Viikon outo eläin: hengenvaarallinen hanhi

Afrikkalainen kynsihanhi (Plectropterus gambensis) on saanut nimensä siitä, että sillä on siivissään, no, kynnet. Oikeastaan ne ovat siipisulkien seasta esiin pistävät luupiikit, jotka näyttävät kovasti kynsiltä ja ovat juuri niin tehokkaat aseet kuin miltä kuulostavatkin. Asiaa ei ainakaan auta se, että iskujen takana ovat kynsihanhen valtavat rintalihakset, jotka pullistelevat paksun untuvapeitteen altakin.

Kynsihanhi voi painaa kuusi, joskus kymmenenkin kiloa, ja koiraan siipien kärkiväli voi olla lähes kaksi metriä. Se olisi maailman suurin hanhi, jos se vain olisi hanhi. Oikeastaan se on aivan oman kehityslinjansa edustaja, joka sijoittuu sorsalintujen sukupuussa jonnekin ristisorsien lähimaastoon. Joka tapauksessa lähes joutsenenkokoinen ja tunnetusti pahaluontoinen räpyläjalka on kynsineen hengenvaarallinen muille linnuille, ja oletettavasti myös pienemmille nisäkässaalistajille. Enkä minäkään haluaisi joutua huonoihin väleihin tämän linnun kanssa.

Eivätkä kynnet suinkaan riitä. Gambiassa elävät kynsihanhet tiettävästi syövät toukohärkiin kuuluvia kovakuoriaisia, jotka sisältävät voimakkaasti polttavaa ja rakkoja nostattavaa myrkkyä, kantaridiinia. Kynsihanheen myrkky ei pure: sen sijaan linnun liha muuttuu myrkylliseksi. Koska vain kymmenen milligrammaa kantaridiiniä voi olla aikuiselle ihmiselle tappava annos, voi gambialainen kynsihanhi hyvin osoittautua hengenvaaralliseksi vielä kuolemansa jälkeenkin.

Sivumennen sanoen kantaridiini pieninä annoksina aiheuttaa sukupuolielinten turpoamista, minkä vuoksi toukohärkiin kuuluvia espanjankärpäsiä (Lytta vesicatoria) (jotka siis tosiaan ovat nimestään huolimatta kovakuoriaisia, eivät kärpäsiä eivätkä härkäsiä) on käytetty antiikin ajoista saakka potenssilääkkeenä. Ehkä kynsihanhi osoittautuisi siksi ainoaksi eläimeksi, jonka kuivatut ruumiinosat itse asiassa toimisivat aiottuun tarkoitukseensa aasialaisessa perinnelääketieteessä.

Lisää kynsihanhesta voi lukea vaikkapa Tetrapod Zoologyn artikkelista otsikolla Death by toxic goose, Wikipediasta ja Planet of Birdsistä. Myrkyllisistä linnuista kertoo myös tämä marraskuinen Viikon outo eläin -artikkeli.

Viikon outo eläin: nuolimyrkkylintu

Etelä-Amerikan nuolimyrkkysammakot ovat kuuluisia myrkyllisyydestään, vaikka se ei oikeastaan niiden omaa ansiota olekaan: ne vain erittävät syömiensä hyönteisten myrkyn omaan ihoonsa. Sammakoista vaarallisimmat käyttävät Melyridae-heimon kovakuoriaisista peräisin olevaa batrakotoksiinia, joka on yksi voimakkaimmista tunnetuista hermomyrkyistä. Vain parin suolakiteen painoinen tippa ainetta riittää tappamaan aikuisen ihmisen. Juuri näiden sammakoiden myrkkyä paikalliset metsästäjät käyttävät puhallusnuolissaan.

Vähemmän tunnettua on, että aivan toisella puolella maailmaa, Uudessa-Guineassa, linnut ovat keksineet saman puolustautumiskeinon. Eivätkä vain kerran, vaan ainakin viidesti. Minkään muun eläimen ei missään muualla maailmassa tiedetä käyttävän ravinnosta saamiaan batrakotoksiineja puolustautumiseen. Astetta kummallisemman asianlaidasta tekee se, että kuoriaisia kyllä tavataan kaikkialla maailmassa.

