Huolettomat möhkäkalat, lempeät hämähäkit ja muita eläinkunnan äitejä

6175541308_90a4c1d62c_b
Maidon ansiosta emon ja poikasen suhde on monien nisäkäslajien sosiaalisen elämän perusta. Kuva: Randi Deuro / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Tiesitkö, että kuplahylkeen maito on rasvaisempaa kuin kuohukerma, möhkäkala tuottaa elinaikanaan miljardeja jälkeläisiä, ja eläinkunnan uhrautuvimmat äidit ovat hämähäkkejä?

Äitienpäivän kunniaksi on hyvä tehdä katsaus erilaisiin tapoihin, joilla eläinkunnan äidit huolehtivat – tai ovat huolehtimatta – jälkeläisistään. Sekä uhrautuvia huolenpitäjiä että piittaamattomia pintaliitäjiä löytyy yllättäviltä eläinkunnan sukupuun oksilta.

Poikasista huolehtiminen on osa perustavanlaatuista vaihtokauppatilannetta: tuottaako suuri määrä jälkeläisiä, joista kunkin selviytymiseen panostetaan vain vähän? Vai tehdäkö harvoja poikasia, joille annetaan mahdollisimman hyvät eväät elämään? Evoluutiobiologiassa näitä lisääntymistapoja kutsutaan nimillä R- ja K-strategiat, tai tuttavallisemmin rentut ja krantut. Krantut ovat hyviä äitejä useammin kuin rentut.

”Tavoitteena” luonnonvalinnan näkökulmasta on joka tapauksessa saada mahdollisimman monta sellaista jälkeläistä selviämään aikuiseksi ja lisääntymään. Toisin sanoen nykyhetkeen ovat säilyneet vain sellaisten eläinten geenit, joiden jälkeläisiä on selvinnyt hengissä. Kaikki on koeteltua ja hyväksi havaittua, vaikka se voikin ihmisten näkökulmasta tuntua kaamealta tai peräti älyttömältä.

Sunfish2
Möhkäkalasta ja äidinvaistosta ei ole aihetta puhua samassa lauseessa. Kuva: Per-Ola Norman / Public Domain.

Huolettomuuden ennätystä selkärankaisten joukossa hallitsee valtamerissä elävä, noin tonnin painoinen möhkäkala (Mola mola). Massiivinen naaras laskee noin 300 miljoonaa mätimunaa vuodessa, enemmän kuin mikään muu kala! Mätimunat ja niistä kuoriutuvat nuppineulanpään kokoiset toukat se jättää oman onnensa nojaan ja vaappuu tiehensä etsimään lisää meduusoja syödäkseen.

Kaikki kalat eivät suinkaan ole tällaisia munatehtaita. Hietahainaaraat (Carcharias taurus) synnyttävät kerrallaan kaksi poikasta, yhden kummastakin kohtunsa haarasta. Poikaset ovat syntyhetkellään metrisiä, hyvin terävähampaisia ja kykenevät mainiosti pitämään itsestään huolta. Emo ei huolehti poikasista enää niiden syntymän jälkeen, ja myös huolenpito pitkän raskauden aikana on kyseenalaista laatua: raskaus nimittäin alkaa noin 50 alkiolla. Syntymättömät hietahain poikaset kirjaimellisesti syövät toisiaan, kunnes vain kaksi on jäljellä. Tämä on hietahaiden versio alkioiden ruokinnasta – omat esivanhempamme ratkaisivat saman pulman vähemmän väkivaltaisesti kehittämällä istukan. No, kukin tyylillään.

384854699_fb188ea93f_z
Urosleijona voi poseerata herttaisesti pentujen kanssa, muttei siitä niiden hoidossa mitään hyötyä ole. Kuva: Arno Meintjes / Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Istukallisilla nisäkkäillä on peräti kaksi erikoislaatuista ominaisuutta, jotka sitovat emon ja poikasen tiukasti yhteen ja tekevät meistä moniin muihin eläimiin verrattuna K-strategisteja – hitaasti ja huolella lisääntyviä eläimiä.

