Syvänmeren savuttajat: kuin vieraalla planeetalla

Valkoisia rapuja ja nilviäisiä mustan savuttajan savupiipuilla. Paikan nimi on Ivory Tower. Kuva: Rogers ym. 2012/Plos Biology.

Oli varmaan yksi tieteenhistorian tyrmistyneimmistä hetkistä, kun sukellusvene DSV Alvinin valot ensi kertaa osuivat syvänmeren vulkaaniseen purkausaukkoon helmikuun 17. päivänä vuonna 1977. Tiedettiin, että merenpohjasta voi pulputa kuumaa, metallipitoista vettä, mutta kukaan oli tuskin osannut edes uneksia, että sen luona olisi elämää.

Mutta siellä ne olivat. Mikrobeja kasvoi paksuna mattona mustana savuavan aukon ympärillä, ja niiden yllä huojuivat jättiläiskokoiset putkimadot kuin puutarhaletkun pätkät. Sittemmin samanlaisia vulkaanisia syvänmeren keitaita on löydetty eri puolilta maailmaa. Niissä elää melkoinen ihmeiden eläintarha – elämää on jopa satatuhatta kertaa tiuhemmassa kuin ympäröivällä merenpohjalla, joskus kasoiksi saakka. Lajit ovat outoja, ja niin ovat maisematkin. Siitä kertovat savuttajille annetut mielikuvitukselliset nimet: Loki’s Castle, Eel City, Magic Mountain.

Viikon outo eläin: rautaetana

Syvänmeren savuttajien tuntumassa elää kaikenlaisia kummajaisia. Kemosynteettisistä jättiläisputkimadoista puhuin jo aiemmin yhteyttävien eläinten yhteydessä, mutta on siellä muutakin. Tämän viikon outo eläin on Crysomallon squamiferum -nilviäinen. Se on tiettävästi maailman ainoa eläin, jolla on yllään metallipanssari.

Intian valtamerta halkovan keskiselänteen rinteiden mustilla savuttajilla elävän kotilon pehmeä jalka on metallinkiiltoisten suomujen peitossa. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että suomut ovat rautaa. Ne koostuvat erilaisista rautasulfaateista, muun muassa katinkullasta, joita on tarjolla runsain mitoin syvänmeren savuttajien läheisyydessä. Myös kotilon kuoren pintakerros on samaa metallipinnoitetta.

Arvellaan, että kotilo suojautuu haarniskallaan petomaisia taskurapuja vastaan. Insinöörit ovat innostuneet etenkin kotilon kuoren mahdollisuuksista. Siinä on kolme kerrosta: ulomman metallikuoren ja sisemmän kalkkikuoren välissä on pehmeä orgaaninen kerros, joka tekee kuoresta sekä kovan että sitkeän, joten kuori ei murru, vaikka se joutuisi isonkin ravun saksen puristukseen. Keinoja sen jäljittelyyn on jo tutkittukin.

Viikon outo eläin: todella rujo simpukka

Sellaiset simpukat, jotka viettävät aikansa pohjamutaan tai -hiekkaan kaivautuneina, eivät aina mahdu omaan kuoreensa. Eihän niiden tarvitse, kun tunneli suojaa niitä pedoilta, ja sifonin, simpukan hengitysputken ja suun yhdistelmän, on ulotuttava tunnelista ulos.

Järkevä selitys ei juurikaan auta geoduckin (Panopea generosa) ulkonäön hyväksymisessä.

Yhdysvaltojen Tyynenmeren puoleisella rannikolla elävällä geoduckilla ei nimestään huolimatta ole mitään tekemistä ankan kanssa, vaan nimi on huono väännös erään paikallisen intiaanikielen sanasta gʷídəq, joka tarkoittaa syvälle kaivautumista. Ja sen tämä otus tosiaan tekee: liejun pinnalle kurkottava sifoni voi yksin olla yli metrin mittainen. Koko otus painaa useamman kilon.

Vasta muutama vuosikymmen sitten joku tajusi, että uskomattomasta ulkonäöstään huolimatta geoduck itse asiassa maistuu herkulliselta. Vähemmän yllättäen siitä on tullut varsinainen hittituote Itä-Aasiassa, missä geoduckia popsitaan raakana ja siitä maksetaan huikeita kilohintoja.

Sen lisäksi, että geoduck on uskomattoman kokoinen ja näköinen, se on myös pitkäikäinen: vanhin tunnettu yksilö on ollut 168-vuotias. Se on myös malliesimerkki joidenkin merieläinten tähtitieteellisestä lisääntymiskyvystä: yksi naaras voi tuottaa elinaikanaan viisi miljardia mätimunaa. Koska jälkikasvu heitetään meriveteen oman onnensa nojaan, vain ani harva niistä selviää aikuiseksi simpukaksi asti. Jos ihmiset olisivat yhtä hedelmällisiä, koko maapallon väestö voisi olla kahden naisen lapsia.

Nilviäismaailman kummajaisia

Millä eläimellä on kiviset silmät ja magnetiittihampaat, ja se osaa suunnistaa ilman aivoja?

Kuulostaa halvan scifisarjakuvan hirviöltä, mutta tämä otus on tärkeä osa rannikkovesien ekosysteemejä. Ne ovat levinneet kaikkialle arktiselta byöhykkeeltä tropiikkiin, ja lajeja tunnetaan tuhatkunta. Jostakin käsittämättömästä syystä nivelkotilot (Polyplacophora) ovat silti niin huonosti tunnettuja, että harva on koskaan edes kuullut niistä.