Uuden-Guinean alkuasukkaat kutsuvat näitä lintuja roskalinnuiksi, koska ne ovat – vähemmän yllättäen – syömäkelvottomia. Niitä pyydystäneet tutkijat kuvailevat, että jo elävien lintujen käsittely aiheuttaa käsien pistelyä ja tunnottomuutta. On mielenkiintoisia viitteitä siitä, että nämä myrkylliset linnut matkivat väreillään toisiaan, oletettavasti, jotta saalistajien olisi helpompaa oppia, minkä näköiset linnut on parasta kiertää kaukaa. Lisäksi osa yhteisissä sekaparvissa myrkyllisten lintujen kanssa lentävistä vaarattomistakin linnuista matkii myrkkylintujen värejä.

Tutkitusti myrkyllisiä ovat ainakin viisi eri lajia isoviheltäjien suvusta, jolla on ihastuttava tieteellinen nimi Pitohui. Niistä kuvassa on hilpeästi nimetty lepattajaviheltäjä (P. dichrous). Muutaman vuoden takainen sukupuu paljasti, etteivät nämä viisi lajia ole läheistä sukua keskenään, vaan kertovat ainakin neljästä itsenäisestä myrkyllisyyden evoluutiosta.

Lisäksi myrkyllinen on sievä kiipijätimali (Ifrita kowaldi), jonka sijainti lintujen sukupuussa on vielä hitusen epävarma, mutta se näyttäisi olevan isoviheltäjien etäinen serkku. Matalia batrakotoksiinipitoisuuksia on löydetty myös vaatimattoman ruskealta pikkurastasviheltäjältä (Colluricincla megarhyncha), joka saattaa siis olla kuudes itsenäisesti myrkyllisyyden keksinyt lintu.

En ole löytänyt järkevää selitystä sille, miksi batrakotoksiinin ovat keksineet ainoastaan eteläamerikkalaiset sammakot ja uusiguinealaiset linnut. Onneksi nämä viheltäjät eivät ole sentään maailman ainoita myrkyllisiä lintuja, muuten koko juttu tuntuisi jo turhan järjettömältä. Tuttu viiriäinenkin on tiettyinä vuodenaikoina myrkyllinen. Tämä tiedonmuru on huonosti tunnettu siitä huolimatta, että viiriäismyrkytystä kuvaillaan jo Raamatussa, tarkemmin sanoen neljännessä Mooseksen kirjassa. Rooman valtakunnassa viiriäisten syöminen itse asiassa kiellettiin juuri myrkytysvaaran vuoksi.

Keväisin Länsi-Afrikasta Eurooppaan lentävät viiriäiset ovat myrkyllisiä, mutta syksyllä toiseen suuntaan muuttavat samat linnut eivät ole. Sen sijaan Itä-Afrikasta Eurooppaan muuttavat linnut eivät ole myrkyllisiä keväisin, mutta syksyisin ovat. Loogista, eikö totta?

Arvaamattoman paljon tarinaa meduusoista

Vakaana aikomuksenani oli kirjoittaa lyhyt, ajankohtainen juttu meduusapopulaatioiden kasvusta, sen mahdollisista syistä ja vaikutuksista ihmisiin ja ekosysteemeihin. Juttu vaati kuitenkin ehdottomasti vähän taustatietoa siitä, millaisia otuksia meduusat oikein ovat, ja ennen kuin huomasinkaan, oli näistä lonkeroniekoista kehkeytymässä kokonainen artikkeli ilman sanaakaan populaatioista. Tämä artikkeli kertoo siis meduusoista. Soveltavammat kysymykset tulevat käsittelyyn todennäköisesti seuraavassa postauksessa. (muoks. no, ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa)