuorukaiset ovat paremmassa turvassa saalistajilta.
Nokikanat eivät selvästikään ole kuulleet tästä ideasta. Niiden poikasilla on hiilenmustia ja leimuavan oransseja untuvia, punainen nokka ja kalju, punamusta päälaki. Ne näyttävät kuin pilapiirroksesta karanneilta ja ovat räikeä vastakohta tyylikkään mustavalkoisille vanhemmilleen. Miksi ihmeessä?
Se ei ole ihan helppo kysymys, sillä nokikanat – kuten tietysti useimmat muutkin eläimet – ovat monimutkaisia otuksia. Yhdysvaltalainen ekologi Bruce Lyon on tutkinut amerikannokikanan (meikäläisen nokikanan amerikkalaisen lähisukulaisen) käyttäytymistä vuosikymmeniä. Uusin tutkimus aiheesta julkaisiin Proceedings of the National Academy of Sciences -tiedelehdessä joulukuun 2019 lopussa.
Jo aiemmin tiedettiin, että nokikanaemot ruokkivat innokkaimmin värikkäimpiä poikasia. Ne munivat suhteellisen suuren määrän munia – jopa kymmenkunta – ja yleensä suurin osa poikasista kuolee ennen aikuisuutta. Nokikanojen ankariin lapsenkasvatusmenetelmiin kuuluu ruokaa kerjäävien epämieluisten poikasten rankaisu niskasta ravistelemalla.
Poikaset eivät voi itse määrittää väriään: sen määrää, kuinka paljon karotenoidi-nimisiä pigmenttejä emon elimistö pakkaa kuhunkin munaan. Voisi äkkiseltään kuvitella, että värikkäimmillä poikasilla olisi muutenkin paremmat elämän eväät, eli tämä olisi nokikanojen konsti asettaa poikaset näkyvään vahvuusjärjestykseen ja varmistaa, että poikueen vahvimmat selviävät.
Vaan ei. Värikkäimpiä ovat itse asiassa poikueen pienimmät, nuorimmat poikaset. Mitä myöhemmin muna on munittu, sitä nuorempi poikanen on verrattuna sisaruksiinsa, ja sitä värikkäämpi. Mitä ihmettä?
Lyonsin tutkimus osoitti, että amerikannokikanojen kyseenalainen emonrakkaus toimii kahdella eri tavalla riippuen poikasten iästä. Ensimmäisten kymmenen päivän aikana emoilla ei ole suosikkeja tai inhokkeja, vaan ne antavat ruokaa valikoimatta sille poikaselle, joka ensimmäisenä sitä pyytää. Silloin tapahtuu suuri osa poikasten kuolleisuudesta: nuorempia poikasia nääntyy nälkään, koska ne eivät pysty kilpailemaan isompien sisarustensa kanssa.
Noin kymmenen päivän kohdalla emojen käyttäytyminen kuitenkin muuttuu täysin. Äiti ja isä jakavat poikueen keskenään, ja ruokkivat siitä eteenpäin ainoastaan omaksi valitsemiaan poikasia. Kumpikin valitsee näistä vielä suosikin, jota alkaa ruokkia enemmän kuin muita – ja se on yksi nuorista, värikkäistä poikasista. Tässä kohdassa alkaa myös vanhempien, himmeämmän väristen poikasten pahoinpitely niskasta retuuttaen. Joskus emot jopa tappavat poikasia.
Amerikannokikanat siis luovat poikasille epätasaiset lähtökohdat elämään, mutta tasoittavat niitä myöhemmin, jotta nuorimmista poikasista pari sitkeintä saa myös mahdollisuuden. Poikasten kirkas väri on keino erotella eri-ikäisiä poikasia.
Voisi kuvitella, että samaan lopputulokseen pääsisi yksinkertaisemmalla ja ehkä vähemmän tarpeettoman julmalla tavalla, mutta jos evoluutiolle jokin on tyypillistä, niin tarpeeton monimutkaisuus.
Lähdeartikkelit:
Lyon & Shizuka 2019: Extreme offspring ornamentation in American coots is favored by selection within families, not benefits to conspecific brood parasites. PNAS.
Phys.org: The mysterious case of the ornamented coot chicks has a surprising explanation.
planeetanihmeet.wordpress.com 
