Naapurit kuin ilvekset

Ilvespari ranskalaisessa eläintarhassa. Kuva: Tambako the Jaguar / Flickr (CC 2.0-lisenssi).

”Monet eläimet elävät yksin, ja kontaktit muihin saman lajin yksilöihin rajoittuvat yleensä lyhyeen lisääntymisaikaan,” toteaa lapsena ahkerasti selaamani Koko perheen eläinkirja. Kasvoin käsityksessä, että ainakin suomalaiset petonisäkkäät (paitsi susi) ovat erakkoja, jotka kohtaavat lajitovereitaan vain lisääntyäkseen.

Lapsena ajatus harmitti minua. Olisin halunnut eläintenkin viettävän onnellisia hetkiä perheen ja ystävien kanssa. Sittemmin olen alkanut epäillä standardiselitystä muutenkin. Ovatko ilvekset ja villikissat, näädät ja saukot tosiaan erakkoja? Eivät oikeastaan, mutta totuus on kiehtovampi ja mutkikkaampi kuin osasin odottaakaan.

Luiden lumoissa, osa 1

Osa 2, usein kysyttyjä kysymyksiä ja käytännön ohjeita.

Keräämme puolisoni kanssa eläinten kalloja. Niitä on rivissä kirjahyllyn päällä, ja tästä tuntuu jokaisella vieraalla riittävän mielipiteitä. Osaa hirvittää, mutta useimmat ovat uteliaita. Jotkut tulkitsevat kallot erikoisuuden tavoitteluksi tai  sisustuselementeiksi ja ehdottelevat naureskellen lemmikkipapukaijojen vaihtamista korppeihin, jotta ne sopisivat paremmin sisustukseen.

Meille kallot ovat luonnontieteellisiä näytteitä. Ne ovat kyllä omalla tavallaan kauniita, mutta ensisijainen arvo on se, mitä niistä voi oppia. Kallo kertoo entisen omistajansa biologiasta, elämästä ja kuolemasta, jos sitä vain osaa lukea.

Tässä ensimmäisessä kalloartikkelissa kerron, mikä niissä oikein kiehtoo. Mitä kallot kertovat biologiasta, evoluutiosta tai siitä, kuinka niiden kantaja koki maailman? Millaisen salapoliisintyön kautta selviää metsästä löytyneen kallon ikä tai kuolinsyy? Tässä artikkelissa ei ole vatsaavääntäviä kuvia, vain puhtaita luita.

Ihmisiä lounaslistalla

Ravintoketjun huipulla on eittämättä mukavaa ja turvallista. Suomessa voi tallustella yhtä huoletta öisessä metsässä kuin lähimmässä ostoskeskuksessakin. Todennäköisyys sille, että jokin katselee sinua pensaikosta samaan tapaan kuin sinä ravintolan lounaslistaa on melkein nolla (kuva: varoituskyltti eteläafrikkalaisessa kansallispuistossa. NJR ZA/Wikipedia).

Kuitenkin jokin kolkka ihmismielessä tuntuu kaipaavan takaisin kesyttömämpiin aikoihin. Kulutamme loputtomiin viihdettä, jossa ihmiset joutuvat milloin minkäkin hirviön saalistuksen kohteeksi – tappajahain, kloonattujen dinosaurusten, alienien, vampyyrien tai vaikka lohikäärmeiden. Ehkä samasta syystä myös uutiset tapauksista, joissa ihmisiä on joutunut jonkin oudon ja odottamattoman saalistajan uhriksi, vangitsevat mielikuvituksemme.

Edellyttäen tietenkin, että ne tapahtuvat tarpeeksi kaukana. Luulenpa, että siellä, missä syödyksi tuleminen on todellinen arjen riski, tarinat tappajahaista myyvät astetta huonommin.

Eläinten kuninkaan ylväs historia

Kuulin joskus sanottavan, että susi olisi ihmisen jälkeen maailman menestynein nisäkäs, jos menestys mitataan elinalueen laajuutena. Nykypäivänä asianlaita taitaa ollakin näin, joskin ihmisen seuralaislajit, kuten isorotta ja varpunen, taitavat voittaa sudenkin.

Ennen ihmisen maailmanvalloitusta tilanne oli toinen: eläinten kuninkaan titteliä hallitsi itseoikeutetusti leijona. Vielä viisitoista tuhatta vuotta sitten se oli kaikkien aikojen laajimmalle levinnyt nisäkäs. Ei tarkkaan tiedetä, kuinka leijonasta tuli maailman ainoa laumoissa elävä kissaeläin, mutta selvästikin se oli hyvä idea (kuva: Nevit Dilmen /Wikimedia Commons)

Kissojen jäljillä

Eläinten kuningas, noitien kätyri, Narnian luoja, viheliäinen karjavaras, naisellisuuden symboli, pikkulintuja syövä tuholainen, hiiriä syövä hyötyeläin, egyptiläisten hedelmällisyyden jumalatar. Jos joku eläinryhmä on ihmisten mielissä herättänyt suuria tunteita, niin se on kissaeläinten heimo.

Nykyään eläviä kissaeläimiä on noin neljäkymmentä lajia. Kotikissasta tiikeriin, servaalista oselottiin ja kalastajakissasta karakaliin, niillä kaikilla on kissoille ominainen viehätyksensä. Niiden läheisimpiä sukulaisia ovat sivettieläimet, mungot ja hyeenat. Kissaeläimiä luonnehtivat omalaatuiset piirteet: sisäänvedettävät kynnet, notkea ruumis, lyhyt ja korkea kallo ja nystyräpintainen kieli. Ne ovat petoeläimistä hylkeitä lukuun ottamatta voimakkaimmin erikoistuneet lihansyöntiin. Niiden kielestä ovatkin kokonaan kadonneet makeaa aistivat makunystyrät ja niiden maksa on huonompi käsittelemään kasvimyrkkyjä kuin kaikkiruokaisempien petojen. Siksi aspiriini (jota saa muun muassa pajun kuoresta) on kissoille myrkyllistä, mutta koirille ei.

Mistä kissat oikein tulivat? Kurkistetaanpa niiden evoluutiohistoriaan. Tämä aihe on Riverianan toive vuosipäivähaasteen tiimoilta.