Toinen on istukka, jonka turvin poikaset voivat kehittyä pitkään turvassa emon sisällä. Toinen on maito, joka toimii poikasten pääravintona niiden elämän alkutaipaleella. Nämä kaksi tekevät emon ja poikasen välisestä suhteesta aivan erityisen läheisen juuri nisäkkäillä – ja siksihän tässä äitienpäivää vietetäänkin.

Toisaalta ne myös tekevät nisäkkäistä tietyllä tapaa biologisesti epätasa-arvoisia: nisäkkäiden joukossa ei juuri ole yksinhuoltajaisiä, koska urokset eivät pysty tuottamaan maitoa (tästä on kyllä harvinaisia poikkeuksia). Kalojen, sammakoiden ja lintujen joukossa on paljon sellaisia lajeja, joilla päävastuu lastenhoidosta on isillä – esimerkiksi kotimaisista linnuista kuovi. Nisäkkäissä yhteishuoltajatkin ovat vähemmistössä: naaraat saavat yleensä puurtaa poikasten kasvatuksessa likimain yksin. Siinä mielessä me ihmiset olemme onnekas poikkeus.

Orangutan_motehr_and_baby_by_Bonnie_Gruenberg2
Orankiemo ja poikanen ovat toistensa tärkeimmät kumppanit ainakin kahdeksan vuoden ajan. Kuva: Bonnie U. Gruenberg / Wikimedia Commons. CC 3.0-lisenssi.

Pisimmän imetysajan ennätystä hallitsevat lähisukulaisemme orangit. Toisin kuin simpanssit ja gorillat, orangit eivät elä kiinteissä laumoissa, vaan emon täytyy opettaa poikaselleen kaikki orankien tarvitsemat taidot yksin – sadat syötävät kasvit ja muut ruoanlähteet, mineraalimaan syöminen, työkalujen käyttö. Lapsuuden on oltava pitkä, ja niinpä orankiemo imettää poikastaan kahdeksanvuotiaaksi, joskus pidempäänkin, kertoi viime vuonna julkaistu tutkimus.

Kuplahylkeellä (Cystophora cristata) on imetykseen toisenlainen lähestymistapa. Hylje synnyttää kelluvalle jäälautalle, joka saattaa olla hyvinkin lyhytikäinen. Poikanen on saatava uintivalmiiksi nopeasti. Hylje-emo imettää poikastaan vain neljä päivää – vähemmän kuin mikään muu nisäkäs – mutta tuona aikana poikanen ryystää päivittäin yli seitsemän litraa maitoa, jonka rasvapitoisuus on huikeat 60 %! Vertailun vuoksi ihmisen äidinmaidossa rasvaa on 3-5 % ja kuohukermassakin vain 35 %.

Nisäkkäiden maito ei suinkaan ole ainutlaatuinen keksintö (eikä ole istukkakaan), vaikka niin usein sanotaan. Evoluutio harvoin päätyy toimiviin ratkaisuihin vain kerran.

Maitoa muistuttava tuote on esimerkiksi eräiden lintujen kupumaito, eli tarujen linnunmaito. Ihan niin herttaista se ei ole kuin saduissa, sillä se on rakenteeltaan pikemminkin raejuuston kaltaista ja toimitetaan poikasen suuhun oksentamalla. Kupumaito sisältää paljolti samoja ainesosia kuin nisäkkäiden maito – rasvoja, proteiineja, hivenaineita ja poikasen immuunijärjestelmää edistäviä yhdisteitä. Sen turvin esimerkiksi pulut eivät näytä juuri kärsivän kaupungeissa roskaruoasta koostuvasta ruokavaliostaan. Siinä missä varikset kärsivät kehityshäiriöistä, kun saavat poikasina syödäkseen pelkkää pullaa, pulut ruokkivat lapsosiaan linnunmaidolla, jonka koostumus on suunnilleen sama riippumatta siitä, kuinka epäterveellisesti emolinnut syövät. Se toimii siis eräänlaisena puskurina linnunpoikasen ja ulkomaailman välillä.

Myös kalat imettävät, tavallaan. Useiden poikasistaan huolehtivien kalalajien ihon erittämä lima muuttuu koostumukseltaan maitomaiseksi ja ravinteikkaaksi, ja poikaset nyppivät sitä ensimmäisten elinviikkojensa ravinnoksi. Kuuluisimpia ”imettäviä” kaloja ovat akvaariokaloina tutut kiekkokalat (Symphysodon). Oleellinen ero nisäkkäisiin on kuitenkin se, että linnuilla ja kaloilla myös isät voivat imettää. Niiden on varmaan paljon helpompi jakaa vanhempainvapaat tasa-arvoisesti.

Meitä ihmisiä viehättävät erityisesti uhrautuvaiset äiti: pelottomasti poikasiaan petoja vastaan puolustavat nisäkäsemot ja linnut, jotka teeskentelevät loukkaantunutta ja nilkuttavat maata myöten houkutellakseen saalistajan pois poikasten läheltä.

Female_Python_sebae_brooding_eggs_Tropicario,_FIN
Kalliokäärmeet ovat huolehtivaisempia emoja kuin monet nisäkkäät. Kuvan käärme hautoi Helsingin Tropicariossa. Kuva: J. Lanki / Wikimedia Commons. CC 3-0-lisenssi.

Hämmästyttävää uhrautuvuutta esiintyy myös muualla kuin söpöjen ja pörröisten eläinten keskuudessa. Uuden tutkimuksen mukaan afrikkalaisen kalliokäärmeen (Python sebae) naaraat eivät pelkästään haudo muniaan, vaan myös suojelevat ja lämmittävät poikasia pari viikkoa kuoriutumisen jälkeen. Vaihtolämpöinen käärmenaaras hoitaa lämmittämisen käymällä yhä uudelleen pesäkolon ulkopuolella auringonpaisteessa. Se antaa auringon nostaa ruumiinlämpönsä vaarallisen lähelle tappavia lukemia ja matelee sitten takaisin pesäkoloon, kietoutuu munien – ja myöhemmin poikasten – ympärille ja välittää lämmön niille. Kalliokäärmeen hautomisprosessi kestää puolisen vuotta, minä aikana naaras ei syö lainkaan. Se menettää lähes puolet painostaan ja on niin uupunut, että harkitsee lisääntymistä seuraavan kerran aikaisintaan kahden vuoden päästä. Voin kuvitella, että jotkut ihmisäidit osaavat samaistua.

Uhrautumisen huipentuma on kuitenkin itsensä syöttäminen poikasille. Matrifagiaa eli kirjaimellisesti ”äidinsyömistä” esiintyy monilla hämähäkeillä, mutta erityisen kuuluisia siitä ovat samettihämähäkit (Eresidae). Vuonna 2015 uutisoitiin Välimeren alueella elävästä Stegodyphus lineatus -lajista, jonka naaraan sisuskalut alkavat nesteytyä, kun poikaset ovat kuoriutuneet ja kaipaavat ravintoa. Naaras oksentaa suuren osan ruumiinmassastaan odottavien poikaten suuhun, ja lopulta poikaset syövät emon ruumiin niin, että vain rippeet jäävät.

Aina uhrautuvuus ei rajaudu pelkkiin äiteihin. Samaan sukuun kuuluva eteläafrikkalainen S. dumicola -hämähäkki elää yhdyskunnissa, joissa kaikki ovat toisilleen sukua. Hitaammin kypsyvät naaraat eivät koskaan pääse lisääntymään, koska yhdyskunnan koiraat kuolevat niin nuorina, mutta se ei estä niitä osallistumasta siskojensa poikasten hoivaamiseen – ja lopulta uhraamasta itseään niiden ravinnoksi.

Aina äidin työn tekevän yksilön ei tarvitse olla biologinen vanhempi, sen tietävät hämähäkitkin. Juhlitaan siis tänään kaikenlaisia äitejä, väheksymättä niitä, jotka ovat päätyneet rooliinsa jotakin muuta kautta kuin synnyttämällä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s